Valovuodet

Valovuodet. Eilisen satu.

Kuten muistan, hänen silmänsä olivat kultaiset kuin päivänkakkaran ydin. Hän käveli hänen kultaisilla niityillä ja kysyi auringolta miten jatkaa. Mutta eräänä päivänä talvi tuli. Kaikki poissa, kukat kuihtuneet, linnut lentäneet pois, virran äänet ovat lakanneet mutta valo jäi. Ainoa ja oikea valo menneeltä vuodelta jakamassa hänen talven päivät. Ja sitten hän nosti katseensa taivaalle ja Jumala antoi hänelle toisen laulun. Laulun valosta.

Aikaa – Se ei ole loppu. Se on vain pitkä hengenpidätys ennen seuraavalle askelmalle astumista. Aika ajatella muurahaisen etäistä elämää värikkäine albumeineen erilaisten kuvien kera. Aika on poissa. Ensin kömpelöjä lauluja alussa, lauluja yksinäisyydestä jatkossa, joululaulujen hopeisia tähtiä, nopeita rytmejä ja kahden kaupungin hitaita liikkeitä. On niin monia asioita, joita muistaa ja unohtaa. Vetää viiva ja valmistautua jatkamaan puhtaalla sydämellä.

Ei ole mitään mitä kuvailla tässä tapauksessa. Se on vain sekoitus asioita, joille jotkut lahjakkaat tuottajat päättivät antaa uuden elämän. Kaksi laulua – Hyppää kyytiin ja marraskuu ovat melkein täydellisiä. Melkein –vain koska idealiteetti ei ole onnistunut yhdistelmä makeita ääniä, rohkeita sanoja, mainostamista ja pop-musiikin tylsyyttä. Idealiteetti – se on sydämen ääni ja sielun lankojen leikkiä. Siksi minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin nämä kaksi hyvää, mutta tavallista laulua.

Mutta valovuodet muistuttivat minulle, että kaikkien melodioiden kuningasta ei tarvinnut kirjoittaa tähän maailmaan. Se on Unchained Melody, soundtrack Rithous Brothersin elokuvasta Ghost. Se ei ole melodiassa, ei. Vain musiikin virrassa. Tämä laulu muistuttaa vapaasta ja kahlitsemattomasta veden virtauksesta, tunteista, kirkkaudesta ja valosta. Valo – se on avainsana. Vain pysähdy, nosta kätesi ylös ja pyydä, että tämä melodia kulkee ruumiisi ja aivojesi läpi. Anna tämän melodian täyttää sinut talven alun huurteella. Ja sitten tunnet kuinka viattomaksi sielusi tulee ja kuinka hitaasti sydämesi lyö.

Tämä on laulu jossa on paras perinne levyiltä Minun Jouluni ja Rovaniemi. Mutta niissä ei ole joulunkelloja eikä Lapin karmiininpunaisia auringonlaskuja. Vain hiljaisuus. Hiljaisuus, jossa on äänien suo. Hiljainen epätoivo, hiljainen rauhallisuus, hiljainen intohimo ja hiljainen hymy. Anna itsesi tuntea kuinka vapaata musiikki voi olla – ilman äännähtelevää lavan tärinää, riisuttuja paitoja ja valheellisia huutoja.

Kitara putoaa. Joitain väen ääniä. Yhtälailla kuin ennenkin – puhdas enkelin ääni joka yrittää itkeä sydämensä pohjasta. Tämä itku on hiljaista, hiljaista kuten tähdet täydenkuun yönä ja teräviä kuin rakkauden kyyneleet, jotka vuotavat poskillasi kun näet rakastavat kasvot uudelleen.

Hän käveli pitkän matkan ymmärtääkseen kuinka kaunista ja totta hiljaisuus voi olla. Toivottavasti kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät sen. Ja sitten kuulet ne sanat, jotka taivas sanoi hänelle kun hän nosti katseensa Jumalalle.