Jouduin nuorena osallistumaan hoitokokouksiin, sekä opiskelupaikkakunnalla että kotipaikkakunnallani. Koska tapahtumat olivat järkyttäviä, tein muistiinpanoja päiväkirjaani kokousten tapahtumista.
Nykyisin saattaa moni vl-uskovainen vakuuttaa, ettei ole koskaan kuullutkaan 70-80-luvulla uskovaisia piinanneista hoitokokouksista. Ei ennen kuin tällä "törkypalstalla".
Tietämättömyys johtuu siitä, että SRK:n johto ja rauhanyhdistykset paikallisesti ovat vältelleet tapahtumien käsittelyä jälkeenpäin. Kokouksiin osallistuneet uskovaiset ovat itsekin mieluiten vaienneeet menettelyistä joihin osallistuivat. Omille lapsillekaan ei ole haluttu kertoa hoitokokousten yöllisestä menosta.
Se aika on häpeällinen luku vl-historiaa.
SRK:n johdon taholta esitetyt käsitykset ovat varmasti sen itsensä kannalta rationaalisia mutta ne eivät valitettavasti anna todenmukaista kuvaa tapahtumista. Kyse oli hengellisestä väkivallasta ja ihmisten julkisesta häpäisystä.
70-luvun lopulta lähtien SRK:n johdolla päätettiin koko valtakunnan vl-liikkeen ”puhdistuksista”. Ne käynnistettiin ilman että tavallisten ihmisten tasolla rauhanyhdistyksissä olisi ollut mitään syytä sellaiseen. Ei ollut kiistoja eikä erimielisyyksiä. Siionissa vallitsi rauha.
Jälkeenpäin olen saanut selville että sama rauha ei suinkaan vallinnut SRK:n johdossa. Pistikö SRK kansan sekaisin koska sillä oli omassa johtoporukassa asiat sekaisin? Tämä on aiheellinen kysymys.
Seurasi useampikertainen hoitokokousten aalto joka läpäisi kaikki Suomen rauhanyhdistykset 1970- ja 80-luvulla. Hoitokokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla. Samoin prosessi levisi Ruotsiin ja Yhdysvalloissa elävien vanhoillislestadiolaisten yhteisöön.
Kokouksista ilmoitettiin Päivämiehessä, joten dokumentteja on olemassa. Jokainen uskovainen oli velvollinen osallistumaan paikkakuntansa kokouksiin. SRK:n johto lähetti lestadiolaisuuden kristillisiin opistoihin kehotuksen, että kaikkien opiskelijoiden tulee osallistua hoitokokouksiin omilla kotipaikkakunnillaan.
Jos joku vl jätti tilaisuuden väliin, tultiin kyselemään poisjäämisen syytä ja saatettiin erottaa jo pelkästään poisjäämisestä. Ennakkoon ei osallistujilla ollut tietoa siitä, mistä asioista on kyse, tilaisuuteen piti vain kaikkien mennä. Kuten kaikki tietävät, pahinta lestadiolaiselle on joutua eroon vl-seurakunnasta eli ”Jumalan valtakunnasta”, sillä silloin hänellä ei ole mitään toivoa, ja hän uskoo olevansa helvetin oma.
Monilla paikkakunnilla kokouksia pidettiin toistuvasti useamman vuoden ajan. Kokousten tunnelmat muuttuivat sitä piinaavammiksi ja julmemmiksi mitä pitemmälle aikaa kului.
80-luvun puoliväliin mennessä kokoukset alkoivat vähentyä eikä oltu enää yhtä herkkiä suoraviivaisesti erottamaan ja tuomitsemaan toinen toisiaan. Mutta siihen mennessä oli koettu paljon surullisia kohtaloita, tapahtuneet erottamiset koskettivat jo tuhansia ihmisiä.
Hoitokokoukset kohdistuivat kaikkiin uskovaisiin, olipa rauhanyhdistyksen jäsen tai ei. Kokousmeno vakiintui aika nopeasti vakioksi rakenteeltaan. Eri puolilla Suomea meneteltiin samaan tapaan. Aluksi kokoushuoneen ovat lukittiin sisältäpäin niin ettei ketään ulkopuolisia pääse kesken kaiken sisään. Sen jälkeen kokouksen vetäjät vannottivat kaikkia läsnäolijoita ehdottomasti salaamaan sen mitä kokouksessa tapahtuisi. Kenellekään ulkopuoliselle ei saisi kertoa asioista.
Jo tämän olisi pitänyt alkaa soittaa hälytyskelloja mielessä. Mitä on sellainen hengellinen toiminta, jota velvoitetaan harjoittamaan salassa? Mitä salattavaa kirkkomme sisällä toimivalla hengellisellä yhteisöllä on?
Kokouksen vetäjä, saarnaaja tai vl-pappi, piti alustuksen. Siinä hän vakuutti, miten vaarallisia aikoja juuri nyt eletään ja miten väärät henget uhkaavat kaikkialla ympärillä. Pikkuhiljaa puheenjohtaja ja vaikutusvaltaiset paikalliset johtomiehet innostivat uskovaisia käymään toinen toisensa kimppuun, kertomaan henkilökohtaisuuksiin meneviä paljastuksia ja epäilyksiään toisista uskovaisista, toisen sydämen tilasta, avioliitosta parisuhteen intiimejäkään yksityiskohtia sivuuttamatta, ammatista ja työstä, pukeutumisesta, harrastuksista, ystävistä, toiminnasta rauhanyhdistyksessä. Ihmiset saatettiin pois tolaltaan. Juoruja lausuttiin ääneen. Monesti silmätikuksi nostettiin sellaisia jotka olivat tehneet pyyteetöntä arkipäivän ruohonjuuritason palvelutyötä rauhanyhdistyksen käytännön toiminnassa. Myös millä hyvänsä tavalla muista poikkeava, erilainen uskovainen tai erilainen perhe saattoi joutua joukon pahantahtoisten epäluulojen ja kollektiiviseksi kiihotetun kaunan kohteeksi.
