Täällä on paljon kirjotuksia miten joillakin menee hyvin,mutta harvoin niitä kirjoituksia missä elämä ei olekkaan niin ihanaa ja helppoa.
Itse kuulun nähtävästi tähän "vähemmistöön" jolla ei elämä olekkaan niin ruusuista kun sen kuvitteli ehkä olevan.
Olen 3v pojan yh äiti.Ikää on 19 ja rapiat,pojan syntyessä olin 16v isä 20.
Pojan isän(kutsutaan häntä nyt vaikka Juhaksi) kanssa oltiin seurusteltu jo vähän päälle vuosi kun Akseli ilmoitti tulostaan.
Abortista puhuttiin,mutta päätettiin sittenkin pitää lapsi.Juha kävi töissä ja minä muutin hänen luokseen.Maalailin mielessäni ruusunpunaisia kuvia tulevasta perheestämme ja arjestamme.Kuten arvata saattaa kaikki ei mennytkään niin kun olin ajatellut ja toivonut.
Akselin synnyttyä koko maailma romahti niskaan.Akselilla oli koliikki ja lapsi huusi yötä päivää.Apua en keltään saanut,kun Juhakin kävi töissä.Tunsin olevani niin yksin ja väsynyt koko touhuun,välillä jopa katoin poikaa inhoten ja toivoin että se rääkyvä nyytti pinnasängyssä olisi vaan pahaa painajaista.
Juha rupesi käyttäytymään agressiiviseti minua kohtaan.Ymmärsin toki miten rankkaa oli käydä töissä kun yö unet jäivät lyhyeen,siksipä en niin pienistä ravisteluista ja läväytyksistä säikähtänyt mitä häneltä sain.
Joskus harvoin kun äitini suostui Akselia katsomaan vedin pääni täyteen.Kännissä kaikki asiat näyttivät peremmilta kun mitä olivatkaan.
Joimpa joskus salaa kotonaki,onneksi mitään ei koskaan tapahtunut.
Juhankanssa asuttiin Akselin syntymän jälkeen yhdessä viellä 4kk kunnes Juha ilmoitti,että on loppu eikä jaksa enää.Eipä siinä muukaan auttanut kun painua soskuun itkemään ja kämppää pyytämään.Äitini ei meitä luokseen halunnut,hän oli kuulemma omasta mielestään jo lapsensa kasvattanut.
Kämpän sainkin melko nopeasti ja muutettiin sitten Akselin kanssa kaksistaa.
Hyvä åpuoli muutossa oli se,että enää ei kukaan ollut läpsimässä ja huutamassa siihen ne hyvätpuolet sitten loppuki.Juhaa sain aina melkein rukoilla,että ottaisi aina välillä pojan viikonloppuisin luokseen,että saisin hieman tuulettua.
Mun tuuletus tarkoitti kännejä himassa.
Nyt Akseli on 3v.Välillä on hyviä päiviä välillä kaikki menee päin seiniä.Ei ole kauhean helppoa kituuttaa pienen lapsen kanssa sossun ja kelan tukian avulla.Nyt pitäis laittaa Akseli tarhaan ja painua takasi koulunpenkille.Ei vaan millään jaksais.Moni sanoo,että vaikka on vaikeaa on lapsi sen arvoinen.Itse olen sitä mieltä,että jos voisin kääntää kelloa taaksepäin ja valita toisenlaisen lopputuloksen tekisin sen silmänräpäyksessä.
Siinäpä pala minun elämääni.Toivotan kaikille teiniäideille jaksamisia ja tuleville sanon miettikää tarkkaan mihin ratkaisuun päädytte.Aina se elämä ei ole ruusuilla tanssimista,itselläni on tästä reissusrta jalkapohjat täynnä piikkejä.
Itse kuulun nähtävästi tähän "vähemmistöön" jolla ei elämä olekkaan niin ruusuista kun sen kuvitteli ehkä olevan.
Olen 3v pojan yh äiti.Ikää on 19 ja rapiat,pojan syntyessä olin 16v isä 20.
Pojan isän(kutsutaan häntä nyt vaikka Juhaksi) kanssa oltiin seurusteltu jo vähän päälle vuosi kun Akseli ilmoitti tulostaan.
Abortista puhuttiin,mutta päätettiin sittenkin pitää lapsi.Juha kävi töissä ja minä muutin hänen luokseen.Maalailin mielessäni ruusunpunaisia kuvia tulevasta perheestämme ja arjestamme.Kuten arvata saattaa kaikki ei mennytkään niin kun olin ajatellut ja toivonut.
