Leijun läpi sumun. Epäselvästä päivästä toiseen samanlaiseen. Epäselvästä viikosta toiseen samanlaiseen. Kaikki on harmaata enkä tajua mistään mitään. En tajua mitä jätän taakseni. En ymmärrä mitä on edessä jos on mitään... Olen vaan niin kyllästynyt! Kyllästynyt leijumaan näillä harmailla rajamailla! Haluaisin olla vaan laiha. Onko se muka liikaa pyydetty? En oikeastaan halua muiden ihailua. Enkä huomiota. En typeriä kommentteja... Haluan olla kaunis ja luiseva. Itseäni varten. Voiden katsoa peiliin vihdoin viimein iloiten. Njooo, tiedän etten koskaan tulee olemaan niin laiha kuin haluasin. Aina on jossain jotai liikaa, helvetti.
46, 46, 46, 46... Tuo on kaunis, täydellinen luku. Aivan upea. Kunpa painaisin joskus sen verran. Mutta olen tyhmä, itsekuriton ihratynnyri joka vain mässää paskaa aina vaan... Argg! Mutta joskus joskus, joskus saavutan tuon ja menen pidemmällekin.
Päässäni riehuu kaksi tyyppiä, en tiedä kumpaa niistä pitäisi kuunnella. Ensimmäinen on kumminkin kovasti voitolla, mutta se toinenkaan ei anna valitettavasti periksi. Ensimmäinen haukkuu minua hirveäksi, rumaksi läskiksi, joka ei ansaitse ruokaa. Ei mitään nautintoa. Ei elämää. Se käskee minut lenkille. Tekemään ne sadat vatsalihakset. Läimimään itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan, viiltelemään rumia viiruja käteeni, kieltäytymään kaikesta ruuasta, terveellisestäkin. Se pakottaa työntämään sormet kurkkuun yhä syvemmälle kun juoksen ulos itkien oksentamaan kun TAAS V*TUN KERRAN piti sortua siihen ihanaan, kamalaan ruokaan. Minä rakastan ruokaa. Se on hyvää. Minä en voi sietää ruokaa, VIHAAN SITÄ KETKUA, SE VAIN LIHOTTAA!
Toinen puoli sanoo, ole tyytyväinen itseesi. Sinulla on ihana ystävä ja muitakin kavereita. Pahoja juttuja joskus sattuu, pitääkö sen lisäksi vielä pahempaa ongelmaa itse itselle alkaa rakentamaan?? Se ääni sanoo, että olen ihan nätti, en ole läski vaan mukavan hoikka, minulla on hyvin istuvia vaatteita, miksi haluaisin niiden roikkuvan. Että minulla on ihanan tuuheat ja runsaat hiukset, kaikki on hyvin kunhan lopetan tämän ruualla pelleilyn! No sitä en tee, haluan (ehkä) kaiken olevan hyvin, mutten pysty. Pystyn, mutten halua. En tiedä!
Nyt painan 53kg, elikkä en ole todellakaan mikään keijukainen, pituutta löytyy 169cm, näins.
Pari päivää pystyn olemaan lähes syömättä, liikkumaan runsaasti ja vaakakin näyttää vähemmän. Mutta mitäs sitten käykään, hams hams hams. Kaikkea paskaa suuhun vaan änkeämään...
Tämä on niiin turhauttavaa. Mistä tämä kaikki edes alkoi. En tarkalleen muista. Halusin olla parempi kuupperissa. Treenasin siihen aika paljon ja söin vähän kevyemmin. Sitten kuupperit tuli ja meni, mutta jatkoin. Mieleen tuli uusi, vielä innostavampi ajatus. Kumpa vaan vähän laihtuisin. Ihan vähän vaan... Tai vähän enemmän. Niin alkoi tämä kaikki.
Paastoamista, hullua urheilua, oksentamista, niukkaa syömistä, taaas ahmimista, liikkumista.
Tätä on jatkunut yli puoli vuotta enkä muuten ole laihtunut grammaakaan, pituutta on väin tullut vähän lisää. Mutta minä pystyn vielä. Kerran en enää sorru, kaikki menee hyvin ja laihdun... Se tapahtuu huomenna se uusi alku, en sorru enää ikinä... Aih että miten vihaankaan itseäni.
Kysymykseni kuuluu kuitenkin, onko tämä nyt enää kovinkaan tai edes mitenkään normaalia? Ei varmaan. Onko tämä anoreksiaa vai mitä v*ttttua tämä on?! Ei voi olla bulimiaakaan koska harvoin pystyn oksentamaan, enkä yleensä ahmi kovin paljoa. Ja on ihan normaalia syömistä jaksoittain. Mutta sitten taas jatkuu tämä...