Kokoukset kestivät myöhään, kahteen-kolmeen saakka yöllä. Voitte kuvitella sitä epätodellista ja suorastaan sairasta ilmapiiriä joka siihen aikaan vuorokaudesta vallitsi seurahuoneessa. Jo pelkkä väsymys sai aikaan monenlaista asiattomuutta.
Ainoastaan julkirippi tuli kysymykseen, olipa asia mikä hyvänsä, sellainenkin josta ei Raamatun mukaan julkirippiä vaadita. Saarnaaja syytti milloin ketäkin yksittäistä paikalla ollutta uskovaista sattumanvaraisesti asioista joita asianomainen ei tunnistanut mutta hänet pakotettiin seurakunnan eteen siitä parannusta tekemään.
Ihmiset kävivät kerta toisensa jälkeen seurakunnan edessä tekemässä julkista parannusta milloin mistäkin mitättömästä asiasta, ihan vain varmuuden vuoksi, varmistaakseen ettei puhuja käy heidän kimppuunsa sen enempää. Kaikki tunsivat olonsa hyvin uhatuksi. Uskomisen vapaus ja ilo katosivat. Parannuksenteosta tehtiin teatteria ja yksityisasioiden häpeällsitä tirkistelyä.
Toisille annettiin synninpäästö, toisille ei, se oli sattumanvaraista. Yksittäiset uskovaiset eivät nyt uskaltaneetkaan siunata toista uskovaista, kuten tavallisesti, ennen kuin saarnamiehet antoivat luvan.
Monesti seurakunnan edessä seisoi vapiseva uskovainen vanhus, joka ei käsittänyt tilanteesta yhtään mitään. Hän vain yritti pyydellä syntejään anteeksi. Mutta paikalla olleet saarnamiehet ja papit eivät antaneet synninpäästöä. He kielsivät sen häneltä ja julistivat hänet saatanan lapseksi. Saattoivat käyttää häntä henkilökohtaisesti loukkaavia, persoonaan käyviä sanoja. Teki pahaa katsella vanhuksen tuskaa.
Olin itse nuori opiskelija enkä rohjennut käydä puolustamaan syytettyjä. En noussut sanomaan että te toimitte nyt väärin.
Ei siinä ollut kyse mistään kristillisyydestä, vaan joukkomielivallasta, jonka paikalla olleet vl-papit ja saarnaajat käynnistivät ja jota he lietsoivat. Se oli väkivaltaa. Kokouksen johtajien suhtautuminen ja hiljaiset vihjeet ohjasivat joukon mielipidettä. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy.” Ihmiset olivat järkyttyneitä ja raskaan illan mittaan loppuun uupuneita, lapset ihmeissään siitä mitä heidän vanhemmilleen ja tutuilleen oli tapahtumassa.
Monesti aviopareja kiusattiin ja kyseltiin heidän lastensa määrästä. Heidän omat lapsensa murrosikäisistä vauvoihin saakka olivat seuraamassa kun saarnaajat häpäisivät julkisesti vanhempia. Psykiatrien mukaan yksi ahdistavimpia asioita lapselle on nähdä kun omalle isälle tai äidille tapahtuu jotain pahaa. Tämä oli asia jota saarnaajat ja papit eivät lainkaan ottaneet huomioon. Lasten läsnäoloa ei pidetty haitallisena, vaikka kokoukset kestivät yömyöhään.
Pahinta kaikesta oli rangaistuksena käytetty sosiaalinen eristäminen eli joukosta ulos sulkeminen.
Kun anoppini ja appeni, silloin jo ikääntyneitä ja koko elämänsä vanhoillislestadiolaisessa elävässä uskossa vaeltaneet, yhtäkkiä erotettiin kotiseurakuntansa yhteydestä, se oli heille syvä järkytys. Kaikkia sukulaisia ja naapureita sekä muita uskonystäviä kiellettiin ehdottomasti pitämästä heihin mitään yhteyttä, eivät aikuiset lapsetkaan olisi saaneet edes soittaa heille. Syy tähän erottamiseen jäi kaikille epäselväksi. Kokouksessa puhuja oli vain todennut että he ovat ”väärässä hengessä”.
Niiden viikkojen aikana appivanhempani laihtuivat ja vanhentuivat silminnähden, he olivat kuin sairaita. He kärsivät pahoin eristämisestä. Kukaan ei käynyt kylässä eikä heitä tervehditty Jumalan terveellä, jos satuttiin kaupassa tai tiellä vastaan. Näin tehtiin vanhoille ihmisille, jotka olivat koko elämänsä eläneet uskovaisten rakkaudessa ja toimineet monin tavoin rauhanyhdistyksen hyväksi. Ei siksi että siitä ansiota saisivat, vaan koska heillä oli ”halu tehdä jumalanvaltakunnan työtä”.
Miten he pääsivät armoihin takaisin? Joku kävi ilmeisesti salaa kertomassa heille, millä tietynlaisilla sanamuodoilla piti siellä ry:n seurakunnan edessä se tunnustus tehdä. Muutamien eristysviikkojen jälkeen he kävivät naurettavan papukaijamaisesti seurakunnan edessä tunnustamassa, kuin jossain näytösoikeudenkäynneissä, että olivat olleet "väärässä hengessä" ja "kososlaisia". Heillä ei, kuten ei meillä muillakaan, ollut harmainta aavistustakaan, mitä näillä sanoilla varsinaisesti tarkoitettiin. Kuitenkin, jos niillä ihan tietyillä sanamuodoilla ei anteeksipyyntöä hoksannut tehdä, seurauksena oli ”sitomisen” eli eristämisen jatkuminen.
Koskaan he eivät tästä asiasta jälkeenpäin puhuneet eikä sitä asiaa avoimesti missään käsitelty, että mikä se ”kososlaisuus” muka oli, se heidät vallannut ”väärä henki”. Jäljelle jäi koko yhteisöön pelonsekainen epävarmuus asioiden todellisesta laidasta. Mitä tulee seuraavaksi? Yksi serkkuni, joka oli tehnyt vuorollaan erilaisista hengistä julkisesti parannusta, huokasikin erään kokouksen jälkeen: ”Mikähän se on seuraava henki josta pitää parannusta tehdä?” Näitä henkiä, joiden nimiä toisteltiin, olivat ainakin lakihenki, kuiva henki, hempeä henki, kososlainen henki sekä yleisesti käytetty väärä henki.