Akselin synnyttyä koko maailma romahti niskaan.Akselilla oli koliikki ja lapsi huusi yötä päivää.Apua en keltään saanut,kun Juhakin kävi töissä.Tunsin olevani niin yksin ja väsynyt koko touhuun,välillä jopa katoin poikaa inhoten ja toivoin että se rääkyvä nyytti pinnasängyssä olisi vaan pahaa painajaista.
Juha rupesi käyttäytymään agressiiviseti minua kohtaan.Ymmärsin toki miten rankkaa oli käydä töissä kun yö unet jäivät lyhyeen,siksipä en niin pienistä ravisteluista ja läväytyksistä säikähtänyt mitä häneltä sain.
Joskus harvoin kun äitini suostui Akselia katsomaan vedin pääni täyteen.Kännissä kaikki asiat näyttivät peremmilta kun mitä olivatkaan.
Joimpa joskus salaa kotonaki,onneksi mitään ei koskaan tapahtunut.
Juhankanssa asuttiin Akselin syntymän jälkeen yhdessä viellä 4kk kunnes Juha ilmoitti,että on loppu eikä jaksa enää.Eipä siinä muukaan auttanut kun painua soskuun itkemään ja kämppää pyytämään.Äitini ei meitä luokseen halunnut,hän oli kuulemma omasta mielestään jo lapsensa kasvattanut.
Kämpän sainkin melko nopeasti ja muutettiin sitten Akselin kanssa kaksistaa.
Hyvä åpuoli muutossa oli se,että enää ei kukaan ollut läpsimässä ja huutamassa siihen ne hyvätpuolet sitten loppuki.Juhaa sain aina melkein rukoilla,että ottaisi aina välillä pojan viikonloppuisin luokseen,että saisin hieman tuulettua.
Mun tuuletus tarkoitti kännejä himassa.
Nyt Akseli on 3v.Välillä on hyviä päiviä välillä kaikki menee päin seiniä.Ei ole kauhean helppoa kituuttaa pienen lapsen kanssa sossun ja kelan tukian avulla.Nyt pitäis laittaa Akseli tarhaan ja painua takasi koulunpenkille.Ei vaan millään jaksais.Moni sanoo,että vaikka on vaikeaa on lapsi sen arvoinen.Itse olen sitä mieltä,että jos voisin kääntää kelloa taaksepäin ja valita toisenlaisen lopputuloksen tekisin sen silmänräpäyksessä.
Siinäpä pala minun elämääni.Toivotan kaikille teiniäideille jaksamisia ja tuleville sanon miettikää tarkkaan mihin ratkaisuun päädytte.Aina se elämä ei ole ruusuilla tanssimista,itselläni on tästä reissusrta jalkapohjat täynnä piikkejä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voimia sinulle, ja olen pahoillani puolestasi mitä olet joutunut kokemaan!
Koliikkilapsen äitinä tiedän, miten rankkaa se vauva-arki tuolloin on.
Meidän lapsemme huusi elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta, melkeinpä yötä päivää, ja siinä kysyttiin voimia meiltä kaikilta.
Pahinta oli se voimattomuus, kun ei toisen oloa tuntunut helpottavan mikään.
Itse olen taas se kolikon toinen puoli.
Tuntuu, että koko lapsíperhe-elämä on ollut yhtä ruusuilla tanssimista. Voimia verottavaa kyllä, mutta silti äärettömän ihanaa ja rakasta aikaa.
Oma lapseni on kanssa 3-vuotias, ja kovasti uhmaa on ilmassa.
Itselläni oli realistiset kuvat, melkeinpä inhorealistiset kuvat vanhemmuudesta. Varauduin koko odotusajan pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, ja melkeinpä skarppasin itseäni ajattelemaan jatkuvasti vain pahimpaa.
Nyt voin vain ihmetellä, kuinka ihanaa tämä äitiys on.
Olen onnekas, sillä minulla on äärettömän hyvä mies, rehellinen, suoraselkäinen, vastuuntuntoinen sekä hyvä isä lapselleen, joka osallistuu jokaiseen osa-alueeseen mikä kotiin sekä perheeseen kuuluu.
Meillä on yhteiset mielenkiinnon kohteet, samat toiveet ja haaveet tulevasta, sekä kova halu olla yhdessä sekä tehdä töitä sen eteen.
