Heissan! Pistin tänne muutama viikko sitten keskustelun, mutta vastauksia tuli vain yksi kappale. Nyt siis toivoisin apua. Elikkäs, opiskelen lähihoitajaksi ja teen opinnäytetötä paniikkihäiriöstä sairastuneen näkökulmasta. Haluaisin tietää teidän kokemuksia sairastumisesta ja siitä kuinka suhtauduitte kuin saitte tietää sairastavanne paniikkihäiriöitä, miten olette tottuneet elämään sen kanssa jne. Haluan siis tietää teidän omakohtaisia kokemuksia. Minulle voi lähettää sähköpostia [email protected] tai ottaa täällä keskustelussa kontaktia.
kiinnostuneita
karita
6490
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Koeta täältä www.tukiasema.net
Jos lähihoitajaksi aiot opiskella niin kerronpa sinulle siitä millaista tuntuu sairastaa paniikkihäiriötä.
Paniikkihäiriön sairastaminen on alussa vaikeaa eikä aina huomata ajoissa että sairastetaan paniikkihäiriötä.Minä sairastin paniikkihäiriötä 2 vuotta enkä tiennyt että sairastin paniikkihäiriötä.Sain kohtauksia yleensä yöllä ja ramppasinkin polilla monta kertaa.Kohtaus saattoi alkaa vaikka siitä että näin muilla ihmisillä mustia pisteitä naamassa enkä enää voinut katsoa heihin.Sydämen syke saattoi nousta korkealle,sydämeen saattoi koskea puristavasti,hengitys tiheni,koko ruumis saattoi tuntua sille että veri kiertäisi joka puolella.Tuli hyperventilaatioita,kurkku kuivui ja pyörrytti.Kerran lääkärikin säikähti kun kuunteli hengitystäni.Näkö saattoi samentua,tuli tunne että jokin tuhoaisi minua.Hengitys vaikeutui.Paniikkihäiriöpotilas täytyy aina ottaa vakavasti.Potilaalle on aina annettava esimerkiksi paperipussi hyperventilaation elvyttämiseksi.Jos potilas kysyy esimerkiksi: Kuolenko minä? tai pyörrynkö minä? pitää aina olla rauhallinen ja puhua henkilön kanssa.Potilaalle ei saa sanoa edes leikillään: Voit sinä pyörtyä,siihen sängylle vaan makkaamaan.Tästä potilas voi saada jopa traumoja tai lisää pelkoja ja oireita.Vaikka paniikkikohtaus ilmenee monilla eri oireilla voi se kestää vain 5-minuuttia.Yleensä se kuitenkin voi alkaa ilman että potilas tajuaa miinuutteja ennen.Paniikkikohtaus kestää yleensä noin 5-20 minuuttia hoidettuna ja se voi uusiutua uudelleen hoitamattomana. Paniikkihäiriöön olemassa lääkkeet mutta ne maksavat paljon.Yksi 5 milligramman Zipralex tapletti on kuin laittaisit 50 senttiä pytystä alas joka aamu.Suuremmat milligrammat maksavat jo sitten vähän enemmän.
Paniikkihäiriön kanssa eläminen on haastavaa mutta joskus myös helppoa.Paniikkihäiriötä sairastavat ihmiset saattavat sairastaa tautia jopa vuosia ja lääkitys saattaa kestää hyvinkin pitkään.Kaikki ihmiset eivät aina ymmärrä sairautta ja tuomitsevatkin usein liian helposti sen.Siksipä esimerkiksi Yhdysvalloissa saa haastaa oikeuteen jos halventaa paniikkihäiriötä sairastavaa ihmistä.Paniikkihäiriötä sairastaa 4-5 % prosenttia suomalaisista.
vastauksesi oli oikein kuvaava noin minäkin olisin kuvannut kun sain eka kerran mutta en osannut, ei vaan ollut oikeita sanoja. Ihanaa että joku osaa ilmaista itseään niin että sen ymmärtää. Kiitti sulle
Pelästymiset alkoivat olla ylireagoituja pari vuotta ennen kun käännyin lääkärin puoleen.
Tavallinen päivä, tavallinen ympäristö. Yhtäkkiä saatoin pelästyä (en hätkähtää,vaan niin, ettei henki kulkenut, kauhu olisi kuvaava sana) omaa varjoani maassa, takanani olevaa ihmistä, pieniä liikahduksia ja valon muutoksia (yllättävät liikket ympärilläni).
Noin 4-12 kertaa viikossa. Totesin sen olevan jo ongelma, kun ammattikoulussa olotila oli jatkuvasti väsynyt, hermostunut, masentunut. Mikään ei kiinnostanut, koska koko ajan oli varuillaan tiedostamattaankin.
