Mikä elämästä tekee arvokaan?
Onko elämä arvokasta aina ja kaikesta huolimatta?
Miten elmää mitataan ja arvotetaan?
Onko kaikkien elmä yhtä arvokasta? Ja miten tämä ilmenee käytönnössä?
Onko elämän arvo itseisarvo joka ei muutu? Se on aina arvokasta silloinkin kun ajattelemme ettei jonkun elämällä ole mitää arvoa? Vai voimmeko ajatella niin?
Onko elämä arvokasta silloinkin kun se on pelkää kärsimystä?
Onko elämä arvokasta silloin kun sen ainoa tarkoitus ja päämäärä on kuolla?
Onko ihmisellä oikeus sanoa ettei oma elämä ole elämisen arvoista?
Miksi elämää mitataan vertaamalla sitä toisen ihmisen elämään? Mitä saamme siitä? Saameko jonkinlaisen arvioin sillä tavalla siitä kuinka arvokasta tai arvotonta elämämme on?
Onko elämä aina arvokasta Jumalan mielestä? Mitä raamattu mahtaa asiata sanoa? Miten Jumala määritää ihmiselämän arvon? Vai määritääkö Jumalan sana sitä lainkaan?
Lopuksi lankean "syntiin" ja lainaan nimimerkkin Heino kirjoittaman runon jonka hän liitti viesiin jossa toivoi tästä aiheesta aloitusta. Koska aihe on itsellekkin monella tapaa vaikea toivon että jos ei kyvymykset avaa näköaloja ehkä tuo runo avaisi näköaloja ja keskustelua.
Rakastanko sinua elämä?
Sinä olet toisinaan niin vaikea.
Kysyin vanhalta mieheltä:
Sano yksi syy, miksi haluat elää?
-olen iloinen, että olen saanut elämänlahjan,
pääsen kuoleman jälkeen taivaaseen!
Mutta minä haluaisin tykätä
sinusta itsesi takia elämä!
Kapinoin kun sinulla on niin vaikea luonne.
Onkohan sinulla ollut vaikea lapsuus
silloin Aatamin aikaan?
Sinä muutat mielesi niin joutuin,
nauru voi hetkessä itkuksi muuttua.
Jos kaikki harmit, jotka olet minulle antanut,
mielessäni säilyttäisin, enpä sinua
paljon rakastaisi.
Mutta minähän olen niin anteeksiantavainen.
Kun, vähänkin minulle
hymyilet, unohdan kaiken.
Sinä olet jo niin vanha, etkö voisi
jo vähän tasaantua.
Pidettäisiin hauskaa, antaisit auringon paistaa.
Kuljettaisiin käsi kädessä, hymyilisimme,
kertoilisimme kaikille,
miten onnellisia olemme!
Tämä oli vain pieni ehdotus, ethän suutu.
Kyllä minä sinusta vähän tykkään – sinähän tiedät.
(ja tässä vielä linkki tuohon ketjuun:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000030086032 )
Onko elämä arvokasta aina ja kaikesta huolimatta?
Miten elmää mitataan ja arvotetaan?
Onko kaikkien elmä yhtä arvokasta? Ja miten tämä ilmenee käytönnössä?
Onko elämän arvo itseisarvo joka ei muutu? Se on aina arvokasta silloinkin kun ajattelemme ettei jonkun elämällä ole mitää arvoa? Vai voimmeko ajatella niin?
Onko elämä arvokasta silloinkin kun se on pelkää kärsimystä?
Onko elämä arvokasta silloin kun sen ainoa tarkoitus ja päämäärä on kuolla?
Onko ihmisellä oikeus sanoa ettei oma elämä ole elämisen arvoista?
Miksi elämää mitataan vertaamalla sitä toisen ihmisen elämään? Mitä saamme siitä? Saameko jonkinlaisen arvioin sillä tavalla siitä kuinka arvokasta tai arvotonta elämämme on?
Onko elämä aina arvokasta Jumalan mielestä? Mitä raamattu mahtaa asiata sanoa? Miten Jumala määritää ihmiselämän arvon? Vai määritääkö Jumalan sana sitä lainkaan?
