OLIPA KERRAN.. PÄÄMINISTERI E. AHO & ULKOMISTERI H. HAAVISTO..
Johdanto & kysymykset Antti-Pekka Pietilän artikkelista Iltasanomista v. 1993
(Numerointi on omani.)
”Sitooko maajussi Suomen turpeeseen?
Maata hallitaan mielikuvilla vallasta, joka hoitaa elintärkeitä etuja. Tällä hetkellä maataloutta mainostetaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymyksenä. Teollisuutta ja työllisyyttä ei mielletä sellaiseksi. Jostain syystä.
’Jos Suomen maatalousvaatimuksia ei pääosiltaan hyväksytä niin luulenpa, ettei Suomesta tule (Euroopan) unionin jäsentä.’ (ulkoministeri Heikki Haavisto, 21.11.-93). Tämä on maanviljelijä Haaviston uhkavaatimus, joka sitoo Suomen kohtalon turpeeseen.”
KYSYMYKSET:
”1. Katkeaako Suomen elämän valtimo, jos maatalous ei saa haluamaansa? - -
2. Uskotaanko samalla, että maataloustuotannon nykytason turvaaminen tai lisääminen (kuten Suomen EU-tavoitteet vaativat) turvaisi suomalaisten nykyiset työpaikat ja kehittäisi uutta työtä nykyisille 500 000 työttömälle?
3. Onko maatalous todellakin se tuotannonala, jonka varaan suomalainen sosiaaliturva, koulutus ja nuorison tulevaisuus voidaan rakentaa?
4. Jos maatalous on tulevaisuuden toivo, miksi nuoriso pakenee maalta?
5. Miksi nuoriso hakeutuu Oulun seudulla maataloustöistä uuden teknologian yrityksiin ja Salon seudulle kokoamaan kannettavia puhelimia?
6. Miksi he eivät tartu auraan ja luota isiensä elinkeinoon? - -
7. Suomen koko tuotannon ja palvelusten yhteisarvosta (bruttokansantuotteesta) maatalous tuottaa 3%. Maatalouden palveluksessa on enintään 200 000 ihmistä (vaikka miten laskisi) ja koko työllinen työvoima (työttömät mukaanlukien) on 2,6 miljoonaa. Haaviston-Ahon matematiikan mukaan alle 8% työvoimasta ratkaisee yli 90%:n asiat. Onko se harvainvaltaa vai ylivaltaa?
8. Mikä on se järki, joka pitää maataloutta Suomen kohtalonkysymyksenä?
9. Tarvitseehan Suomi oman ruokatuotannon?
10. – Kyllä, mutta onko olemassa omavaraisuutta, joka perustuu tuontiin (- - Suomen pelloille ei levitetä yhtään siementä eikä pelloilta korjata yhtään jyvää ilman koneita, jotka käyvät tuontipolttoaineita. Paraskaan laiho ei lainehdi ilman tuontilannoitteita. Sato ei muutu maataloustuloksi ilman tuontipanoksia. Maatalouden tarvitsema tuonti maksetaan teollisuuden viennillä. - -)?
11. Sisältyykö järki siihen, että maa pidetään kokonaan asuttuna?
12. Jos niin on, onko maa pidettävä asuttuna kylvämällä routaisia peltoja?
13. Sisältyykö järki siihen, että maaseudun on näytettävä maaseudulta ja maalaisten elämäntapa on turvattava?
14. Miksei samalla turvata vanhojen tehdasyhdyskuntien mennyttä maailmaa savupiippuineen?
15. Onko oikeampaa maksaa tuottamattomasta työstä maanviljelijälle ansiosidonnaista työttömyysturvaa (maataloustukea) kuin työttömälle sorvarille (työttömyyspäivärahaa)?