Kukaan ei uskaltanut vanhuksia siellä erotuskokouksessa puolustaa eikä sanoa että tämä on täyttä hulluutta. Jossain tilaisuuksissa kyllä jotkut uskovaiset rohkenivat nousta kyselemään, mikä tämä uusi meininki oikein on, ja jotkut yksittäiset rohkeat yrittivät vastustaa sitä menoa, mutta heille ei tosiaankaan hyvin käynyt. Kyselyt vaimennettiin heti alkuunsa ja kyselijä itse pantiin heti syytettyjen penkille. Keskustelua ilman erottamisen uhkaa ei lainkaan sallittu.
Tästä seurasi kauhistuttava pelon ilmapiiri ja keskinäinen toinen toisensa kyräily. Tapahtui myös tosi häpeällisiä asioita, sillä ilmapiiri aktivoi joidenkin ihmisten ilkeyden esiin. ihmiset kaivelivat vanhoja henkilökohtaisia kaunojaan, kateuttaan ja epäluulojaan. Kuka hyvänsä sai sanoa mitä ilkeyttä hyvänsä julkisesti lähimmäisestään, osoitella toisen henkilökohtaisia heikkouksia tai puuttua luonteenpiirteisiin ja elämäntapaan. Tätä oli häpeällistä katsella.
Koomisiakin tilanteita oli. Muistan yhdenkin vanhan, rakkaan yksinkertaisen, lapsenomaisesti uskovan uskovaisen tädin, joka erehtyi seurapenkissä kovaan ääneen ihmettelemään, että mikä tämä kososlainen henki oikein on, hän ei ole koskaan kuullutkaan… ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän oivaltaen havaitsi osaavansa liittää mysteerin johonkin. ”Kosos, kosos… sehän onkin sama kuin SOKOS! Sokos!”, hän toisteli. Muut katselivat seinille kiusaantuneina. Tämä mummo taisi olla se Andersenin sadun lapsi joka kirkkaalla äänellä rohkeni sanoa ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita.
Silloin oli kyse häikäilmättömästä hengellisestä väkivallasta. Prosessin vastuullisia ovat tietenkin ensi sijassa SRK:n johtajat, mutta jokainen kokouksissa ollut senaikainen yhteisön jäsen on osallinen vastuusta. Meitä kaikkia myös jollain tapaa hävetti se kaikki, missä olimme olleet mukana. Tämä häpeä on yksi syy, miksi ne ihmiset jotka ovat hoitokokoukset kokeneet, eivät mielellään puhu niistä nuoremmille.
SRK:lla ja rauhanyhdistyksillä on edelleen tilinteko tekemättä tämän hengellisen väkivallan kanssa. vastuu asiasta on nykyisellä SRK:n johtokunnalla sekä kaikilla vl-liikkeen jäsenillä.
On selvää, että minkään järjestön toiminta ja arvostettu asema yhteiskunnassamme ei voi perustua valheelle eikä omasta historiasta vaikenemiselle. Ei varsinkaan silloin, kun yhdistyksen johdon ratkaisujen takia tuhannet ihmiset ovat joutuneet aiheetta kärsimään.
Kaikkia yhteisöjä velvoittaa nykyisin yhteiskuntavastuu: avoin toiminta yhteiskunnassa sekä omien jäsenten että muiden yhteisöjen ja mm. kirkon suuntaan. Voimme kysyä, onko vanhoillislestadiolainen yhteisö, joka ei nöyrästi myönnä erehdyksiään eikä käy niitä julkisesti korjaamaan, luottamuksen arvoinen suomalaisessa yhteiskunnassa. Jos SRK edelleen kieltäytyy selvittämästä avoimesti hoitokokousten tapahtumia ja SRK:n vastuuta, on vaara että tämä väkivalta voi toistua.
Nykyisin saattaa moni vl-uskovainen vakuuttaa, ettei ole koskaan kuullutkaan 70-80-luvulla uskovaisia piinanneista hoitokokouksista. Ei ennen kuin tällä "törkypalstalla".
Tietämättömyys johtuu siitä, että SRK:n johto ja rauhanyhdistykset paikallisesti ovat vältelleet tapahtumien käsittelyä jälkeenpäin. Kokouksiin osallistuneet uskovaiset ovat itsekin mieluiten vaienneeet menettelyistä joihin osallistuivat. Omille lapsillekaan ei ole haluttu kertoa hoitokokousten yöllisestä menosta.
Se aika on häpeällinen luku vl-historiaa.
SRK:n johdon taholta esitetyt käsitykset ovat varmasti sen itsensä kannalta rationaalisia mutta ne eivät valitettavasti anna todenmukaista kuvaa tapahtumista. Kyse oli hengellisestä väkivallasta ja ihmisten julkisesta häpäisystä.
70-luvun lopulta lähtien SRK:n johdolla päätettiin koko valtakunnan vl-liikkeen ”puhdistuksista”. Ne käynnistettiin ilman että tavallisten ihmisten tasolla rauhanyhdistyksissä olisi ollut mitään syytä sellaiseen. Ei ollut kiistoja eikä erimielisyyksiä. Siionissa vallitsi rauha.
Jälkeenpäin olen saanut selville että sama rauha ei suinkaan vallinnut SRK:n johdossa. Pistikö SRK kansan sekaisin koska sillä oli omassa johtoporukassa asiat sekaisin? Tämä on aiheellinen kysymys.
Seurasi useampikertainen hoitokokousten aalto joka läpäisi kaikki Suomen rauhanyhdistykset 1970- ja 80-luvulla. Hoitokokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla. Samoin prosessi levisi Ruotsiin ja Yhdysvalloissa elävien vanhoillislestadiolaisten yhteisöön.
Kokouksista ilmoitettiin Päivämiehessä, joten dokumentteja on olemassa. Jokainen uskovainen oli velvollinen osallistumaan paikkakuntansa kokouksiin. SRK:n johto lähetti lestadiolaisuuden kristillisiin opistoihin kehotuksen, että kaikkien opiskelijoiden tulee osallistua hoitokokouksiin omilla kotipaikkakunnillaan.