Mitä teen?
46, 46, 46, 46... Tuo on kaunis, täydellinen luku. Aivan upea. Kunpa painaisin joskus sen verran. Mutta olen tyhmä, itsekuriton ihratynnyri joka vain mässää paskaa aina vaan... Argg! Mutta joskus joskus, joskus saavutan tuon ja menen pidemmällekin.
Päässäni riehuu kaksi tyyppiä, en tiedä kumpaa niistä pitäisi kuunnella. Ensimmäinen on kumminkin kovasti voitolla, mutta se toinenkaan ei anna valitettavasti periksi. Ensimmäinen haukkuu minua hirveäksi, rumaksi läskiksi, joka ei ansaitse ruokaa. Ei mitään nautintoa. Ei elämää. Se käskee minut lenkille. Tekemään ne sadat vatsalihakset. Läimimään itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan, viiltelemään rumia viiruja käteeni, kieltäytymään kaikesta ruuasta, terveellisestäkin. Se pakottaa työntämään sormet kurkkuun yhä syvemmälle kun juoksen ulos itkien oksentamaan kun TAAS V*TUN KERRAN piti sortua siihen ihanaan, kamalaan ruokaan. Minä rakastan ruokaa. Se on hyvää. Minä en voi sietää ruokaa, VIHAAN SITÄ KETKUA, SE VAIN LIHOTTAA!
Toinen puoli sanoo, ole tyytyväinen itseesi. Sinulla on ihana ystävä ja muitakin kavereita. Pahoja juttuja joskus sattuu, pitääkö sen lisäksi vielä pahempaa ongelmaa itse itselle alkaa rakentamaan?? Se ääni sanoo, että olen ihan nätti, en ole läski vaan mukavan hoikka, minulla on hyvin istuvia vaatteita, miksi haluaisin niiden roikkuvan. Että minulla on ihanan tuuheat ja runsaat hiukset, kaikki on hyvin kunhan lopetan tämän ruualla pelleilyn! No sitä en tee, haluan (ehkä) kaiken olevan hyvin, mutten pysty. Pystyn, mutten halua. En tiedä!
Nyt painan 53kg, elikkä en ole todellakaan mikään keijukainen, pituutta löytyy 169cm, näins.
Pari päivää pystyn olemaan lähes syömättä, liikkumaan runsaasti ja vaakakin näyttää vähemmän. Mutta mitäs sitten käykään, hams hams hams. Kaikkea paskaa suuhun vaan änkeämään...
Tämä on niiin turhauttavaa. Mistä tämä kaikki edes alkoi. En tarkalleen muista. Halusin olla parempi kuupperissa. Treenasin siihen aika paljon ja söin vähän kevyemmin. Sitten kuupperit tuli ja meni, mutta jatkoin. Mieleen tuli uusi, vielä innostavampi ajatus. Kumpa vaan vähän laihtuisin. Ihan vähän vaan... Tai vähän enemmän. Niin alkoi tämä kaikki.
Paastoamista, hullua urheilua, oksentamista, niukkaa syömistä, taaas ahmimista, liikkumista.
Tätä on jatkunut yli puoli vuotta enkä muuten ole laihtunut grammaakaan, pituutta on väin tullut vähän lisää. Mutta minä pystyn vielä. Kerran en enää sorru, kaikki menee hyvin ja laihdun... Se tapahtuu huomenna se uusi alku, en sorru enää ikinä... Aih että miten vihaankaan itseäni.
Kysymykseni kuuluu kuitenkin, onko tämä nyt enää kovinkaan tai edes mitenkään normaalia? Ei varmaan. Onko tämä anoreksiaa vai mitä v*ttttua tämä on?! Ei voi olla bulimiaakaan koska harvoin pystyn oksentamaan, enkä yleensä ahmi kovin paljoa. Ja on ihan normaalia syömistä jaksoittain. Mutta sitten taas jatkuu tämä...
Mitä teen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
hairio.omafoorumi.com
Siel on anorektikoille joku oma keskutelufoorumi....
mitä luulet tapahtuvan kun painat 46 kiloa? Luuletko olevasi kauniimpi, suositumpi, rakastetumpi, onnellisempi, menestyvämpi, rauhallisempi, iloisempi, peilikuvan korvaavan kaiken muun menetyksen ... mitä sinä laihuudella tavoittelet?
