Kerron kirjoitukseni aluksi hieman taustaani, jotta tiedätte miltä pohjalta kirjoitustani kirjoitan. Olen kohta kolmekymppinen kaveri, ja olen psykiatrisen sairauden vuoksi kuntoutustuella eli määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kolmatta vuotta.
Lääkärit ovat vuodesta toiseen maamme arvostetuin ammattiryhmä, jonka vuoksi lääkäreiden toimintaperiaatteita tai ylipäätään lääketieteellisiä malleja harvoin kyseenalaistetaan. Etenkin kun alamme keskustella psykiatriasta, niin liikumme mielestäni jo aika paljon oletusten varassa. Lähtökohta on, kun potilas menee vastaanotolle, että lääkärin on uskottava potilasta. Psykiatriassa lähes aina diagnostiikka perustuu haastatteluun tai joihinkin pikatesteihin, jolloin diagnosointi tapahtuu potilaan puheiden ja itsearvioinnin perusteella.
Psykiatri eli psykiatrian erikoislääkäri on käynyt pitkän 12-13 vuoden koulutuksen lääketieteellisessä tiedekunnassa, mutta silti asetun omien kokemusteni pohjalta psykiatreja ja psykiatriaa tieteenalana vastaan.
Nähdäkseni diagnostiikka psykiatriassa muistuttaa paljon lottoarvontaa sillä erotuksella, että lottopalloja on vähemmän ja oikeita (diagnoosi)numeroita löytyy hyvin harvoin. Esimerkiksi yleisesti oletetaan, että skitsofreniaan sairastuu 1% väestöstä maailmanlaajuisesti, jolloin skitsofreniadiagnoosin alle joutuu väkisin paljon erilaisista psykoottisista oireista kärsiviä henkilöitä.
Diagnostiikkaa psykiatriassa pitäisi kehittää enemmän yksilöllisempään suuntaan, koska niin paljon mielestäni tehdään virhediagnooseja. Yksilöllinen suunta voisi tarkoittaa tarkempaa oirekuvausta ja tosiaankin enemmän diagnoosinumeroita.
Psykiatrit ovat onnistuneesti lanseeraaneet käsityksen, jonka mukaan lähes jokainen skitsofreniadiagnoosin saanut vaatii elinikäisen estolääkityksen. Suuri kysymys onkin, kenen etuja "elinikäinen estolääkitysmalli" palvelee? Lääketeollisuus on käsittääkseni eräs maailman tuottavimmista teollisuuden aloista.
Medikalisaatiosta olisi jo senkin vuoksi hyvä käydä kriittistä keskustelua, koska yhteiskunnalle aiheutetut lääkekustannukset ovat karanneet jo pilviin! Vakuutan kyllä, että psykoosilääkkeet ovat hyviä, jos psykoosin uusiutumisvaara on ilmeinen, mutta miksi syöttää lääkettä varmuuden vuoksi?
Suuri kysymys, joka kirjoitukseeni liittyy on se, että miksi ihmiset sairastuvat henkisesti? Miksi emme panosta psykiatriassa ennaltaehkäisevään toimintaan?
Suuria kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisten henkiseen hyvinvointiin ovat ainakin toimeentulokysymykset, koska markkinatalous ajaa ns. heikommat ihmiset todella ahtaalle. Yksinäisyys betonilähiössä on toinen suuri kysymys, joka varmasti aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Yhteisöllisyys ei ole meinaan kaikille itsestäänselvyys.
Tärkeää on huomata, että tarkoitukseni ei ollut mitenkään väheksyä psykiatrisia sairauksia, sillä minusta 'väärästä' ja suppeasta diagnostiikasta huolimatta psykiatriset sairaudet elävät ja voivat hyvin!
Lääkärit ovat vuodesta toiseen maamme arvostetuin ammattiryhmä, jonka vuoksi lääkäreiden toimintaperiaatteita tai ylipäätään lääketieteellisiä malleja harvoin kyseenalaistetaan. Etenkin kun alamme keskustella psykiatriasta, niin liikumme mielestäni jo aika paljon oletusten varassa. Lähtökohta on, kun potilas menee vastaanotolle, että lääkärin on uskottava potilasta. Psykiatriassa lähes aina diagnostiikka perustuu haastatteluun tai joihinkin pikatesteihin, jolloin diagnosointi tapahtuu potilaan puheiden ja itsearvioinnin perusteella.