Jos joku vl jätti tilaisuuden väliin, tultiin kyselemään poisjäämisen syytä ja saatettiin erottaa jo pelkästään poisjäämisestä. Ennakkoon ei osallistujilla ollut tietoa siitä, mistä asioista on kyse, tilaisuuteen piti vain kaikkien mennä. Kuten kaikki tietävät, pahinta lestadiolaiselle on joutua eroon vl-seurakunnasta eli ”Jumalan valtakunnasta”, sillä silloin hänellä ei ole mitään toivoa, ja hän uskoo olevansa helvetin oma.
Monilla paikkakunnilla kokouksia pidettiin toistuvasti useamman vuoden ajan. Kokousten tunnelmat muuttuivat sitä piinaavammiksi ja julmemmiksi mitä pitemmälle aikaa kului.
80-luvun puoliväliin mennessä kokoukset alkoivat vähentyä eikä oltu enää yhtä herkkiä suoraviivaisesti erottamaan ja tuomitsemaan toinen toisiaan. Mutta siihen mennessä oli koettu paljon surullisia kohtaloita, tapahtuneet erottamiset koskettivat jo tuhansia ihmisiä.
Hoitokokoukset kohdistuivat kaikkiin uskovaisiin, olipa rauhanyhdistyksen jäsen tai ei. Kokousmeno vakiintui aika nopeasti vakioksi rakenteeltaan. Eri puolilla Suomea meneteltiin samaan tapaan. Aluksi kokoushuoneen ovat lukittiin sisältäpäin niin ettei ketään ulkopuolisia pääse kesken kaiken sisään. Sen jälkeen kokouksen vetäjät vannottivat kaikkia läsnäolijoita ehdottomasti salaamaan sen mitä kokouksessa tapahtuisi. Kenellekään ulkopuoliselle ei saisi kertoa asioista.
Jo tämän olisi pitänyt alkaa soittaa hälytyskelloja mielessä. Mitä on sellainen hengellinen toiminta, jota velvoitetaan harjoittamaan salassa? Mitä salattavaa kirkkomme sisällä toimivalla hengellisellä yhteisöllä on?
Kokouksen vetäjä, saarnaaja tai vl-pappi, piti alustuksen. Siinä hän vakuutti, miten vaarallisia aikoja juuri nyt eletään ja miten väärät henget uhkaavat kaikkialla ympärillä. Pikkuhiljaa puheenjohtaja ja vaikutusvaltaiset paikalliset johtomiehet innostivat uskovaisia käymään toinen toisensa kimppuun, kertomaan henkilökohtaisuuksiin meneviä paljastuksia ja epäilyksiään toisista uskovaisista, toisen sydämen tilasta, avioliitosta parisuhteen intiimejäkään yksityiskohtia sivuuttamatta, ammatista ja työstä, pukeutumisesta, harrastuksista, ystävistä, toiminnasta rauhanyhdistyksessä. Ihmiset saatettiin pois tolaltaan. Juoruja lausuttiin ääneen. Monesti silmätikuksi nostettiin sellaisia jotka olivat tehneet pyyteetöntä arkipäivän ruohonjuuritason palvelutyötä rauhanyhdistyksen käytännön toiminnassa. Myös millä hyvänsä tavalla muista poikkeava, erilainen uskovainen tai erilainen perhe saattoi joutua joukon pahantahtoisten epäluulojen ja kollektiiviseksi kiihotetun kaunan kohteeksi.
Kokoukset kestivät myöhään, kahteen-kolmeen saakka yöllä. Voitte kuvitella sitä epätodellista ja suorastaan sairasta ilmapiiriä joka siihen aikaan vuorokaudesta vallitsi seurahuoneessa. Jo pelkkä väsymys sai aikaan monenlaista asiattomuutta.
Ainoastaan julkirippi tuli kysymykseen, olipa asia mikä hyvänsä, sellainenkin josta ei Raamatun mukaan julkirippiä vaadita. Saarnaaja syytti milloin ketäkin yksittäistä paikalla ollutta uskovaista sattumanvaraisesti asioista joita asianomainen ei tunnistanut mutta hänet pakotettiin seurakunnan eteen siitä parannusta tekemään.
Ihmiset kävivät kerta toisensa jälkeen seurakunnan edessä tekemässä julkista parannusta milloin mistäkin mitättömästä asiasta, ihan vain varmuuden vuoksi, varmistaakseen ettei puhuja käy heidän kimppuunsa sen enempää. Kaikki tunsivat olonsa hyvin uhatuksi. Uskomisen vapaus ja ilo katosivat. Parannuksenteosta tehtiin teatteria ja yksityisasioiden häpeällsitä tirkistelyä.
Toisille annettiin synninpäästö, toisille ei, se oli sattumanvaraista. Yksittäiset uskovaiset eivät nyt uskaltaneetkaan siunata toista uskovaista, kuten tavallisesti, ennen kuin saarnamiehet antoivat luvan.
Monesti seurakunnan edessä seisoi vapiseva uskovainen vanhus, joka ei käsittänyt tilanteesta yhtään mitään. Hän vain yritti pyydellä syntejään anteeksi. Mutta paikalla olleet saarnamiehet ja papit eivät antaneet synninpäästöä. He kielsivät sen häneltä ja julistivat hänet saatanan lapseksi. Saattoivat käyttää häntä henkilökohtaisesti loukkaavia, persoonaan käyviä sanoja. Teki pahaa katsella vanhuksen tuskaa.
Olin itse nuori opiskelija enkä rohjennut käydä puolustamaan syytettyjä. En noussut sanomaan että te toimitte nyt väärin.
Ei siinä ollut kyse mistään kristillisyydestä, vaan joukkomielivallasta, jonka paikalla olleet vl-papit ja saarnaajat käynnistivät ja jota he lietsoivat. Se oli väkivaltaa. Kokouksen johtajien suhtautuminen ja hiljaiset vihjeet ohjasivat joukon mielipidettä. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy.” Ihmiset olivat järkyttyneitä ja raskaan illan mittaan loppuun uupuneita, lapset ihmeissään siitä mitä heidän vanhemmilleen ja tutuilleen oli tapahtumassa.