Me emme ole tarvineet mitään tukia, mitä nyt kaikki saavat: lapsilisät, kotihoidontuki.
Mutta olen todella pahoillani, että et ole voinut nauttia vauva-ajasta sekä taaperoiästä haluamallasi tavalla.
Jos haluat jutella tms. voin antaa s-postiosoitteeni, jos haluat!
Kaikkea hyvää teille, ja toivon sinulle jaksamista ja uskomista parempaan huomiseen!
Itse en vaihtaisi päivääkään!
mulla oli suorastaan helvetillinen alku esikoisenkaa ku sen sain ja elin vastaavassa suhteessa kuten sä,mutta kamanvetäjä ym.
olin 19 ku sain esikon ja dokailin kans ihan hulluna ja olin niin vitun YKSIN!vihasin lasta sillon ja vieläkäänen oo päässy tän esikon kans sellaseen suhteeseen ku pitäis\haluis.
sain uuteen suhteeseen toisen maailman ihanimman lapsen joka oli todella toivottu(esikko oli vahinko)
ja tätä osaan rakstaa kuten last apitääkin,olen ÄITI tälle.
nyt kuitenkin ehkäsystä huolimatta ootan kolmatta vauvaa joka oli vahinko =(
aborttiin en kyennyt,mutta tällä sitten mennään ja yritän pitää mielen tasaisena.
ite tunnen paljon teini äitejä tai nuoria sellaisia,tarinat eivät kovin ruusuisia heilläkään ole,valitettavasti.
mutta pääsin sentään pahimman yli ja tässä ollaan vaikkakin uusien haasteiden lomassa.
jep,tällästä täällä.
En ole yhtään yllättynyt viestisi sisällöstä: yli puolet teiniäideista ovat samassa tilanteessa, jotkut eivät edes tajua sitä. Selvästikään sinun oma identiteettisi ei ole vielä jäsentynyt pysyväksi, eikä ollut alunperinkään vielä jäsentynyt vielä silloin ennen kuin aloit odottamaan lastasi. Tekstistäsi päätellen ajattelet noin niinkuin yleisesti ottaen aika mustavalkoisesti asioista, ja olet jäänyt kaipaamaan huoletonta nuoruuttasi. Kännikokeiluja et ehtinyt kokemaan loppuun asti, siihenhän nimittäin yleensä liittyy myös se kokeilujen päätösvaihe, eli ymmärtää omat rajansa eikä juo päätään täyteen heti kun siihen on mahdollisuus, kuten sinä teet.
Et voi sille mitään; sinä olet sinä etkä muuksi muutu. Luultavasti asiat korjaantuu kun kasvat aikuiseksi, siis selkeästi yli 20-vuotiaaksi ja saat vakituisen työpaikan itsellesi. Sitä ennen et voi kuin surkutella että voi kun olet lapsellinen vaikka kuinka yrität esittää aikuista.
mitään.Tiedän varsin hyvin,että nuoruuteni on valunut kankkulan kaivoon,enkä sitä enää takaisin saa.
Kirjotukseni pointti olikin se,että aina se elämä ei olekkaan niin autuasta kun sitä luulisi/kuvittelisi.Täällä kun vaan hehkutetaan miten ihanaa teinivanhemmuus on.
On talot,miehet,autot jne,mutta kun asioiolla on aina 2 kääntöpuolta.On myös meitä joilla ei ole taloja,miestä,autoa,eikä oikeen mitään muutakaan kun se lapsi.
Minä en aikanani miettinyt asioita tarpeeksi pitkälle ja kypsästi(mikä sinänsä on monelta 16v aikas harvinaista)kun ehkä olisi pitänyt.
Sen takia lapset pitäisikin hankkia vasta aikuisena? En minä mitään syyllistä sinua, mutta huijareita ovat pääosin ne, jotka väittävät pärjäävänsä loistavasti 16-vuotiaana lapsien kanssa.
sulla ei oo oikeutta sanoa huijareiksi ku et varmasti tunne kaikkia ihmisiä!!! mä oon 16 ja pärjään todella mainiosti 3kk vanhan tytön kans :) tietenki MIES on pysyny meidän matkas. mitä hel**** eroa sillä on onko äiti 19 vai 26??? ei mitää muuta ku numerot.
Kirjoitit: "mitä hel**** eroa sillä on onko äiti 19 vai 26??? ei mitää muuta ku numerot."