46 kiloa sinun pituudessasi on sellainen alipaino, että sen saavuttamiseen ja ylläpitoon tarvitaan yksinäisiä juoksulenkkejä juoksulenkkien jälkeen, jatkuvaa ruuasta pidättäytymistä, ystävien ja bileiden pakoilua ruokatarjoilun pelossa, valehtelua, valehtelua ja valehtelua vanhemmille ja muille läheisille, keskittymisvaikeuksia, ahdistusta, masennusta, itse tuhoisuutta, itkuisuutta, heikotusta, palelua, univaikeuksia, sellaista elämän tuskaa ettei nykyisyydessä eikä huomisessa enää mikään kiinnosta.
46 kilon hinta on luopuminen kaikesta mitä olet ja mitä haluat olla, persoonallisuudestasi, identiteetistäsi ja ihmissuhteistasi.
Olet nyt hoikka ja kaunis, pysy sellaisena!
elän tuollaisessa jo. juuri tuollaista kaikki on. eli voin siis jatkaa samaa rataa ja olla läski tai vähän pidättyä ja painaa kohta 46kg ja vähemmänkin... voi miten ihanaa se olisi. tai sitten ei. tyhmää, mutten voi mitään.
elä siinä mitä kuvailin, tai jos elät, niin bmi:n laskeminen 18,6:sta -> 16:sta (7kg) ja saavutetun painon säilyttäminen on kahta kauheampi matka kuin nykyisyytesi. Ole hyvä ja tee kaikkesi hyväksyäksesi itsesi sellaisena kuin olet. Olet kauniin pitkä ja hoikka ja varmasti erittäin kaunis! Älä riko sellaista mikä on täydellistä!
Mulla on aivan samanlaisia ajatuksia, ongelmia ja juttuja. Mulla on ollut ahmimista, oksentelua, anoreksiaa eli ku en syö melkee mitä, pakkomieli liikunalle, just kaikki samat jutut mitä sullakin.
Tiiätkö, noille ajatuksille ei voi mitää, ne lähtee ittestään jos sä yrität.
Mä oon saman pitunen ja painoinen kun säkin eli 169/53 se on TÄYDELLINEN paino meiän pituudelle (yleensä oma täydellinen paino lasketaan niin, että pituus miinus 115 ni tulee se oma perfect paino).
Mun on ihan sika vaikee hyväksyy se että oon 53, vaakahn näyttää 53! Mä oon painanu 62kg, ja siitä laihduin 46 ja sairastuin anorexiaan. Söin vaa 900kcal päivässä ja oli kauhee pakkomieli liikunnalle. Olin kuitenki nii onnellinen ku vaaka näytti 46kg ja halusin laihtuu viel enemmän, mut sitte kuitenki kerran ku kävin espanjassa ja tapasin mun kavereita, kaikki tytöt ja jätkät oli ihan kauhuissaa siitä että olin nii laiha, mulle naurettii ja näytettii sormea ja puhuttii musta selän takaa. Sit mä tosissaa katoin peilistä itteeni ja näin ruman luurangon (mä en ruskettunu ollenkaa vaikka kuinka yritin, mun hiukset oli ku joku räkä, ei ollu mitää naisellisia muotoja).
Niinpä mä päätin, että mun on pakko lihoa, jos mä haluun huomioo jätkiltä, olla paljon kauniimpi jne. ja niinpä mä rupesin syömää enemmän, mut liikunnas olin kuiteski koukussa. Vaikka oli vaikeeta hyväksyy se et paino nousee, mut mä tiesin että se on vaa mun hyväksi.
Ja nyt ku oon 53kg, mun kaikki vaatteet näyttää hyviltä ja iho ja hiukset on terveemmät ja kasvanu ja elämä näyttää paremmalta.
Mut tottakai, mulla on vielki niit ajatuksia et täytyy laihtuu täytyy laihtuu ja joskus ahmin ihan sikana, tulee huono omatunto ja meen oksentamaan, se on ihan sairasta. Mussakin asuu kaksi ihmistä, toinen näkee peilistä että oon ruma ja läski, täytyy laihduttaa, hyi toi maha, hyi noi reidet, et saa syödä mitään, jos syöt jopa salaatinlehden, lihot, lihot, lihot, lihot.... ja toinen ihminen sanoo, oot kaunis, sun täytyy syödä TERVEELLISESTI, että säteilet, että saat hyvän poikaystävän, että näytät hyvältä, ettei oo finnei, silmäpussei, että olis kauniit hampaat, hiukset, kynnet, iho, että olisit itsevarma, naisellinen kaunotar, viisas, elämässä iloinen ja nauttisit.
Oon ite kans ihan sekasin.
Mut hei, mielummin painat 53kg, ku 75kg. Oo ihan sika onnellinen, että oot NORMAALI painonen! Oikeesti, kuvittele, jos olisit joku 70kg, mitäs sitte sanoisit? Millasta sun elämä sitte olisi? Silloin sä ainaki miettisit et kumpa olisin ees 55kg!