Lopuksi lankean "syntiin" ja lainaan nimimerkkin Heino kirjoittaman runon jonka hän liitti viesiin jossa toivoi tästä aiheesta aloitusta. Koska aihe on itsellekkin monella tapaa vaikea toivon että jos ei kyvymykset avaa näköaloja ehkä tuo runo avaisi näköaloja ja keskustelua.
Rakastanko sinua elämä?
Sinä olet toisinaan niin vaikea.
Kysyin vanhalta mieheltä:
Sano yksi syy, miksi haluat elää?
-olen iloinen, että olen saanut elämänlahjan,
pääsen kuoleman jälkeen taivaaseen!
Mutta minä haluaisin tykätä
sinusta itsesi takia elämä!
Kapinoin kun sinulla on niin vaikea luonne.
Onkohan sinulla ollut vaikea lapsuus
silloin Aatamin aikaan?
Sinä muutat mielesi niin joutuin,
nauru voi hetkessä itkuksi muuttua.
Jos kaikki harmit, jotka olet minulle antanut,
mielessäni säilyttäisin, enpä sinua
paljon rakastaisi.
Mutta minähän olen niin anteeksiantavainen.
Kun, vähänkin minulle
hymyilet, unohdan kaiken.
Sinä olet jo niin vanha, etkö voisi
jo vähän tasaantua.
Pidettäisiin hauskaa, antaisit auringon paistaa.
Kuljettaisiin käsi kädessä, hymyilisimme,
kertoilisimme kaikille,
miten onnellisia olemme!
Tämä oli vain pieni ehdotus, ethän suutu.
Kyllä minä sinusta vähän tykkään – sinähän tiedät.
(ja tässä vielä linkki tuohon ketjuun:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000030086032 )
Vastaukset 11
Vanhimmat
Elämä on arvokas, mutta harvapa sen tajuaa. Ei kaikki uskovaisetkaan tajua elämän arvoa. Tällaisia uskovaisia ovat tupakan orjat. Tupakkihan kuluttaa ihmistä ja elämää. Se vanhentaa ja rumentaa. Tämä pitäisi olla kaikkien tiedossa paremmin kuin hyvin, mutta himo on sellainen asia, jolle harvat mitään mahtavat.
Seksielämä on sellaista himoa, jota harva pystyy välttämään, mutta sehän ei vahingoitakkaan ihmistä ja elämää, mutta tupakointi vahingoittaa.
Mutta onko elämä mielekästä, jos ei ole seksielämää, kun sattuu olemaan vanhapiika tai poika, jolla ei ole lupaa seksielämään, ei edes onaniaan. Mielestäni ei ole, vaan sellaista kituuttamista. Monen elämä koostuu vain alkoholin huuruista. On käsittämätöntä, miten alkoholi hallitsee suurinta osaa ihmisistä sillä tavalla, että sitä pitää käyttää tietty määrä.
Onko elämä mielekästä ilman alkoholia, joka on niin suosittua mielihyvän hakemista.
Menettääkö absolutisti jotakin, kun ei etsi mielekkyyttä alkoholista.
Menettääkö uskovainen jotakin, kun hän uskonsa takia joutuu kieltäytymään niin monesta mielihyvästä. Ainoastaan tupakointi on jäänyt sallituksi mielihyvän tuottajaksi ja hengellinen musiikki. Teatteria on ollut jo Jeesuksen päivistä asti, mutta uskovaiselle se ei ole sallittua. Uskovaisen viihteet ovat hyvin rajallisia. Täytyy sanoa, etten ole pystynyt elämään täysin absolutista uskovaisen elämän normeja, vaan olen poikennut niistä kurkistaakseni elämän mielekkäisiin viihteihin.
Jeesus ei tainnut tietää seksielämästä mitään. Se hänellä kyllä jäi kokematta, kun oli omistautunut niin askeettiseen uskovaisen elämän normeihin.
Maailamssa monissa uskonnoissa eletään pidättyväistä askeettista elämää.
Esimerkkinä vaikkapa luostarit. Etsitäänkö tällä askeettisuudella taivasosuutta.
Lestadiolaisuudessa opetetaan, että vain parannusta tekemällä saavutetaan onnen ja rauhan ja ilon harmonia.
En kyllä ole ihan samaa mieltä.
Olen itse kokenut sen, että vaikka kuinka koettaisin olla hyvä uskovainen, ei olotilani siitänsä parane, vaan se on jotenkin rauhaton.