Yhtään sinua ja äitiyttäsi väheksymättä tai aliarvioimatta kirjoitan, että kyllä sillä on.
Kyse ei ole siitä, etteikö nuori äiti pärjäisi, mutta jos todennäköisyyksistä puhutaan, niin luulisin monella 26-vuotiaalla olevan hieman vakaammat lähtökohdat vanhemmuuteen.
Kun puhutaan, että jo 16-vuotiaalla ja 19-vuotiaalla on jo suuri ero.
En epäile hetkeäkään, etteikö nuori voisi onnistua ja olla hyvä vanhempi, kyseenalaistan vain vahvasti vertauksen, jonka mukaan 19-vuotiaalla ja 26-vuotiaalla ei ole muuta eroa kuin numerot.
Ja mitä nuoremmaksi menee, sen enemmän kyseenalaistan.
on vissi ero onko 19 vai 26 kun lapsen saa ainakin useammissa tapauksissa.Kyllä 19v ja 26v ajatusmaailmatkin poikeeaa toisistaan niin paljon.
Se joka muuta väittää valehtelee.
uskoa teitä ku ootte niin täydellisiä ja parempia ihmisiä ku muut :)
toi sun ihmeellinen hyökkäystapa toisten viestejä kohtaan jo ihmetyttää, ja kirjoitustyyli.
olet kuin pahainen kakara joka on kiukustunut siitä kun ei saa haluamiaan kehuja joka asiasta.
sen sijaan että kuvittelet ettei sillä ikäerolla nyt ole mitään väliä että ne on vaan numeroita, niin mitäpä jos alkaisit ajattelemaan realistisesti asioita, sen sijaan että elät ruusunpunaisissa kuvitelmissasi.
mitäpä jos vaikka sitten oikeasti aikuistuisit, sen sijaan että leikit aikuista.
ja ihan tiedoksi vaan, tässä tekstissä ei taas ollut kyse vain sinusta, että voisit vähän myös opetella myötätuntoa sen sijaan että käännät kaikki tekstit itseäsi vastaan ja haukut muiden erilaista elämää elävien tekstit.
maailma ei ole täydellinen, miksi sinäkään olisit?
Herranjestas, eihän tässä ole kukaan puhunut täydellisyydestä, tai paremmuudesta.
Kysehän on ollut vain eri lähtökohdista vanhemmuuteen.
Voisitko osoittaa minulle kohdan, jossa sanotaan että olisin täydellinen, tai parempi ihminen?
Ja edelleen, en epäile yhtään ettetkö sinä olisi hyvä äiti lapsellesi.
Kehoitan vain laittamaan hiukan jäitä hattuun, ja älä ota näitä kirjoituksia henk.koht.
Jos kaipaat itsellesi vertaistukea tai muuten vain juttuseuraa, kannatan, että etsit jonkun muun mukavan keskustelufoorumin, sillä täältä sitä mukavaa juttuseuraa harvemmin löytyy.
on talo, auto, työ ja ihanat lähimmäiset sekä elämän mies rinnalla...??? Mitäs et ole hankkinut tuloja...
huumeita... hyi yäk! Lykkyä pyttyyn vaan elämällesi. Kyllä se tulevaisuus vähän on asenteestakin kiinni!
Miten ei voi rakastaa lastaan?
Tässä pienessä maassamme on just tälläsii idiootteja, jotka rymee itsesäälissä ja käyttäytyy kuin apinat vaikka on ihan ite ne muksut tehny!
Muistelehan tätä kommenttia sitten kun täytät sen 26-vuotta.
Sitten jos olet edelleen sitä mieltä, että ei ole eroa 19-vuotiaalla ja 26-vuotiaalla, niin sitten sen hyväksyn.
Voin itse omasta elämästäni ja henkisestä kypsyydestäni sanoa, että 20-vuotias minä ja 25-vuotias minä on aivan eri sfääreissä. Ja kuinkahan paljon minua mahtaa tämä kommenttini naurattaa esimerkiksi 5-10 vuoden päästä.
Lapsikin sen ymmärtää, että aikuinen ymmärtää asioita paremmin kuin lapsi. Ja johtuu tasan siitä, että aikuinen on nähnyt pikkusen enemmän kuin lapsi. Esimerkiksi 30 vuoden aikana kerkiää näkemään aika monta juttua enemmän kuin esimerkiksi 20 vuoden aikana.
Uskokaa pois.