16. Onko elämäntapamaanviljely arvokkaampaa kuin jokin muu elämäntapa?
17. Sitäkö Haavisto ja Aho tarkoittavat? - -
18. Maatalous on haudannut maahan tärkeämmät asiat: Aho ei puhu teollisuuden viennin turvaamisesta, vaikka hänen hallituksensa koko talouspolitiikka lepää viennin varassa. Aho ei puhu teollisuuden työntekijöistä, vaikka vain heidän työnsä voi tehdä Suomesta nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Sopiiko myös EU:n kannattajille, että jäsenyyskeskustelu käydään maatalouden perusteella eikä esille nosteta esimerkiksi eduskunnan vaikutusvaltaa tai ulkopolitiikkaa EU-Suomessa?
19. Maasta me olemme tulleet, mutta pitääkö meidät haudata siihen elävältä?”
Siitä sitten..eiku miettimään! :)
Johdanto & kysymykset Antti-Pekka Pietilän artikkelista Iltasanomista v. 1993
(Numerointi on omani.)
”Sitooko maajussi Suomen turpeeseen?
Maata hallitaan mielikuvilla vallasta, joka hoitaa elintärkeitä etuja. Tällä hetkellä maataloutta mainostetaan kansakunnan elämän ja kuoleman kysymyksenä. Teollisuutta ja työllisyyttä ei mielletä sellaiseksi. Jostain syystä.
’Jos Suomen maatalousvaatimuksia ei pääosiltaan hyväksytä niin luulenpa, ettei Suomesta tule (Euroopan) unionin jäsentä.’ (ulkoministeri Heikki Haavisto, 21.11.-93). Tämä on maanviljelijä Haaviston uhkavaatimus, joka sitoo Suomen kohtalon turpeeseen.”
KYSYMYKSET:
”1. Katkeaako Suomen elämän valtimo, jos maatalous ei saa haluamaansa? - -
2. Uskotaanko samalla, että maataloustuotannon nykytason turvaaminen tai lisääminen (kuten Suomen EU-tavoitteet vaativat) turvaisi suomalaisten nykyiset työpaikat ja kehittäisi uutta työtä nykyisille 500 000 työttömälle?
3. Onko maatalous todellakin se tuotannonala, jonka varaan suomalainen sosiaaliturva, koulutus ja nuorison tulevaisuus voidaan rakentaa?
4. Jos maatalous on tulevaisuuden toivo, miksi nuoriso pakenee maalta?
5. Miksi nuoriso hakeutuu Oulun seudulla maataloustöistä uuden teknologian yrityksiin ja Salon seudulle kokoamaan kannettavia puhelimia?
6. Miksi he eivät tartu auraan ja luota isiensä elinkeinoon? - -
7. Suomen koko tuotannon ja palvelusten yhteisarvosta (bruttokansantuotteesta) maatalous tuottaa 3%. Maatalouden palveluksessa on enintään 200 000 ihmistä (vaikka miten laskisi) ja koko työllinen työvoima (työttömät mukaanlukien) on 2,6 miljoonaa. Haaviston-Ahon matematiikan mukaan alle 8% työvoimasta ratkaisee yli 90%:n asiat. Onko se harvainvaltaa vai ylivaltaa?
8. Mikä on se järki, joka pitää maataloutta Suomen kohtalonkysymyksenä?
9. Tarvitseehan Suomi oman ruokatuotannon?
10. – Kyllä, mutta onko olemassa omavaraisuutta, joka perustuu tuontiin (- - Suomen pelloille ei levitetä yhtään siementä eikä pelloilta korjata yhtään jyvää ilman koneita, jotka käyvät tuontipolttoaineita. Paraskaan laiho ei lainehdi ilman tuontilannoitteita. Sato ei muutu maataloustuloksi ilman tuontipanoksia. Maatalouden tarvitsema tuonti maksetaan teollisuuden viennillä. - -)?