Myöskään syyninpäästö ei tuo sielunrauhaa. Tähän uskovainen sanoo, ettet ole käsittänyt uskoa oikealla tavalla. On niin paljon kiellettyjä asioita uskovaisella. Onneksi tietokonetta ei ole kielletty. Televisiotakin on mukava katsoa esim. työpaikalla tauoilla kahvihuoneessa.
On niin paljon ihmisiä, jotka eivät välitä arvostaa omaa elämäänsä.
Minä kyllä osaan arvostaa omaa elämääni.
Olen tajunnut, että terveyttä, niin fyysistä kuin psyykkistäkin pitää hoitaa, eikä tuhota, niinkuin alkoholilla, tupakilla ja muilla väärillä elämäntavoilla horjutetaan.
On käsittämätöntä, ettei lestadiolainen tätä tajua, vaan voi elää hyvinkin epäterveellisellä tavalla.
Luin kirjoituksesi vasta omani jälkeen. Hyvinpä ja rehellisesti nostit erilaisia asioita esille! Täytyy tunnustaa, että jokseenkin samanmoisia ajatuksia itselläkin vl:nä päässä pyöri. Halusi tavallaan pysytellä niissä yhteisön normeissa ja etsiskellä sitä kautta rauhaa, mutta niin kuin sanoit niin ei se "paremmin uskovaisena" eläminenkään sen mielekkäämpää lopulta ollut ja aina se lysähti jossain vaiheessa, kun alkoi liikaa kiinnostaa "maalliset" jutut.
Nyt elän vl:ien mielestä synninluvallisuudessa. En suosittele sitäkään vl:lle, koska joillekin se saattaa tuoda vain lisää ahdistusta. Vaikka minut tämä tilanne onkin vapauttanut ja ensimmäistä kertaa koen eläväni AIKUISEN OIKIAA ELÄMÄÄ! Saan vapaasti ja julkisesti olla se mikä olen ajatuksineni, uskoineni ja olemuksineni. Olen myös saanut rinnalleni ihanan kihlatun avopuolisoni, jota en voi lakata kehuskelemasta!
Se rakas puoliso rinnalla on todella tärkeä. En voisi kuvitella (enää) elämääni ilman miestäni. Toki parisuhdekin voi olla hirveää, mutta parhaimmillaan se on kahden ihmisen yhteisymmärrystä, ystävyyttä ja rakkautta. Ja seksi kuuluu oleellisen tärkeänä osana sitä. Seksin himo on muuten semmoinen ihmetyksen aihe minulle, että mietin joskus, että miten naimattomat vl-miehet ja naiset oikeasti jaksavat ilman seksiä? Varsinkin jos he eivät oikeasti harrasta edes itsetyydytystä.. No, tämä nyt meni vähän ohi aiheen... =) Samoin tunnen joskus surua, kun ajattelen, mitä vl-äidit saattavat tunteakaan, kun eivät haluaisi enää tulla raskaaksi, mutta kaipaavat miehensä kosketusta ja seksiä, mutta raskaus pelottaa...
Kuulostipa ihan seurakuntapäivien lauantai-illan alustukselta =) ja tuli "vanhat" ajat mieleen!
Joka ikisen ihmisen elämä on tasapuolisesti arvokas, jos asiaa ajattelee siltä pohjalta, että Jumala on jokaisen meidät luonut ja kukaan ei ole täällä "vahingossa". Valitettavasti ihmisellä ja Jumalalla on erilaiset "mittapuut" mitata elämän mielekkyyttä ja arvokkuutta. Mielestäni on kuitenkin väärin ajatella, että minun elämäni olisi arvokkaampaa kuin toisen. Se ei ole totta Jumalan edessä.
Jos elämämme ei olisi arvokasta ja tarkoituksellista, Jumala ei olisi luonutkaan meitä ja maailmaa! Mitään yksittäisiä kohtia Raamatusta ottamatta totean, että koko Raamattu sisältää sanoman ihmisiä rakastavasta ja armahtavasta Jumalasta. Jeesus asetti usein ihmisten yleiset näkemykset nurjaan valoon, kun seurusteli "vähemmän arvokkaina" pidettyjen ihmisten seurassa. Jeesus jätti meillekin esimerkin olla korottamatta itseämme, vaan päinvastoin palvella toisia.
