hei kaikille!
haluaisin kuulla onko muilla samoja tuntemuksia. eli nyt rv 7 4 ja ihan toivottu raskaus kyseessä, ei siis varsinaisesti suunniteltu, mutta ajatuksena on ollut että tulkoon kun on tullakseen.
no siis asiaan, eli kun sain tietää raskaudesta niin olin onnellinen vaikka hämilläni. nyt kuitenkin viimeisen viikon sisällä on tullut aika kova pelko ja ahdistuskin koko tulevasta vauvasta. olen alkanut miettimään, että onko sitten vauvan synnyttyä kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, onko joskus mahdollista lähteä vaikka baariin tai jopa matkalle jonnekin. pelottaa etten jaksakaan sitä, että vauva vie kaiken ajan.
kuulostaa kamalalta ja inhottaa ajatellakin tällaisia asioita. :( siskolla on 2-vuotias pieni tyttö, joka on ihan mielettömän rakas minulle ja olen myös hoitanut vuoden verran pientä poikaa, joka myös on aivan ihana. mutta nyt vaan hirvittää tämä oman lapsen tulo. haluaisin kertoa muille onnellisena, että meille on tulossa vauva, mutta koen sen tällä hetkellä melkein negatiivisena asiana. toki on päiviä, jolloin taas olen tosi onnellinen vaikka jännittääkin, mutta nyt viime päivinä asia on lähinnä vaan vaivannut.
neuvolassa en vielä ole edes käynyt, joten asiasta ei ole ollut puhetta kenenkään ammattilaisen kanssa. en vaan oikein uskalla kertoa tuntemuksia läheisillenikään, kun varmasti ajattelevat sitten, että pitikö kiirehtiä sen vauvan kanssa ja noin siinä nyt sitten kävikin.
puuh, kertokaa jotain lohduttavaa...
haluaisin kuulla onko muilla samoja tuntemuksia. eli nyt rv 7 4 ja ihan toivottu raskaus kyseessä, ei siis varsinaisesti suunniteltu, mutta ajatuksena on ollut että tulkoon kun on tullakseen.
no siis asiaan, eli kun sain tietää raskaudesta niin olin onnellinen vaikka hämilläni. nyt kuitenkin viimeisen viikon sisällä on tullut aika kova pelko ja ahdistuskin koko tulevasta vauvasta. olen alkanut miettimään, että onko sitten vauvan synnyttyä kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, onko joskus mahdollista lähteä vaikka baariin tai jopa matkalle jonnekin. pelottaa etten jaksakaan sitä, että vauva vie kaiken ajan.
kuulostaa kamalalta ja inhottaa ajatellakin tällaisia asioita. :( siskolla on 2-vuotias pieni tyttö, joka on ihan mielettömän rakas minulle ja olen myös hoitanut vuoden verran pientä poikaa, joka myös on aivan ihana. mutta nyt vaan hirvittää tämä oman lapsen tulo. haluaisin kertoa muille onnellisena, että meille on tulossa vauva, mutta koen sen tällä hetkellä melkein negatiivisena asiana. toki on päiviä, jolloin taas olen tosi onnellinen vaikka jännittääkin, mutta nyt viime päivinä asia on lähinnä vaan vaivannut.
neuvolassa en vielä ole edes käynyt, joten asiasta ei ole ollut puhetta kenenkään ammattilaisen kanssa. en vaan oikein uskalla kertoa tuntemuksia läheisillenikään, kun varmasti ajattelevat sitten, että pitikö kiirehtiä sen vauvan kanssa ja noin siinä nyt sitten kävikin.
puuh, kertokaa jotain lohduttavaa...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Heips..ei syytä huoleen, et siis ole todellakaan ainoa. Itselläni alkaa juuri 7vko ja pelottaa kans aivan hirveesti!! kaverille oli neuvolassa sanottu että nuorella ( itse olen 21v) on ihan normaalia että pelottaa ja ahdistaa kaikki tuleva. Osana voi olla huoli tulevasta kuinka pärjää yms.