Sun on pakko yrittää hyväksyy ittes sellaisena. Kyllähän sä toki voit vaikka 50kg painaa, mut älä enempää, oikeesti, se on vaa niin rumaa. Jos jätkien kannalta ajattelee, ei ne mistää luurangoista tykkää, ne tykkää katsella niitä muotoja.
Jos sä kauneudesta katot, ni keholla täytyy olla sitä jotaki rasvaa, että aineenvaihdunta sujuisi, iho, hiukset, kynnet jne näyttäis hyviltä.
Mene vaikka kauppaan ja kokeile ihan sikana erilaisia vaatteita ja sä näät, että ne näyttää hyviltä sun päällä!
Uskoa mua, sillä kun mä olin viel jopa 48kg, kaikki vaatteet silti ei näyttänyt hyviltä mun päällä.
Oikeesti, koita kestää.
Kysy multa jotakin jos mielee tulee jotain.
Mut mulla on oikeesti samanlaisia ajatuksia ku sulla just tällä hetkellä...
että olet edes jokseenkin parantunut tuosta kaikesta paskasta, etkä ainakaan ole alemmas menossa (toivottavasti). minä taas olen. mitä kovemmin yrittää eroon siitä paskasta päästä, sitä syvemmälle suohon vajoaa, niinhän se menee, vai mitä...
Älä kuule edes yritä laihduttaa niin paljon? Miksi ihmeessä haluaisit? Olisiko elämä vai parempi, jos painaisit 46kg? Sehän on vain NUMERO! Joku tyhmä numero minkä ihmiset ovat keksineet! Jos olet 169/53 sehän on mahtavaa! Se on hyvä paino sinulle, suotastaan täydellinen. Sinulla on vain yksi elämä, VAIN YKSI, et kai halua oilata sitä kieltäytymällä ruuasta kokoajan? Ruokahan on osa elämää, olet sitä mitä syöt, olet sellainen ulkonäöltään mitä syöt. Jos et syö mitään, et ole mitään! En mä sitä tarkoita, että sun täytyy ahmii kaikkea paskaa, mutta siis TERVEELLISTÄ ruokaa. Ei sun tarvitse syödä sokeria, rasvaa ja suolaa, ei sua kukaan siihen pakota, syö vaan terveellisesti ja kaikki KOHTUUSSA!
Sun elämästä tulee tylsää, jos sä joka ikinen päivä mietit vaan tota.
Älä oikeesti pilaa elämääs tolla. Oo onnellinen, että sul on jalat, kädet, näkö, ääni ja oot tommonen hoikka muutenki! Joillain ihmisillä ei ole noita ominaisuuksia ja mietippä miltä heistä tuntuu.
..mutta itselleni painoni ei oo vaan numero. Se on elämäntapa, johon olen tottunut. =)
mulla on sama homma ku sulla,eli tunnen olevani koko ajan jonkun usvan seassa,niin etten tajua enää tilaani.mun tapaus on se,että tää prinsessaleikki karkas käsistä,nyt olen kuoleman ja elämän rajamailla painoni suhteen ja silti lääkärien/hoitajien puheet painon nostosta ja mun aliravitusta ulkomuodosta menee kuin kuuroille seinille.
en edes itse välitä enää,laihdun vaan,vaikka toinen sumea pieni ääni päässä takoo toista,olen silti täynnä elämän iloa,mutta laihtumisen jatkumisen suhteen tunnen olevani tilassa,jossa millään ei pahemmin ole merkitystä
voimia sinulle!
T: near 6 feet under
etsä oikeesti halua laihduttaa niinpaljon, jos tietäsit mitä helvettiä se on. Mä oon sairastanu anoreksiaa 5 pitkää vuotta, välissä ollut aina normaali-painoisia hetkiä. Kun mä sairastuin, mä olin vielä peruskoulussa. Mun keski-arvo oli 9 pintaa. Kun tauti eteni, niin mä yritin samalla tavalla lukee läksyjä kun ennenkin, mutta keski-arvo tippui 6.7. Mä en pystyny keskittymään, mä en enää nauranu enkä mitää. Musta tuli tylsä, harmaa ja mä menetin mun unelman urheilu-lukioon pääsystä, koska taudin myötä mun kunto romahti ja keski-arvo tippui alle lukio vaatimuksien. Mä olin kiukkunen, kotona jatkuvaa tappelua, aloin menettää kavereita koska en mä jaksanu nähdä niitä. Mä lopetin harrastukset, koska mä en kerenny käymää niissä. Kaikki tää sen takia että 170 senttimetrinen tyttö halusi väkisin painaa alle 50 kg. joten mieti!