Ihmisten "vika" on myös tuo oman elämän vertailu toisiin. Länsimaisessa yhteiskunnassa on aika vapaat kädet itse kullakin vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Tämäkään ei ole itsestään selvä asia kaikissa kulttuureissa.
Sairauden, kärsimyksen ja kuoleman osuessa omaan elämään on inhimillistä tuntea epäilystä oman elämänsä tarkoituksellisuutta kohtaan. Luotan kuitenkin siihen, että näissäkin tapauksissa Jumala tietää itse kunkin tilanteen ja ihmisellä on mahdollisuus hakea lohtua Luojansa luota, vaikka ei välttämättä voi tilannettaan täysin ymmärtääkään tai hyväksyä. Yksikään hius ei putoa ihmisen päästä Jumalan siitä tietämättä...
SL. 156. Mä ikävöitsen täältä, kolkko on maailma, Täynnänänsä riettautta ja vimmaa saatanan.
Mä ikävöitsen täältä, Tule jo noutamaan Mua, rakas Isä, luoksesi Kotihin taivahan.
Voiko tätä palstaa ja elämää rakastaa ja samalla lulaa näin oikea Jumalan lapsi?
SL. 112. Pilvet peittää auringon Harmaan vaipan alle Mieleen tuoden ahdingon, Hädän kaikkialle.
Että loppuun jaksaisin Kilvoitella tiellä, Päättyessä matkani Saisin kruunun siellä.
Kun lukiolaisena lauloin vastaavanlaisia lauluja seuroissa, todella uskoin, että vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolinen maailma ja liikkeeseen kuulumattomat ihmiset ovat täynnänsä pahuutta, pahaa oloa ja Jumalan pilkkaa. Kun sitten otin ensiaskelia opiskeluelämässä, etäällä entisestä kotiympäristöstä ja kaveripiiristä (niin isossa kaupungissa yksin =) !) ja tietenkin kohtasin pahoja ihmisiä, ajattelin, että kyllä ne taisivat olla oikeassa siellä rauhanyhdistyksellä! =) Sittemmin huomasin, etten kuitenkaan kokenut enää rauhanyhdistystäkään omakseni. Ry:n ihmisetkään eivät olleet sellaisia kuin olin kotiseudullani tuntenut.
Olin aina elänyt vähän ristiriitaista elämää; kuuntelin ja pidin sellaisesta musiikista, joka tuomittiin ry:llä synniksi, katsoin TV:tä (vaikkakin valikoiden lähinnä uutis- ja ajankohtais- ja luonto-ohjelmia) jne... Opiskeluajat olivat siis melkoista ristiriitaisten ajatusten mylläkköä mielessäni. Oli todella vaikeaa, mutta välttämätöntä myöntää lopulta itselleen, että vanhoillislestadiolaisuus on teeskentelyä (en itsekään uskonut/tajunnut sitä vl:nä...) ja vähän myöhemmin myönsin myös, että minä en ole vanhoillislestadiolainen. Kesti myös hetken käsittää, että saan silti uskoa, että minunkin syntini on lunastettu Golgatalla (se ei olekaan totta, kun vl:t väittävät, että vain he pelastuvat). Olen myös avannut hieman nolonakin silmäni näkemään, että olin vl:nä syyllistynyt mm. aliarvioimaan joitakin lapsuudesta asti rakkaita uskovaisia (ei-vl-) sukulaisiani ja lähimmäisiäni. Noloa se oli siksi, että olin sokeasti toisten puheita uskomalla muodostanut ympräilleni julman uskonnollisen muurin, joka tuomitsi kaikki ei-vl:t jotenkin huonommiksi ihmisiksi. Olin ajatellut vain itseäni ja siihen kasvoin kyllä pitkälti juuri vl-kulttuurin vaikutuksesta.
Mutta! Pilvet eivät enää peitä aurinkoani eikä elämässäni ja uskossani tarvitse pyrkiä synkkyyteen ja harmauteen ja ahdinkoon. Huomaan, että ympärilläni on paljon rakkaita lähimmäisiä ja myös sellaisia lähimmäisiä, joita en tunne, mutta joiden hyväksi voi tehdä asioita. Uskon ja elämän lahjoista saa iloita ja niissä saa olla täydellä sydämellä mukana; välillä iloiten ja välillä surren. Sellaistahan se on.