11. Sisältyykö järki siihen, että maa pidetään kokonaan asuttuna?
12. Jos niin on, onko maa pidettävä asuttuna kylvämällä routaisia peltoja?
13. Sisältyykö järki siihen, että maaseudun on näytettävä maaseudulta ja maalaisten elämäntapa on turvattava?
14. Miksei samalla turvata vanhojen tehdasyhdyskuntien mennyttä maailmaa savupiippuineen?
15. Onko oikeampaa maksaa tuottamattomasta työstä maanviljelijälle ansiosidonnaista työttömyysturvaa (maataloustukea) kuin työttömälle sorvarille (työttömyyspäivärahaa)?
16. Onko elämäntapamaanviljely arvokkaampaa kuin jokin muu elämäntapa?
17. Sitäkö Haavisto ja Aho tarkoittavat? - -
18. Maatalous on haudannut maahan tärkeämmät asiat: Aho ei puhu teollisuuden viennin turvaamisesta, vaikka hänen hallituksensa koko talouspolitiikka lepää viennin varassa. Aho ei puhu teollisuuden työntekijöistä, vaikka vain heidän työnsä voi tehdä Suomesta nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Sopiiko myös EU:n kannattajille, että jäsenyyskeskustelu käydään maatalouden perusteella eikä esille nosteta esimerkiksi eduskunnan vaikutusvaltaa tai ulkopolitiikkaa EU-Suomessa?
19. Maasta me olemme tulleet, mutta pitääkö meidät haudata siihen elävältä?”
Siitä sitten..eiku miettimään! :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
1. Maatalous on yksi Suomen valtimoista, joita sillä on monta, kuten ihmiselläkin.
2. Elintarviketuotantokin oli osaltaan korjaamassa noita tuolloisia työttömyyslukuja.
3. Ei tietenkään maatalous yksin.
4. Pakeneeko? Ja joka puolelta?
5. Miksi ei hakeutuisi myös muihin ammatteihin? Ainahan niin on tehty.
6. Missä niin on sanottu, ettei kukaan nuorista tartu auraan. Nykyään tosin taitaa olla käytössä sellaisia auroja, ettei niihin tarvitse käsin koskea.
7. ???
8. Toimittaja Pietilän, nykyisen työttömän, omassa mielikuvituksessa.
9. Kyllä.
10. Käytännössä jokaisen tuotannonalan harjoittaminen edellyttää muualta tuotuja tuotannonvälineitä. Edellytti jopa jo Mikro-Mikkojen aikaan.
11. Jos näin ei olisi, miksi emme myisi tai luovuttaisi asumattomia alueitamme turhina naapurimaille?
12. Toimittajan maanviljelystiedot vaikuttavat heikoilta. Minun tietojeni mukaan roudan päälle tarvitsee kylvää vain ajoittain kauraa. Ei haittaa sadolle.
13. Ehkä se on enemmänkin esteettinen kuin järkikysymys. Vanhaa maaseutua heinäseipäineen ja latoineen kaipaavat lähinnä kaupunkilaiset.
14. Hyvä kysymys. Ainakin museovirasto toivoo vanhojen tehdasyhdyskuntien säilyvän ja suuri osa niissä asuneistakin. Tampereen kaupungin johdolla oli tosin asiasta taannoin toisenlainen käsitys.
15. Kyllä työttömyyskorvaus kuuluu toimittaja Pietilälle siinä kuin maataloustuki viljelijällekin.
16. Muita elämäntapamaanviljelyn puolestapuhujia en tiedä kuin tälle saitille kirjoittelevan Mielipidepankin.
17. ???
18. Kaikista EU:hun liittyvistä kysymyksistä on syytä keskustella.
19. Vain kuolleena ja mieluiten perinteisellä tavalla, eikä poltettunakaan tuuleen viskattuna.
En itse muista sellaista kirjoitusta, jossa olisi puolustanut elämäntapamaanviljelyä. Päinvastoin näkisin, että sellainen ei ole Suomen oloissa kovin järkevää. Jos joku haluaa välttämättä elämäntapamaanviljelijäksi, ei sitä pidä estääkään. Kunhan viljelevät sitten omilla varoillaan.