Muutamana yönä kun olen alkanut miettimään näitä asioita niin enpä ole saanut nukuttua yhtään =/
Helpottas varmaan vaan niin suuresti jos ois itselläkin sellainen kenen kanssa puhua näistä, nimittäin on vaan tuo yksi kaveri joka asuu 300km päässä, niin harvoin tulee oltua yhteyksissä..
Täällä myös esikoistaan odottava 22-vuotias :) minulla oli myös ihan jumalattoman ahdistavia oloja VARSINKIN alkuraskaudesta!! ---> itketti, pelotti ja kaiken kukkuraksi vielä oksetti viikoille 16 saakka ja nyt olen viikoilla 27 4 (ja vieläkin hampaita pestessä tulee välillä ykä..) Korostaisin sitä, että alkuraskaus on kaikin puolin hirveän rankkaa..Mielialat ainakin itsellä vaihteli paljon enemmän kuin nyt puolenvälin jälkeen.On monia nuoria äitejä, jotka on "selvinneet" vauvan tulosta ja lähes joka ikinen tuleva äiti tuntee täysin samoja fiiliksiä,kuin keskustelun aloittaja kuvaili.Mutta; mitä pidemmälle raskaus etenee niin sitä "vahvemmaksi" alat tuntea itsesi pikkuhiljaa.Sinulla on 9kk aikaa "valmistautua" henkisesti siihen, että teille/sinulle tulee vauva.Välillä nytkin tosin tunnen aivan samoja tunteita; mietin olenko liian nuori, meneekö elämä "pilalle" lapsen synnyttyä, onko minusta siihen, onko sen jälkeen enää elämää ollenkaan..siis "omaa elämää".. Silti; uskon, että "selviän" ja opin.. vauva tulee sitten olemaan osa sitä "omaa elämää"..itse tunnen ainakin monia ihmisiä jotka ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä vaikka heillä lapsia onkin.Totta on varmasti, että lapsen tuleminen kenelle tahansa parille on aina "kriisi" kun kaikki muuttuu niin valtavasti, mutta uskoisin että keskustelut oman kumppanin ja neuvolahenkilöiden yms. kanssa auttaa avaamaan aivan uudenlaisen ajatusmaailman :) Ole ylpeä hedelmällisyydestäsi!Alkuraskaus on varsinkin sitä että väsyttää, oksettaa,itkettää ja hetken kuluttua taas naurattaa :)Anna tunteillesi ja itsellesi aikaa.Anna itsellesi lupa tuntea nuo tunteet ja puhu niistä ääneen, älä jää miettimään niitä yksin :) tsemppiä ja onnellista odotusaikaa!
Täällä on 5 päivää laskettuun aikaan jäljellä (iiik!!!!) ja viimeeksi tänään aamulla tuli tunne että haluanko oikesti lasta ja onko tää nyt hyvä juttu kuitenkaan etc.
Eiköhan nuo mitetteet ja ajatukset kuulu nimenomaan siihen äidiksi kasvamiseen! Onhan edessä suuri muutos ja siihen on hyvä valmistautua, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Viime aikoina onkin sitten tullut jo sellaiset mietteet,että osaako hoitaa lasta, onnistuuko imetys, mitä jos mies ei enää halua synnytyksen jälkeen, haluaako nyttenkään kun olen tällainen valas etc. Monesti epävarmoja fiiliksiä on, mutta onhan se toisaaltaan aika luonnollista, kerranhan se esikoinen vaan saadaan ja tuskin mikään on sen jälkeen ennallaan!
Itse ajattelen kyllä että naisena tämä on kypsyttänyt suuresti, ajatusmaailma on kehittynyt ja kropastakin tullut naisellisempi, entisen tikun tilalle. Ja uskon että se äitiys löytyy todenteolla kun lapsen syliin saa ja pääsee todella arjen aloittamaan pikkuisen kanssa! Aluksihan se on molemmin puolista tutustumista ja opettelua.