Vanhoista ihmisistä sanotaan Raamatussa monesti, että he olivat "elämästä kyllänsä saaneita" ja varmaan kaipasivat jo ajasta iäisyyteen. Taivaallinen koti-ikävä saattaa monesti lohduttaa myös esim jos on kokenut menetyksiä elämässään, kun on surullinen. Mutta enpä usko, että Jumalan tarkoitus elämällemme on ikävöidä ja itkeskellä tulevaa elämää, vaan päinvastoin käyttää hyvin tämä maallinen lahjaksi saatu elämämme. Jumalan valtakunta ei ole ulkonainen yhteisö, ei ulkonaisia tapoja ja sääntöjä. Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä; se on rauhaa, vapautta ja iloa itse kunkin henkilökohtaisessa uskon kokemisessa ja yhteydessä Jumalaan.
Sinun tuntemuksesi ja kertomuksesi on monelle tuttua. Pitää jaksaa uskoa vaikka entiset ystävät demonisoivat tilanteen.
Jumala "piirtää" syntymän ja kuoleman väliin. Siten sekä syntymä, että kuolema ovat molemmat elämän osatekijöitä.
Tämä tarkoittaa, että ilman elämää synnyttävää voimaa ei ole elämää. Toisaalta kuolema on yhtä luonnollinen seuraamus elämälle kuin on syntymä ihmisen vaellukselle maan päällä. Jumala on elämän ja kuoleman Herra.
Uskon ja ajattelen, että se, mitä Jumala aikaansaa, on aina monin verroin arvokkaampaa kuin se, mitä ihminen aikoo, tekee tai toimittaa =)
Elämä Jumalan lahjana on itsessään arvokas. Normit, joilla ihminen mittaa elämää, sen sisältöä ja merkitystä, nojaavat usein tunteisiin, yleiseen mielipiteeseen tai auktoriteettehin, jotka monet auktoriteetit eivät näe eivätkä tunnusta Jumalaa.
Ristiriita hyvän ja pahan, uskon ja epäuskon välillä muokkaa "elämän puitteita" niin, että paha perii usein voiton. Ei ihme, että Vapahtajamme on meitä opettanut:"Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon SINUN valtakuntasi, tapahtukoon SINUN tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna anteeksi meille meidän syntimme, niinkuin mekin anteeksiannamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä SINUN on valtakunta, voima ja kunnia. Iankaikkisesti. Aamen.
Elämä on vaikea käsite. Esim. lähes aina haetaan pahuus itsensä ulkopuolelta vaikka se olemuksemme osa joka vaikuttaa meihin, ja värähdyttää otollisia kieliämme enemmän tai vähemmän houkuttelevasti.
Eräs raamatun tulkinta ohjaa mielenkiintoiseen näkemykseen jossa kuvataan evankeliumin kertomukset ihmisen sielunsisäisiksi asioiksi. Eli meissä itsessämme on Emmaukset, seimet ja Golgatat.
ei ole KÄSITE. Elämä kuoleman vastakohtana on elävälle totisinta totta. Elettäväksi aiottu ja tarkoitettu =)
keskusteltaisiin, hyshyssin esittämästä kysymyksestä: ”Mikä elämästä tekee arvokaan?”, myös toisesta näkökulmasta. Nimimerkki ”Kesä keikkuen tulevi” kirjoitti omasta kohdastaan, että hänelle elämässä on käynyt hyvin ja hän näkee elämän suurena lahjana.
Mutta niin kuin kaikilla asioilla on toinen puoli, niin näin on elämälläkin. Katsoin uutisia ja siinä näytettiin suurta pakolaisleiriä, leirissä oli yli kaksi miljoonaa ihmistä. Suurin osa ihmisistä oli lapsia ja vanhuksia. Eräs äiti piti pientä sairasta lastaan sylissä, äiti oli aivan uupunut, lapsen silmissä oli kärpäsiä, eikä äiti jaksanut hätistää niitä pois. Äidin katseesta kuvastui suuri toivottomuus, hänellä ei ollut enää toivoakaan paremmasta, ei kodista jossa voisi hoitaa lapsiaan, oli vain laatikoista kyhätty hökkeli kotina.