Itse olen kirjoittanut täällä lähinnä harrastusluontoisen viljelyn ja osa-aikaisen pienviljelyn puolesta. Se tarkoittaa silloin sitä, että toimeentulon pääosa tai ainakin merkittävä osa tulisi hankkia muusta kuin maataloudesta. Harrasteviljeleminen sopii kaikille niille, joilla on käytössään siihen tarvittavaa maa-alaa ja hyvin pienimuotoisesti vaikkapa kerrostalon parvekkeella.
...
Vaikka Lintonen (SDP) haluaa ehdottomasti teurastaa suomalaisen maatalouden, niin
silti uutispäivä Demari, tuo punaisen syövän paskaruisku, ei puhu sanallakaan maanviljelystä, kepulaisista tahi suomalaisesta maataloudesta, vaan toteaa lyhyesti, että edes jatkosodan vaikeimpana aikana suomessa ei nähty nälkää,
ei vaikka itse demarien eduskuntaryhmä valmisteli hallituksen hajoittamista kun itsenäinen Suomi kävi kannaksen torjuntataisteluita elämästä ja kuolemasta...
Mutta punikkilan totuus on totuus, joka rajan itäpuolella olikin aivan erilainen.
Siellähän syötiin lihaa ja rasvaa, suoraan kissoista, koirista ja ihmisistä...
Mielipuolipunikki, valehtele vain lisää..
----------------------
http://www.demari.fi/print.jsp?article=1537
Nälkä ei ole Sillanpään mukaan kuulunut suomalaisten historiaan sitten kansalaissodan.
Edes pahimpina pulavuosina jatkosodan aikaan suomalaiset eivät nähneet nälkää. Kasvispitoinen ruokavalio takasi riittävän energiamäärän.
Sotavuosina oli pulaa herkuista, rasvasta, maidosta, sokerista, lihasta ja kahvista. Ruuan säännöstely ja korttiaika pakottivat ihmiset hyödyntämään aiemmin elukoiden ruokana pidettyjä kasviksia.
"PAWO RAUCCA
Piruvialaisen raatajan kuolematon tarina
Piruvian oivassa tasavallassa asusti velkaisella tilallaan maanviljelijä Pawo Raucca perheineen.
Hänen asemansa oli totisesti hirveä. Vain rakkaita jakarandapuitaan myymällä ja vekseleitä tekemällä hän hammasta purren sai miten kuten maksetuksi kahden henkilöauton ja flyygelin murhaavat lyhennysmaksut. Vanhin poika oli linnassa. Hänestä oli ylioppilastutkinnon suoritettuaan ja useita kalliita vuosia Albanian kieltä heikonpuoleisin tuloksin (mutta kalliisti) opiskeltuaan sittenkin tullut herra – vanginvartija kerrassaan. Virka oli tosin huomattava, mutta palkka niin pieni, että huolten murtaman, köyhän isä-paran oli otettava huolehtiakseen esikoisensakin auton vähittäimaksuista. Tyttären lauluopinnot pääkaupungissa nielivät pari hehtaaria parasta jakarandametsää vuosittain. Hevoset juoksivat palkintoja, mutta jokainen kilpailumatka tuli niin kalliiksi, että nuorimman pojan urheiluopinnot olivat moneen kertaan vaarassa keskeytyä.