Monesti aviopareja kiusattiin ja kyseltiin heidän lastensa määrästä. Heidän omat lapsensa murrosikäisistä vauvoihin saakka olivat seuraamassa kun saarnaajat häpäisivät julkisesti vanhempia. Psykiatrien mukaan yksi ahdistavimpia asioita lapselle on nähdä kun omalle isälle tai äidille tapahtuu jotain pahaa. Tämä oli asia jota saarnaajat ja papit eivät lainkaan ottaneet huomioon. Lasten läsnäoloa ei pidetty haitallisena, vaikka kokoukset kestivät yömyöhään.
Pahinta kaikesta oli rangaistuksena käytetty sosiaalinen eristäminen eli joukosta ulos sulkeminen.
Kun anoppini ja appeni, silloin jo ikääntyneitä ja koko elämänsä vanhoillislestadiolaisessa elävässä uskossa vaeltaneet, yhtäkkiä erotettiin kotiseurakuntansa yhteydestä, se oli heille syvä järkytys. Kaikkia sukulaisia ja naapureita sekä muita uskonystäviä kiellettiin ehdottomasti pitämästä heihin mitään yhteyttä, eivät aikuiset lapsetkaan olisi saaneet edes soittaa heille. Syy tähän erottamiseen jäi kaikille epäselväksi. Kokouksessa puhuja oli vain todennut että he ovat ”väärässä hengessä”.
Niiden viikkojen aikana appivanhempani laihtuivat ja vanhentuivat silminnähden, he olivat kuin sairaita. He kärsivät pahoin eristämisestä. Kukaan ei käynyt kylässä eikä heitä tervehditty Jumalan terveellä, jos satuttiin kaupassa tai tiellä vastaan. Näin tehtiin vanhoille ihmisille, jotka olivat koko elämänsä eläneet uskovaisten rakkaudessa ja toimineet monin tavoin rauhanyhdistyksen hyväksi. Ei siksi että siitä ansiota saisivat, vaan koska heillä oli ”halu tehdä jumalanvaltakunnan työtä”.
Miten he pääsivät armoihin takaisin? Joku kävi ilmeisesti salaa kertomassa heille, millä tietynlaisilla sanamuodoilla piti siellä ry:n seurakunnan edessä se tunnustus tehdä. Muutamien eristysviikkojen jälkeen he kävivät naurettavan papukaijamaisesti seurakunnan edessä tunnustamassa, kuin jossain näytösoikeudenkäynneissä, että olivat olleet "väärässä hengessä" ja "kososlaisia". Heillä ei, kuten ei meillä muillakaan, ollut harmainta aavistustakaan, mitä näillä sanoilla varsinaisesti tarkoitettiin. Kuitenkin, jos niillä ihan tietyillä sanamuodoilla ei anteeksipyyntöä hoksannut tehdä, seurauksena oli ”sitomisen” eli eristämisen jatkuminen.
Koskaan he eivät tästä asiasta jälkeenpäin puhuneet eikä sitä asiaa avoimesti missään käsitelty, että mikä se ”kososlaisuus” muka oli, se heidät vallannut ”väärä henki”. Jäljelle jäi koko yhteisöön pelonsekainen epävarmuus asioiden todellisesta laidasta. Mitä tulee seuraavaksi? Yksi serkkuni, joka oli tehnyt vuorollaan erilaisista hengistä julkisesti parannusta, huokasikin erään kokouksen jälkeen: ”Mikähän se on seuraava henki josta pitää parannusta tehdä?” Näitä henkiä, joiden nimiä toisteltiin, olivat ainakin lakihenki, kuiva henki, hempeä henki, kososlainen henki sekä yleisesti käytetty väärä henki.
Kukaan ei uskaltanut vanhuksia siellä erotuskokouksessa puolustaa eikä sanoa että tämä on täyttä hulluutta. Jossain tilaisuuksissa kyllä jotkut uskovaiset rohkenivat nousta kyselemään, mikä tämä uusi meininki oikein on, ja jotkut yksittäiset rohkeat yrittivät vastustaa sitä menoa, mutta heille ei tosiaankaan hyvin käynyt. Kyselyt vaimennettiin heti alkuunsa ja kyselijä itse pantiin heti syytettyjen penkille. Keskustelua ilman erottamisen uhkaa ei lainkaan sallittu.
Tästä seurasi kauhistuttava pelon ilmapiiri ja keskinäinen toinen toisensa kyräily. Tapahtui myös tosi häpeällisiä asioita, sillä ilmapiiri aktivoi joidenkin ihmisten ilkeyden esiin. ihmiset kaivelivat vanhoja henkilökohtaisia kaunojaan, kateuttaan ja epäluulojaan. Kuka hyvänsä sai sanoa mitä ilkeyttä hyvänsä julkisesti lähimmäisestään, osoitella toisen henkilökohtaisia heikkouksia tai puuttua luonteenpiirteisiin ja elämäntapaan. Tätä oli häpeällistä katsella.
Koomisiakin tilanteita oli. Muistan yhdenkin vanhan, rakkaan yksinkertaisen, lapsenomaisesti uskovan uskovaisen tädin, joka erehtyi seurapenkissä kovaan ääneen ihmettelemään, että mikä tämä kososlainen henki oikein on, hän ei ole koskaan kuullutkaan… ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän oivaltaen havaitsi osaavansa liittää mysteerin johonkin. ”Kosos, kosos… sehän onkin sama kuin SOKOS! Sokos!”, hän toisteli. Muut katselivat seinille kiusaantuneina. Tämä mummo taisi olla se Andersenin sadun lapsi joka kirkkaalla äänellä rohkeni sanoa ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita.
Silloin oli kyse häikäilmättömästä hengellisestä väkivallasta. Prosessin vastuullisia ovat tietenkin ensi sijassa SRK:n johtajat, mutta jokainen kokouksissa ollut senaikainen yhteisön jäsen on osallinen vastuusta. Meitä kaikkia myös jollain tapaa hävetti se kaikki, missä olimme olleet mukana. Tämä häpeä on yksi syy, miksi ne ihmiset jotka ovat hoitokokoukset kokeneet, eivät mielellään puhu niistä nuoremmille.