Oirelistani:
hengenahdistus (noin 30% jokaisesta päivästä)
ilman loppumisen tunne
paine rintakehässä
huimaus ja siitä johtuva näön sumentuminen
kevyt uni- ei rentoutumista
väsymys
kylmä hiki ja kuumat aallot (ei kuitenkaan vaihdevuodet :) )
Keskittymishäiriöt
ruokahaluttomuus - nieleminen tuntuu tukehduttavan
todellisuudesta irtaantuva olo - kaikessa normaalielämässä vain sivustakatsojan osa -tunne
vapina
palelu - lämmöstä riippumatta
huonovointisuus
alakuloisuus
itsensä menettämisen pelko
hallinnan menettämisen pelko
epätasapainoisuus kritiikkiä ja kiitosta kohtaan
kosketusyliherkkyys kaulasa (!)-kuristumistunne
Nyt olen tiedostanut ongelmani sairaudeksi (joskaan en vieläkään aina ymmärrä/sisimmässäni tunnusta sairaudeksi) jo nelisen vuotta. Olen oppinut, että väsymys tai alkoholi ovat pahentavia tekijöitä. Silti keskittymisvaikeuksista ja mielialahäiriöistäni (mielialallani ei välttämättä ole mitään tekemistä ulkoisten puitteiden kanssa, ovat ristiriidassa keskenään) en osaa lopettaa syyttämästä itseäni. Ne "johtuvat huonoudestani".
Alkuun saatuani lääkityksen olin iloinen asiasta. Monta kertaa olen kyllästynyt jatkuvaan popsimiseen, mutta joutunut näkemään, etten ilmankaan selviä. Nyt syön lääkkeitä vain tarvittaessa (eri lääke), eli työaikoina 2 kertaa viikossa, ja vapaalla vain noin joka toinen viikko. Eli todella vähän!
Ajatukseen sairaudesta on ollut pakko tottua. Tällä hetkellä kaikki sujuu kohtalaisen hyvin, joten elämä on helppoa tällä hetkellä.
Koitan varautua vieraisiin tilanteisiin, ja koitan hoitaa psyykkistä terveyttäni ja saada ympärilleni rauhallisen ympäristön. Se tuntuu helpottaneen elämää.
Nyt on vaikeata sanoa juuri muuta sairaudesta. Johan tässä keskusteluketjussa tuli hyviä ajatuksia muiltakin.
Mulla ei paniikkikohtaukset liity julkiseen esiintymiseen tai ihmispaljouteen. Usein kuulee asian liittyvän näihin, ja jostain syystä kaupassakäyntiin. Mulla noi asiat on ihan normaaleja, luonnollisia. Ei hätää.
Puhelimessa asiointi tuntuu vaikeammalta. JOten ei johdu siitä, että pelkäisin joutuvani naurunalaiseksi tai että punastelisin tai olisin ruma (en ole :) )
Noi vahvistaa sitä, että kyse ei ole vain huonosta itsetunnosta, vaan jostain muusta. Sairaudesta.
Hei!
Olen 23-vuotias nainen. Sairastuin paniikkihäiriöön n. 3 vuotta sitten. Aikaisemmin oli ollut lievää ahdistusta, joka ei sinänsä haitannut elämää. Ensimmäiset paniikki oireet kestivät useitä päiviä. Luulin tulleeni hulluksi, sydän hakkasi ja pelotti kokoajan. En osannut selittää kenellekkään, mikä minua vaivasi tai miksi minua pelotti, pelko tai paniikki ei liittynyt mihinkään asiaan, tilanteeseen tai ajatukseen vaan se vain oli jatkuva ahdistava tunne joka kalvasi mieltä. Fyysisiä oireita oli mm. suun kuivuminen, sydän hakkasi, maha oli sekaisin ja tuntui että happi loppuu. Psyykkisiä oireita taas oli mm. epätodellinen olo, hulluksi tulemisen pelko, sekava, turta ja epätoivoinen olo ja ahdistavat ajatukset. Sain silloin lääkityksen paniikkihäiriöön ja söin lääkkeitä n. 1,5 vuotta.
Luulen että tämä sairaus ei koskaan parane mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sittemmin olen kärsinyt vieläkin joskus pakkoajatuksista ja masennuksista, mutta itse paniikkikohtaukset ovat loppuneet. Terapiasta ja vertaistuesta on ollut apua ja varsinkin kun ikää tulee, osaa suhtautua paniikkihäiriöön eri tavalla, eli vaikka välillä taas mentäisiin vähän alaspäin niin tiedän että sieltä voi taas nousta, apua saa ja lääkkeistä on apua tarvittaessa.