Maanviljelys ja karjanhoito tuottivat jatkuvasti tappiota. Mallikarja tosin lypsi ennätystuloksia, mutta Timbuktusta saakka rahdattu väkirehu, jonka voimalla tulokset saavutettiin, oli niin kallista, että maan etevimmistä maatalouskonsulenteista rustattu komitea kykeni mustaa valkoisella todistamaan Pawon ja kaikkien hänen kurjien ammattiveljiensä kärsivän rahallista tappiota jokaisesta tuottamastaan maitolitrasta ja voikilosta. Valtio tosin korvasi tappion, mutta eihän sekään sitä tosiasiaa muuttanut, ettei karjanhoito kannattanut. Pellot työnsivät viljaa, mutta eteläisen Jäämeren ruskolevistä valmistettu erikoisväkilannoite kohosi tullivapaastikin maahan tuotuna sellaisiin hintoihin, että jokainen jättiläissato syöksi Pawo Rauccan perheineen yhä syvemmälle kurjuuteen. Väkevät tullimuurit ja tukipalkkiot pystyivät vain nipin napin estämään Pawon ja koko maatalousväestön täydellisen taloudellisen romahduksen ja vain rakkaus maahan, sanomaton uhrimieli ja maatalousnäyttelyt kiihoittivat kurjan talonpojan vuodesta vuoteen muokkaamaan tappiota tuottavat maansa yhä ihmeellisemmin ja kalliimmin konein, yhä kalliimmin tuontihöystein loistokuntoon. Vientipalkkioiden sokaisemana ja kiihdyttämänä Pawo ja hänen osatoverinsa kyntivät itkien peltojaan, söivät margariinia, sardiineja banaaneja ja appelsiineja – kauppasopimusten pakosta – vaikka kotoiset herkut olisivatkin maistuneet paremmilta. Ei auttanut. Vienti oli pidettävä käynnissä, jotta voitaisiin maksaa tuki- ja vientipalkkiota.
Kurjuus oli sanoinkuvaamaton.
Mutta pahempaa oli tulossa.
Tuli sota.
Loppui tuonti. Loppui vienti. Loppuivat hedelmät, sardiinit ja margariini, väkirehut ja keinolannoitteet. Vain jakarandalla olisi ollut kysyntää, mutta miten sitä jaksoi Pawo Raucca yksinään, tottumattoman ja höystämättömän kotoisen ravinnon riuduttamana kaataa, kun pojatkin olivat sodassa!
Kun viimeinen henkilöauto vietiin sotaan ja vain yksi kuorma-auto jätettiin, repäisi Pawo Raucca frakkipaitansa. Tämä oli kaiken loppu.
Pahempaa, yhä pahempaa oli kuitenkin tulossa. Tuli voimaan säännöstely. Julma valtio vei viljan aitasta, maidon lehmäparkojen utareista. Alihintaan tietysti. Laski viekkaasti paljonko keskimäärin Pawon peltojen piti antaa, paljonko karjan kasuta. Sen vei.
Itkien lypsi Pawo Rauccan emäntä elikoitaan, kiroillen kierteli Pawo väkilantaa mykkinä, mutta turhina katteekseen huutavia viljelyksiään. Autojen vähittäismaksuista ei tosin enää ollut huolta, flyygelikin ehti kiertyä omaksi, mutta kurjaa oli järsiä kotoista vehnäleipää, niellä riihenmakuista, tummaa ruispuuroa amerikkalaisten riisihiutaleitten ja banaaniviipaleitten sokeroituun kermahöystöön tottuneen. Kummalta maistui voikin margariiniin mieltyneen suussa.
Mutta yhä jatkui Pawon ja hänen perheensä kurjistuminen. Kun valtio oli säälimättä riistänyt osansa, syöksyivät nälistyneet kaupunkilaiset Pawo paran kimppuun. Vaativat voita, jauhoja, läskiä, kananmunia, maitoa. Tyhjältä mieheltä. Lupasivat maksaa mitä tahansa.
Se oli hirveätä. Niin hirveätä, että jopa Pawon siatkin, jotka ennen maatalousnäyttelyissä olivat painaneet parikinsataa kiloa, kutistuivat ankean ajan kouristuksissa 30-kiloisiksi kääpiöiksi kansanhuollon punnituksissa. Lehmät ehtyivät ja kanatkin lakkasivat munimasta. Oliko se ihme – kärsiväthän herkät eläimetkin toki taloa raskaana painavasta ahdistuksesta ja kurjuudesta.