Monta asiaa muuttuu ja on eritavalla, mutta en usko että yksikään on huonompaan suuntaan! Aikaa miehen ja itsensä kanssa on varmasti vielä lapsenkin jälkeen!!
Heippa... Joo ihan on minullekkin ollut tuttuja noi tollaiset "tuntemukset" ja ajatukset... itse olen 20v ja mieheni 21v ja esikoinen syntyi kesäkuussa... alku oli todella raskasta mies armeijassa... elikkä ei ollut sitä ihmistä siinä jolle olisi hallunnut iloita ja surra ja miettiä yhdessä mutta hyvinpä se silti meni... lasta yrittettiin melkeen vuosi elikkä se oli 100% toivottu... mutta silti mietin että millaista elämä sitten on kun se pikkuinen nyytti tulee onko mikään niinkun ennen...
noh nyt poika on 4kk ja kaikki on mennyt aivan ihanasti... kerran olen ollut jopa viihteellä kun isi sittenlupasi jäädä pojan kanssa kotiin=) enempää ei ole oikeestaan tehnytkään mieli mennä kun jotenkin olenvaan niin "kiintynyt" poikaani että heti kun astun baarin ovesta sisään tulee mieleen että pärjääkö ne pojat ny sie ja mitähän nyt jne (vaikka tiedän täysin että ne pärjäävät ilman minua)... mutta se vaan on tälläistä... mutta oon ihan varma että vaikka nuorena hankkiikin lapsen niin kaikki sujuu yhtä hyvin ku se että hankkisitte lapset vaikka 30v... ei siitä ole pelkoa ja aina on joku auttamassa jos sitä apua todella kaipaa=)
just samanlaisia ajatuksia. Ja sitten lapsemme syntyi kuolleena rv 24. Olen täysin rikki.
Minulla oli ihan samat ajatukset kun odotin ensimmäistäni. Olin ihan varma etten saa sitä lasta pidettyä edes hengissä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsen hoidosta. Kaikki sanoivat, että kyllä se äitiys sujuu ihan luonnostaan, enkä uskonut ketään! Mut niin se vain oli! Itse olin jo 27 kun sain lapsen. Lapsi oli tovottu ja suunniteltu, vaikka vauvakuumetta ei ollutkaan. ( En ymmärrä edelleenkään koko kuumetta...) Nyt odotan toista lastani, edellinen on kohta 3 v. Rehellisesti sanottuna ottaisin niin mielelläni tämän uuden lapsen tommoisena parivuotiaana. Kyllähän se vauva-aika aika sitovaa on ja nukkuminen jää ajoittain vähiin, vaikkei olisi koliikkia eikä mitään. Hieno kokemus se silti on ja mielenkiintoista on seurata miten lapsi kehittyy. Ja kyllä sinä vielä baariinkin yms. menoihin pääset, vaikket välttämättä ihan heti etkä yhtä usein. Totuta se lapsi alusta alkaen muihinkin hoitajiin, että osaat sitten olla huoletta kun pääset menemään. Meillä ainakin alkoi löytyä omaa aikaa ja intoa harrastaa kun poika oli noin puolentoista vuoden. Meidän onni on se, että meillä on mummuja ja pappoja ja tätejä, jotka hoitavat mielellään. Voi lähteä ihän huoletta kun tietää, ettei varmasti tule mitään hätää. Tsemppiä! Kyllä ne ihanat hetket lapsen kanssa aika pitkälle korvaavat ne baarireissut! Mutta muistakaa huolehtia miehesi kanssa yhteisestä ajasta! Miellä on kerran kuussa ihan Treffit, jolloin ollaan aivan kahdestaan!
Itsellänikin on ollut vapauden menettämisen pelkoja vaikka olen jo 38 vuotias. :)Olen siis saanut mennä ihan tarpeeksi, mutta silti kauhistuttaa välillä aika kotona "kodinvankina".
Mutta kun raskaus on edennyt olen kiintynyt jo vauvaan ja ajatus että menettäisin sen tuntuisi hirveältä.Sitä ei korvaisi mitkään elämykset muualla.