Psykiatri eli psykiatrian erikoislääkäri on käynyt pitkän 12-13 vuoden koulutuksen lääketieteellisessä tiedekunnassa, mutta silti asetun omien kokemusteni pohjalta psykiatreja ja psykiatriaa tieteenalana vastaan.
Nähdäkseni diagnostiikka psykiatriassa muistuttaa paljon lottoarvontaa sillä erotuksella, että lottopalloja on vähemmän ja oikeita (diagnoosi)numeroita löytyy hyvin harvoin. Esimerkiksi yleisesti oletetaan, että skitsofreniaan sairastuu 1% väestöstä maailmanlaajuisesti, jolloin skitsofreniadiagnoosin alle joutuu väkisin paljon erilaisista psykoottisista oireista kärsiviä henkilöitä.
Diagnostiikkaa psykiatriassa pitäisi kehittää enemmän yksilöllisempään suuntaan, koska niin paljon mielestäni tehdään virhediagnooseja. Yksilöllinen suunta voisi tarkoittaa tarkempaa oirekuvausta ja tosiaankin enemmän diagnoosinumeroita.
Psykiatrit ovat onnistuneesti lanseeraaneet käsityksen, jonka mukaan lähes jokainen skitsofreniadiagnoosin saanut vaatii elinikäisen estolääkityksen. Suuri kysymys onkin, kenen etuja "elinikäinen estolääkitysmalli" palvelee? Lääketeollisuus on käsittääkseni eräs maailman tuottavimmista teollisuuden aloista.
Medikalisaatiosta olisi jo senkin vuoksi hyvä käydä kriittistä keskustelua, koska yhteiskunnalle aiheutetut lääkekustannukset ovat karanneet jo pilviin! Vakuutan kyllä, että psykoosilääkkeet ovat hyviä, jos psykoosin uusiutumisvaara on ilmeinen, mutta miksi syöttää lääkettä varmuuden vuoksi?
Suuri kysymys, joka kirjoitukseeni liittyy on se, että miksi ihmiset sairastuvat henkisesti? Miksi emme panosta psykiatriassa ennaltaehkäisevään toimintaan?
Suuria kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisten henkiseen hyvinvointiin ovat ainakin toimeentulokysymykset, koska markkinatalous ajaa ns. heikommat ihmiset todella ahtaalle. Yksinäisyys betonilähiössä on toinen suuri kysymys, joka varmasti aiheuttaa henkistä pahoinvointia. Yhteisöllisyys ei ole meinaan kaikille itsestäänselvyys.
Tärkeää on huomata, että tarkoitukseni ei ollut mitenkään väheksyä psykiatrisia sairauksia, sillä minusta 'väärästä' ja suppeasta diagnostiikasta huolimatta psykiatriset sairaudet elävät ja voivat hyvin!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ehkä vähän liian kiltti, mutta tuhmempaa tuskin julkaistaisikaan.
Tuosta kohdasta pidin erikoisesti, jossa mainitset diagnosoinnin perustuvan vain potilaan omaan näkemykseen itsestään. Näinhän se juuri on.
Psykiatri tekee asiasta kuin asiasta diagnoosin varsinkin jos et oikein pidä heidän seurasta. Varsinkin näissä tapauksissa joissa lähimmäiset ovat hoitoja vaativia, niin koko maailmankaikkeuden murheet asetetaan yhden harteille dignoosien muodossa. Minäkin olisin s:än muotoinen jos miellyttäisin kaikkia?
***
Eräs esimerkki läheltä.
Nainen 50V, paljon ylipainoa, ei juuri koskaan mitään liikuntaa. Pitkään työttömänä. Sohvaperuna. Huono fyysinen kunto.
Hän pääsee myyjän työhön, matkaa töihin 5km, ei autoa eikä bussiyhteyttä.
Nainen polkee fillarilla 10km päivässä ja kävelee päälle 8 tuntia päivässä myyjänä.
Ilmenee, ettei jaksakkaan. Selvät ylikunnon oireet(liikaa fyysistä harjoitetta suhteessa omaan kuntoon).
Pumpataan täyteen mömmöjä, satunnaista laitoshoitoa ja lopulta eläkkeelle.
Ylikunnon tuloksena eläkeläinen!!!