SRK:lla ja rauhanyhdistyksillä on edelleen tilinteko tekemättä tämän hengellisen väkivallan kanssa. vastuu asiasta on nykyisellä SRK:n johtokunnalla sekä kaikilla vl-liikkeen jäsenillä.
On selvää, että minkään järjestön toiminta ja arvostettu asema yhteiskunnassamme ei voi perustua valheelle eikä omasta historiasta vaikenemiselle. Ei varsinkaan silloin, kun yhdistyksen johdon ratkaisujen takia tuhannet ihmiset ovat joutuneet aiheetta kärsimään.
Kaikkia yhteisöjä velvoittaa nykyisin yhteiskuntavastuu: avoin toiminta yhteiskunnassa sekä omien jäsenten että muiden yhteisöjen ja mm. kirkon suuntaan. Voimme kysyä, onko vanhoillislestadiolainen yhteisö, joka ei nöyrästi myönnä erehdyksiään eikä käy niitä julkisesti korjaamaan, luottamuksen arvoinen suomalaisessa yhteiskunnassa. Jos SRK edelleen kieltäytyy selvittämästä avoimesti hoitokokousten tapahtumia ja SRK:n vastuuta, on vaara että tämä väkivalta voi toistua.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Olen siinä samalla kannalla avaajan kanssa, että tapahtumat on syytä selvittää. Ei riitä että Hautamäki ilmoitti, että hoitokokoukset olivat "sielunhoidollista keskustelua". Semmoinen silmänlume ei nyt auta.
Ei voi kuin ihmetellä että meidän edustajat valitsivat Valkealassa SRK:n puheenjohtajaksi tunnetun hoitokokousmiehen. Kun olisi pitänyt vaihtaa johtokunta nuorempaan ja käydä selvittämään asioita. Tämä nykyinen johtokunta on niin ryvettynyt että se on kykenemätön toimimaan uskottavasti.
>> Monen tämän päivän vanhoillislestadiolaisen, kaikkien 70-luvulla uloshoidettujen ja koko ev lut kirkon hengellisen hyvinvoinnin kannalta näkisin välttämättömäksi vanhoillislestadiolaisen toimintakulttuurin, erityisesti organisaation käytänteiden selvittämisen.
http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_fireboard&Itemid=177&func=view&catid=2&id=2607#2607
Lue mieluummin tätä:
http://www.hs.fi/keskustelu/Lestadiolaiset+keskustelevat+nyt+kiivaasti+oikeista+el%E4m%E4ntavoista/thread.jspa?threadID=80613&tstart=0&sourceStart=40&start=280
Kyllä tuollaisesta tekstistä saa hyvin selvän kuvan hoitokokoustapahtumista.
Uteliaisuuttani kysyn, oletko vielä Ry:n piirissä? Jos olet, minkä hengen (tai henget) "löysit" itsestäsi? Käsittääkseni kukaan ei ole voinut jäädä Ry:n piiriin tekemättä henkiparannusta, vai miten on?
Terveisin sirkka
Kysyit laajoaj asioita... Mietin monta vuotta sitä mitä näin hoitokokouksissa. Se asia ei antanut rauhaa koska se oli täysin epäkristillistä mitä jopa pappismiehet ja saarnaajat tekivät uskovaisille. Eikä siihen kukaan puuttunut. Olen kokenut itseni mukanaolleena vastuulliseksi tapahtumista. Irrottauduin itse porukasta kun ikää tuli lisää ja olin asioita moneen kertaan miettinyt.
Tunsin että olin hoitokokouksissa kurkistanut johonkin hyvin hyvin syvään pahuuteen. Pahuuteen jolla saatiin tavallisista uskovaisista ihmisen raaka pahuus esiin... Kurkistin sellaiseen jolla on ennenkin saatu rauhalliset ihmiset toisiaan vastaan ja tekemään suurta syntiä. Enää en ihmettele sitä miten Hitler pystyi saamaan kristityt saksalaiset mukaan julmaan väkivaltaan ja tuhoamaan oman maan kansalaisia keskitysleireissä. Ihminen voidaan saada tekemään mitä hyvänsä pahaa (taikka myös hyvää!)kun ryhmän dynamiikkaa taitavasti ohjaillaan. Kun ihmiset pannaan paniikkiin ja tuntemaan itsensä uhatuksi, he saattavat tehdä toisilleen mitä vain.
Mitä omaan hengellisyyteeni tulee, hoitokokouksissa näkemäni julmuus melkein tuhosi kykyni ja haluni uskoa enää mihinkään hyvään ja kauniiseen. Se oli kova kokemus ja kolaus turvallisuudentunteelle. Pikkuhiljaa olen toipunut muistoistani ja löytänyt nöyryyden kautta tien ihan tavalliseen kristillisyyteen. Jeesuksen ristinkuolema, armo, saa kantaa, muuta ei tarvita. Ei tekoja eikä niiden selityksiä... En suinkaan pidä itseäni muita parempana.
Pidän erityisen tärkeänä sitä että yhteiskunnassa puututaan epäkohtiin ja kaikkeen väkivaltaan ja asioden käsittely on läpinäkyvää, avointa. Läpinäkyvyys estää epäterveiden rakenteiden luomisen.
Kaikki inhimillinen toiminta on vajavaista. Siksi on tärkeää että erehdyksistä puhutaan ja ne tehdään avoimesti näkyväksi sekä korjataan se mitä voidaan. Sellainen on rehtiä ja rehellistä. Se johtaa oikeaan suuntaan. Täydellistä ei ole mikän ihmisen toiminta, ei edes hengellisen porukan. Kun tämä myönnetään ja on aito halu korjata mikä on korjattavissa, se on terve merkki.