Minusta on jonkinlaisen realistisuuden merkki että miettii myös hankaluuksia mitä vauva tuo mukanaan eikä elä missään pilvilinnoissa.
Se tietenkin on eri asia sitten jos vielä lapsen synnyttyä "kaduttaa".
Silloin täytyy vain kantaa vastuu ja olla ainakaan syyttämättä syytöntä vauvelia siitä että ei voi mennä vapaasti.
Mutta mitä nuorempi sitä enemmän aikaa vielä sitten myöhemmin tehdä vaikka mitä.
Kuulosti kovin tutulta kun luin sun viestisi.. esikoista odottaessa minulla oli raskauden alkuvaiheessa juuri samanlaisia pelkoja ja välillä tuntui että kaduttaa koko vauva. en kehdannut kertoa kenellekään (en edes miehelleni) tuntemuksistani ja syyllistin itseäni niistä. ajattelin, että minusta tulee varmaan "tosi hyvä" äiti, kun tälläisiä ajattelen!:( onneksi sitä ei mulla ainakaan kovin kauaa kestänyt.. että kyllä on hyvä että raskausaika on noin pitkä niin ehtii valmistautua henkisesti tulevaan.:)
nyt olen taas raskaana, esikoinen on nyt 2,5 vuotta. enpä olisi uskonut että myös tämän raskauden alussa tuli samantapaisia pelkoja. olin kuvitellut ettei niitä enää tule, kun yksi lapsi meillä jo on! nyt osasin suhtautua niihin tunteisiin kuitenkin erilailla. tiesin, että se on ihan normaalia ja ohimenevää. ja osasin järkeillä ne niin, ettei niitä kovin montaa kertaa tullut.
uusi shokki tosin oli kun saatiin kuulla, että meille syntyykin kaksoset!;)
onnellista odotusta sinne, äläkä murehdi turhia! ihan varmasti olet valmis vauvan tuloon sitten kun sen aika on. nyt sulla on aikaa valmistautua elämäsi ihanimpaan tapahtumaan!:)
helpottavaa kuulla, että muillakin on samoja tuntemuksia. vaikka tiedänhän minä, että nämä tuntemukset liittyvät raskauteen.
kävin muuten tänään ultrassa ja siellä näkyi sykekin. :) tuli heti parempi fiilis. kiitos teille ja paljon onnea ja jaksamista!
Hei vaan,
kuulosti osittain kuin omaa tekstiä olisin lukenut. Tasan yhtä pitkällä olen kuin sinä, ja samalla tavalla raskaus sai tulla kun oli tullakseen. Alussa kaikki oli ihanaa mutta vähitellen on alkanut ahdistaa.
Mua ei vauva (tietääkseni) tässä vaiheessa ahdista, vaan meidän parisuhde. Olemme seurustelleet 9 vuotta ja kesällä meillä oli kriisi suhteessamme. Tarkkaan ottaen minä olin se jolla oli kriisi, enkä tiennyt mitä tulevaisuudesta haluan, haluanko jatkaa seurustelua vai en. No, päätettiin jatkaa, ja syksyllä kaikki on ollut hyvin ja ruvettiinkin puhumaan naimisiinmenosta. Kun vauva ilmoitti tulostaan kaikki tuntui ihanalta. Mutta kun nyt ruvettiin tarkemmin puhumaan häistä iski taas ahdistus. Nyt en tiedä, pitäisikö tätä ahdistusta ottaa todesta ja miettiä uudestaan meidän parisuhteen tulevaisuutta. On vähän eri asia nyt kun vauvakin on tulossa.
Jos meillä ei mitään kriisiä olisi ollutkaan syyttäisin raskautta ja hormoneja näistä mietteistä, mutta kun ahdistusta on ollut aiemminkin en oikein tiedä mitä ajatella. Haluan olla mieheni kanssa mutta sitoutuminen pelottaa.
En tiedä, lohduttiko tämä.. Ehkä siten, että teillä kuitenkin on suhde vankalla pohjalla :)