Minua on pyydetty kirkon taholta pitämään hartaustilaisuuksia vanhustenkodilla ja palvelutalolla. Olin eilen viimeksi tämmöisessä tilaisuudessa. Moni meistä sanoo: ”Siellä on hyvä hoito” ja näin kyllä onkin. Kuitenkin hoitajia on liian vähän, että jokainen saisi tarvitsemansa huollon ajallaan.
Hartaustilaisuudessa me ei puhuta ja lauleta vain uskosta, mutta juttelemme myös elämän muista asioista. Myös elämän tarkoituksesta, esim. mitä tarkoitusta on elämällä, jos ei itse kykene liikuttamaan muuta kuin silmiä, puheesta saa vaivoin selvää, mutta äly on säilynyt kirkkaana. Vaikka järki pelaa, niin ei ole välineitä kehossa jotka voisi älyä hyödyntää.
Minulla on sukulainen, joka on täyttänyt 94 – vuotta, mutta iästä huolimatta kaikki kehon osat pelaa, mutta hän sanoi minulle: ”Minulla on niin ikävä taivaaseen, miksi minun pitää vielä täällä olla, kaikki ikäkumppanit ovat jo poissa”. Hänen kohdallaan ymmärrän raamatun sanan: ”Nukkui pois elämästä kyllänsä saaneena”.
Antakaa minulle hyviä neuvoja, mitä esim. vastaan vanhukselle joka on kokonaan toisten avun varassa. Kysyin viimeksi, että mitä teillä on ohjelmassa, kun minä lähden, sanoivat: ”Me jatketaan olemista”. t. Heino
ainakaan täällä.
Kun nostat esille tuon pakolaiäidin nousee mieleeni toinen keskustelu jossa käytiin keskutelua siitä onko oikein se että äiti synnytää vain yhden lapsen ja jakaa ruuan ja veden tämän yhden lapsen kanssa vai onko oikein se että äiti synnytää kaikki lapset ja jakaa ruuan ja veden näiden syntyvien lasten kanssa. Josta seuraa se että kukaan ei tule seviämään hengissä.
Arvatenkin tämä tuli keskuteluun ehkäisykysymyksen kanssa. Mutta kuitenkin pohjimmitlaan kysymme kenellä on oikeus syntyä mutta myös kenellä on oikeus synnyttää. Ja myös siitä kenen elämä on arvokasta ja kenen elämää tulee suojella. Vai eikö kenenkään elämä ole toista arvokaampaa. Ei edes olemassa oleva alkamatonta arvokaampaa.
Kehitysmaissa puhutaan siitä todellisuudesta että synnyttämällä kaikki lapset jotka Jumala "siunaa" viedään kaikilta elimahdollisuudet. Kuitenkin vastaukset ovat jokseenkin välteleviä. "ehkä uskovaisen ei tarvitse välitää tälläisistä kehitymaiden ongelmista eihän täälä ole tarvetta rajoitaa syntyvyyttä". Tämä on yksi näkökulma.
Mikä on elämän tarkoitus? Oletko Heino varma että tuohon kysymyksen on olemassa vastausta. Ehkä me emme näe että elämällä olisi mitään tarkoitusta. Tai ehkä sen ainoa tarkoitus on kuolema. Ehkä elämän tarkoitus on se että ihminen ymmärtäisi oman rajallisuutensa. Sen kuin sidottu vanki hän on ajallisiin puiteisiinsa.
Uskaltaisiko olla aivan rehellinen ja todeta että - minusta elämällä ei ole aina ollut mitään arvoa. Se on ollut aika arvotonta ja turhaa. Ymmärrän sen että jollekkin muulle elämälläni saataa olla avoa mutta jos sillä ei ole minulle itselleni arvoa. Jos ei koe elämäänsä elämisen arvoiseksi?
Onko ihmisen jolla ei ole mitään saavutettavaa elämä arvokasta. "Jatketaan olemista" hauskasti sanottu onko pelkkä olemassa oleminen arvokasta. Vai onko se peräti turhaa? Mitä tuohon pitäisi vastata? En tiedä mutta ainakin itse toivoisin että Jumala kuulisi tuon ihmisen hartaimman toiveen ja täytäisi sen. Antaisi ihmiselle kuoleman lahjan jos se on se mitä hän kaikkein eniten ihminen toivoo tuossa tilanteessa. Tai antaisi elinpäiviä vielä lisää jos ihminen vielä niitä pyytää.