Sitä olen jäkeen päin ihmetellyt että niin harva vanhoista, vakaista, kokeneista ja sodatkin nähneistä uskovaisita nousi kyselemään hoitokokousten johtajilta niissä tilaisuuksissa, mistä oli kyseymys. Miksi kukaan ei kysynyt, miten meneteelytavat perustuvat Raamattuun? Miksi kaikki vain alistuivat? Jos useampi olisi vastustanut, ehkä tilanen ei olisi päässyt niin pahaksi?
On pelottavaa että lähes kaikki vanhatkin vain alistuivat siihen. Vaikka varmasti tiesivät ettei olla oikeassa suunnassa.
Vielä Sirkalle: kysyit mitkä "henget" löysin itsestäni.
En koko aikana saanut selville mitä niillä erilaisilla hengillä tarkoitettiin. Kristinopin mukaan synti erottaa ihmisen Jumalasta. Jokainen ihminen on syntinen. Kukaan ei pysty täyttämään Jumalan käskyjä, ja suurin synti on rakkaudettomuus, lähimmäisen hylkääminen kun tämä on hädässä.
Mutta se joka uskoo, saa armosta synnit anteeksi, "rahatta ja hinnatta". Ja kehotuksen rakastaa Jumalaa, ja myös itseään sekä lähimmäistään niin kuin itseään. Itseäänkin pitää kunnioittaa ja pitää arvossa, ja siksikin se hoitokokouksisa tapahtunut häpäisy ja ihmisten nöyryyttäminen oli vastoin Raamattua.
Tällainen on se yksinkertainen oppi jota Lutherin mukaan kristinusko ytimeltään on. Sirkka: ei siinä puhuta mitään hengeistä.
Henkiopetus on ollut hyvin outo vaihe lestadiolaisuudessa. Ehkä siellä on sitä yhä vieläkin, en tiedä kun en käy vl-seuroissa.
Melkein kuin omia kokemuksiani kertaisin kun luen tekstejäsi. Kaikki tuntuu kuin omilta kokemuksiltani ja ajatuksiltani vuosien ja vuosikymmenien varrelta.
Ainoa ero on vain siinä, että sinä säilytit uskosi kristillisyyteen ja kansankirkkoon, mutta minä menetin uskoni siihenkin, koska kirkko tiesi mitä tapahtui, muttei puuttunut siihen julkisesti. Koin, että myös kirkko on tapahtumiin osasyyllinen ja erosinkin myöhemmin myöskin kirkosta pääasiassa tästä syystä.
miten Heino tällä palstalla siunasi sinulle synnit anteeksi, kun valitit sitä, että huono omatunto hoitokokouksista painaa mieltäsi. Ry:llä et voinut sitä toisilta uskovaisilta anteeksi pyytää, kun he itse olivat syypäitä samaan lankeemukseen, eikä heillä siten ollut valtaa sinulle sitä anteeksi siunata. Siitä on ehkä runsas vuosi aikaa. Sillon aina selitit olevasi vl ja ry:läinen.
Raamatusta ei tosiaankaan löydy perusteita hengistä parannustenteoille. Tuo oppi meni kuitenkin perille ennennäkemättömällä voimalla. Eksytys oli siis väkevä. Tuohon tapahtumasarjaan sopii Raamatun ennustus väkevän eksytyksen lähettämisestä niille, joilla ei ollut rakkautta totuuden puoleen tullakseen autuaaksi. Päämiesten ihmisoppeja uskottiin enemmän kuin Raamattua.
Synneillä on nimi eikä kukaan meistä ole synnitön. Kokousten aikaan, ja joskus täälläkin yritetään puolustella henkiparannuksia juuri sillä, että me kaikkihan olemme syntisiä.
Se, joka omii sellaisia syntejä tai (olemattomia) vääriä henkiä vailla todellisuuspohjaa, valehtelee. Kyllä meille itsekullekin riittää parannuksentekemistä ihan todellisista synneistä. Ne saa uskoa anteeksiannetuiksi yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.
Lopuksi vielä uusi utelu: Oletko se sama "Hoitokokouksissa ollut", joka on tänne aiemminkin kirjoitellut ja jonka olen kirjoitusten perusteella käsittänyt edelleen olevan Ry:ssä, vaiko samalla nimimerkillä kirjoittava toinen henkilö?
Ymmärsitkö? Älä viitsi huiputtaa meitä.
Oletteko tietoisia, että niin papilla, kirkkoherralla,kuin ns. herätyksen saaneella
saarnamiehellä ei ole oikeutta antaa kenenkään syntejä anteeksi.
Missään raamatun kohdassa sellaisia valtuuksia ei anneta.
On olemassa vain yksi Jumala, ja jokaisen synnit
ovat ihmisen ja Jumalan välinen asia.
Jeesus oli opettaja, mutta ei Jumala.
Jeesuksen korottaminen Jumalaksi, samoin kuin ristin palvonta, on yhtä kuin epäjumalan palvonta.
Uskon myöskin, että juuri näin oikeasti on.
...pitkään aikaan.
Kiitos Sinulle "Hoitokokouksissa ollut" nimimerkille.
Voin todistaa, että näin on menetelty, esimerkiksi Luulajassa ja Morjärvellä.
Ero Suomen ry:n toimintaan oli siinä, että meidän seurakunnat erotettiin KOLLEKTIIVISESTI SRK:n päätöksellä.
Paljon kulki valheita puhujamiesten ("hoitomiesten") matkassa Suomeen.
Kuin salamana saivat kaikki tuttavat ja sukulaiset tiedon siitä, että olimme eriseuraisia, ja että meitä ei saanut tervehtiä "Jumalan terveellä".
Aina 70-luvulta tänne saakka ei asioista ole keskusteltu sanallakaan. Nyt on tosin muutama sisaruksistani kysynyt, "enkö haluaisi takaisin Jumalan Valtakuntaan?"
Kuinka voisin noin vain "tulla takaisin", koska enhän ollut syyllistynyt siihen mistä minua, monien muiden veljien ja sisarten lailla, valheellisesti syytettiin.
En siis näe minkäänlaista syytä tehdä parannusta SRK:n oppiin, koska nyky-vanhoillislaestadiolaisuudesta on elävä usko kadonnut. Tilalle on tullut ankara lakihenki ja omavanhuskauden henki.