Mutta Pawo ei hellittänyt, ei lannistunut. Sanomattomalla uhrimielellä hän jatkoi raadantaansa. Piti laatuvaatimuksetkin korkeina. Jos hän näki kärpäsen surahtavan maitotonkan kannelle, tuomitsi maidon oitis kelvottomaksi. Ellei luovutettavaksi aikomansa silavan väri häntä täysin tyydyttänyt, ei hän alentunut luovuttamaan sitä kansanhuollolle. Isänmaalle hän oli valmis uhraamaan sydänverensäkin, mutta huonoa, ala-arvoista maataloustuotetta ei köyhän, mutta ylpeän viljelijän luonto suostunut antamaan yleiseen kulutukseen. Kuollaan ennen vaikka nälkään, mutta Pawo Raucca ei päästä käsistään muuta kuin ensi luokan tuotteita! Hän murahti. Ja jos näki viljalaarissa hämähäkinverkon, tai hiiren juosta vilistävän laarissa – oitis tuomitsi kultaiset jyvätkin kelpaamattomiksi. Samoin kaikki eri kokoa olevat väriltään epätasaiset kananpilaukset.
Mutta mitä tehdä noille vajaalaatuisille hylkytuotteille? Sydäntä kouristi kaataa jumalanviljat maahankin.
No – kaupunkilaiset, ne hyväkkään kärkkyjät siinä ihan silmille tuppasivat, mankuivat ja rukoilivat. Helläsydäminen oli Pawo Raucca ihan mielettömyyteen saakka. Kun oikein kärttivät nälkäänäkevät kuluttajat, niin hän lopulta tuskastuneena ja keskellä mittaamatonta kurjuuttaankin sääliväisenä lahjoitteli noita ruuppuja nälkäänäkeville. Vastenmielistä, ylen vastenmielistä hänestä oli saada näiltä vastalahjoja – ihan rahaakin, iljetti ihan, pohjiaan myöten etoi hänen rehellistä rehellistä talonpoikaissydäntään, mutta ymmärsihän hän valistuneena ja avarakatseisena miehenä, että olihan noillakin vaivaisilla oma ylpeytensä. Vaikeata oli kaupunkilaisten, vaikeata ja alentavaa ottaa tavaraa vastalahjatta, almuna. Mutta selkänsä Pawo aina päättävästi, kun huomasi kaupunkilaisten rupeavan kaivelemaan rahamassiaan tai kapsäkkiään tavaralahjan saatuaan. Emäntä tai nyttemmin kotiutunut laulajatytär saivat ottaa lahjat vastaan. Heidän omanarvon tuntonsa ei ollut niin äärimmilleen kehittynyt kuin Pawon.
Kurjaakin kurjemmaksi suistui näin vuosi vuodelta Pawon ja hänen perheensä elämä. Velat tosin tulivat kuin huomaamatta maksetuiksi – mutta millä hinnalla! Kuin oas jäyti Pawon sydäntä tietoisuus siitä, että vuosi vuodelta hänen luovutusosansa yleiseen kulutukseen pyrki vähenemään – mutta laatuvaatimuksistaan hän ei voinut tinkiä.
Mutta vieläkään ei Pawon kärsimyksen kalkki ollut täynnä. Pankkiin hän oli tottunut viemään vähäiset säästönsä – muutaman satatuhatta silloin tällöin, vaivaisen miljoonan nyt joskus, kun ei uusia autoja saati ajolupia saanut millään. Ahnas, sietämätön valtio iski riistäjänkouransa Pawo Rauccan säästöihin! Verotti. Häntä, köyhää talonpoikaa! Verotti uusin, ennen näkemättömin ja kuulumattomin keinoin. Mätkäisi uudet, mielivaltaiset pinta-alaverotkin, vaikka Pawo Raucca ja konsulentit selvääkin selvemmin todistivat Pawon luovuttavan joka jyvän tappiota kärsien, joka maitolitran vieläkin suurempaan vahinkoon joutuen.
Sydänjuuriaan myöten katkeroituneena Pawo Raucca hylkäsi pankit. Piti vähät varansa tuvan lattian alla olevassa perunakuopassa. Yritti paaduttaa sydämensä noita hänen hylkytuotteitaan kärkkyviltä ja anelevilta kaupunkilaisiltakin. Yritti julmistellen ja leikillään kerjäläisiä peloitellakseen määrätä voikilon vastalahjaksi tuhatkin tepsua (Piruvian rahayksikkö). Ei auttanut. Kun pyysi tuhannen, niin kilvalla huutaen itse tarjosivat puoltatoista. Tympääntyneenä Pawo Raucca vetäytyi kamariinsa ja jo aivan epätoivoon ratketen sanoi tästälähin kelpuuttavansa vastalahjaksi vain rauhanaikaista tavaraa. Arveli, että jopahan nyt jättävät minut poloisen rauhaan.
Mitä vielä! Kantoivat kaupunkilaiset selkä vääränä pukukankaita, radioita, silkkikombineeseja, kahvia, herrassikareja, rommia ja konjamiinia, purkkiananasta ja sardiineja – tavaraa, jota Pawo Raucca ei ollut vuosikausiin nähnyt ja josta hän nykyisessä epätoivoisessa mielentilassa ei olisi perustanutkaan. Väkisin toivat ja väkisin veivät nauriitkin – madonsyömät tietysti – kuopasta.
Pawo Rauccan elämä oli kuin painajaisunta. Yhä vain viranomaiset keksivät uusia kiusoja. Pakkohakkuilla harvensivat Pawon silmäterää, salskeata ja mitatonta jakarandametsääkin. Maksoivat minkä maksoivat, verot perivät etukäteen, takakäteen, välierinä ja ylimääräisinä kertakaikkisina rysäyksinä. Laskematta Pawo Raucca silmät surusta ja joskus murheeseen otetuista tuikuistakin hämärtäen työnteli setelitukkoja verokarhujen kouraan. Työnteli niitä niin hajamielisenä, että veroherrat joskus Pawon hädän hellyttäminä antoivat jotakin anteeksikin, uskoivat kunnian ja omantunnon kautta tehtyuhin veroilmoituksiin ja -valituksiin, sillä monet luovutusvelvollisuuden kunnialla täyttämisestä kertovat kunniakirjat koristivat Pawon korkkimaton puutteessa tuskissaan mahonkiparketilla päällystämän köyhän salin seiniä, joilla pariakymmentä koti- ja ulkomaista mestarimaalausta lukuunottamatta ei ollutkaan mitään muita koristeita. Nekin olivat Pawo Rauccan maanvaivaksi kehittyneiden kaupunkilaistuttavien väenväkisin lahjoiksi raahaamia, emännän ja tyttären ymmärtämättömyydessään seinille ripustamia.
Ymmärtämättömyydessään – niin. Sillä pöyhkä virkavalta keksi lopulta omaisuudenluovutusveron, jonka se ulotti kurjista kurjimpaankin, uskolliseen raatajaan, Pawo Rauccaan. Kiskaisi kerralla älyttömän veron joutavista öljytöherryksistä, joita Pawo ei ollut alun alkaenkaan sietänyt silmissään.
Olisi luullut, että Pawon kurjuuden mitta olisi nyt vihdoin tullut täyteen, kun vielä sotakin loppui, mutta nytpä vasta koettelemukset tulivatkin. Salakavalasti, julmasti ja viekkaasti hallitus määräsi yhtäkkiä setelinvaihdon – ja sen yhteydessä verontarkistuksen!
Taivas yksin näki Pawo Rauccan ahdistuksen ja hädän tuon äärimmäisen koettelemuksen hetkellä. Mutta juuri lopullisen tuhon ollessa ovella Pawo Rauccan sisäinen suuruus yleni jaloimpaan kukintaansa, yli-inhimillisiin mittoihinsa. V i i k o n Pawo Raucca hampaitaan kiristellen lämmitti lukittua kamariaan omakätisesti tuhannen tepsun setelipinkoilla, joitten joutumista entiseen perunakuoppaansa hän ei millään mahdilla pystynyt selittämään, joskin hän uumoili, että tuvan lattiaa kaupunkilaisvieraitten jäljiltä laastessa oli lattianraoista saattanut monias tepsutukko solahtaa kellariinkin.
Murtuneena miehenä, mutta yhä vielä esi-isäin lannistumaton yrittäjähenki hiipuneissa silmissään palaen Pawo Raucca katkeran urakkansa päätettyään siirtyi köyhään saliinsa tuntemattomalla tavalla kulkeutuneen flyygelin ääreen, löi pari akordia ja lauloi käheällä, surun sortamalla äänellä Piruvian vuosisataisessa kurjuudessa voipuneitten talonpoikien lempilaulun.
Entten tentten,
teelica mendten,
liirum, laarum,
taalica paarum –
puh!
Laulua on mahdoton suomentaa – riittänee, kun kerromme, että joka kerran kun sitä lauletaan, vierivät vuolaat kyyneleet sekä laulajain että kuulijain poskilta.
Saattaisi kuvitella että Pawo Raucca nyt olisi saanut entisen onnensa raunioilla rauhassa riutua ja kuolla, mutta yhtä kovat kuin tutkimattomat ovat Kohtalon tiet. Pawo Rauccan täytyi vielä himmenevillä silmillään nähdä sekin päivä, jona yhä paisuva tuonti painoi maataloustuotteiden hinnat niin alas, että hänen ja voipuneen perheensä oli jälleen toisten kurjien, kovaonnen lapsien kanssa yksissä miehin noustava vaatimaan tullisuojaa, verovapautta, ilmaisia väkirehuja ja lannoitteita, valtion maatalouden todellisen kannattavaisuuden pohjalla määräämien vähittäishintojen asettamista ja sekä vähimmäiskulutuksen määräämistä kaikille maattomille. Viimeksimainitun haaveen toteutumista ei Pawo Raucca itse saanut enää nähdä. Hänen huolten rasvoittama sydämensä pakahtui jo ensimmäisen kapean valojuovan ilmestyessä huolten pikimustaksi värjäämälle elon taivaalle radion kuuluttaessa, että huomisesta alkaisi yleinen piruvialaisen voin pakkosyöttö kaikille tasavallan oppivelvollisille lapsille, voin, jonka hinnan Pawo Rauccan puheenjohdolla istuva maataloustuottajain komitea oli epäitsekkäästi laskenut sellaiseksi, ettei voidrittelistä koituisi kuin ½ tipsun (1 tepsu = 50 tipsua) tappio todellisista tuotantokustannuksista.
Näin päättyi Pawo Rauccan syvästi traagillinen raatajanelämä. Lohduton perhe jäi suremaan hänen ennenaikaista poismenoaan ja sillä välin kullan, hopean, taideteosten ja arvoesineitten hinnoissa tapahtunutta romahdusmaista laskua, jonka aiheuttamat seuraukset nyt joutuivat perheen hennoille hartioille. Mutta Pawo Rauccan perinteet velvoittavat – uskomme, ettei nuori polvi hellitä, vaikka vaikeudet yhä vain näyttävät kasvavan. He tuntevat talonpojan katkeran osan ja maanviljelyksen lopullisen, toivottoman kannattamattomuuden, mutta kuten isänsäkin kynti maataan, niin hekin hellittämättä jatkavat yhtä ylvään kuin palkitsemattoman osansa nurkumatonta täyttämistä."
v. 1947