"Hedelmistään puu tunnetaan", sanotaan Sanassa.
Pitää hyvin paikkansa kun seurailee kuinka oppi on muuttunut, ja se alkoi jo 60-luvun alussa, kun alettiin tehdä lakimääräyksiä, muka seurakunnan yhteisinä päätöksinä.
Toivottavasti avauksesi, joka oli asiallinen, hyvin laadittu ja selkeä, saa monen "rivi-vl:n" todella miettimään mihin ollaan jouduttu.
Terveisin Alpo Murberger Trollhättan.
osa kolmiyhteistä jumaluutta; kolmiyhteinen jumaluus = Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Ihminen saa syntinsä anteeksi vain Jeesuksen välityksellä, ei suoraan Jumalalta.
Opetuksesi ei ole raamatun mukaista.
on sinulla Jumalia. Ei tarvitse muuta, kun muistaa
ensimmäinen käsky. Paavali on vienyt kaikki ihmiset harhaan vääristämällä jopa Jeesuksen
opetukset.
vaan yksi.
"Ennen minua ei ole luotu yhtäkään Jumalaa,
eikä minun jälkeeni toista tule."
"Tästedeskin minä olen sama.
Ei kukaan voi vapauttaa minun kädestäni,
minkä minä teen, kuka sen peruuttaa.
Näin sanoo Herra, teidän lunastajanne ,
Israelin Pyhä."
Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne, polkuja joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät.
Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi
ja koleikot tasangoiksi."
"Onko muuta Jumalaa, kuin minä??
Ei ole muuta pelastuskalliota,
minä en ketään tunne."
tuo on ristiriidassa kolmiyhteisen Jumalan kanssa?
YKSI ON YKSI, mutta kolme on kolme.
Jeesus oli opettaja, ei Jumala. Tavallinen ihminen.
Jumala ei kuole, edes väliaikaisesti, älkää siis korottako ihmistä Jumalan veroiseksi ja ristiä
epäjumalaksi.
mietittävää.
"Maa murehtii ja lakastuu,
maanpiiri nääntyy ja lakastuu;
kansan ylhäiset maassa nääntyvät.
Maa on saastunut asukkaittensa alla,
sillä he ovat rikkoneet lait, muuttaneet käskyt,
hyljänneet iänkaikkisen liiton.
Sentähden kirous kalvaa maata,
ja sen asukkaat syystänsä kärsivät:
sentähden maan asukkaat kuumuudesta korventuvat,
ja vähän jää ihmisiä jäljelle."
Eikö aurinko olekin tänä päivänä jo aika vaarallinen. Kuinkas sitten tulevaisuudessa.
kun luin viestisi. Muistan selvästi kuin lähiomaisia häväistiin julkisesti.
SRK:n edustajat ovat julkisesti kiistäneet hoitokokousten olemassa olon ja sanoneet hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskustelutilaisuuksiksi. He ovat lehtien palstoilla väittäneet, että jotain YKSITTÄISIÄ ylilyöntejä on saattanut tapahtua ja että SRK ei missään tapauksessa ole johtanut hoitokokousaaltoja. Eli on valehdeltu julkisesti. Kuka häviää, jos tunnustettaisiin anteeksiantamusta korostavassa herätysliikkeessä omat virheet. Uskoisin, että rehellisyys ja avoimuus olisi portti vapauteen ja avoimuuteen. Toivon sitä uskovaisena kovasti. Saisi uskoa vapaasti ja iloisin mielin.
Kiitoksi sinulle aloittaja.
Todella hyvä kun kirjoitit nuo tapahtumat tänne, juuri noin ne tapahtui.
Kun lukee tuota sinun muistelua niin ahdistavat muistot nousevat pintaan, tälläiseen kauheaan hoitokokous-koettelemukseen jouduin minäkin silloin (niinkuin kaikki muutkin Suomen vl-uskovaiset).
Eikä siinä kaikki, minä olen kantanut sitä hoitokokouksien aiheuttamaa ahdistusta mukanani aina näihin päiviin saakka.
Vasta täällä s24-palstalla silmäni ovat auenneet, olen uskaltanut epäillä niitä hoitoja ja vasta sen jälkeen olen tajunnut miten ahdistunut minun uskoni on ollut.
Kiitos tälle Siunatulle palstalle!
Olen samaa mieltä, todella osuva ja tarkkanäköinen kuvaus mitä saarnaajat teki vanhoille ihmisille. Hyi häpeä.
http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=3395&Itemid=41
Erityisesti seuraavan kohdan voisi ajatella soveltuvan vl-liikkeeseen: "Uskonnollinen fundamentalismi -- täyttää kaikki ennakkoluulot ja kuvitelmat julmasta uskonnosta". Kirkkoon näyttäisi sopivan taas tämä: "Länsimainen kristillisyys on erityisen vaarallinen, kun se suvaitsevaisesta aatemaailmasta omaksutuilla piirteillä peittää uskonnon väkivaltaisia ominaispiirteitä".
Aivan vierasta asiaa. Valitettavasti.
Meillä Koillismaalla päin hoitokokousaikaa kesti vuosia. Äskettäin YLEn ykkösellä lähetettiin perjantai-illan muisteluohjelma "Kyllä kansa muistaa", aiheena televisio. Yllättävän moni soittajista oli keski-ikäisiä pohjoissuomalaisia jotka muistelivat hoitokokouksia ja television takia joukosta erotettujen kohtaloita. Television muisteluohjelmasta tulikin hoitokokousten muisteluohjelma.
Nykynuoret vl:t ei teitenkään tiedä mitään hoitokokouksista, kun tapahtumat on heiltä visusti salattu.
Asiallista tekstiä perustellen asialliseen sävyyn. Kerrankin.
Minua kaduttaa edelleen se, etten sormeani nostanut sitä julmuutta vastaan, jota jouduin pakosta katselemaan toistakymmentä vuotta. Eihän siitä todennäköisesti apua olisi ollutkaan, mutta tällä elämänkokemuksella en enää katsoisi sellaista vaan kertoisin mielipiteeni vaikka minut manattaisiin sata- tai tuhatkertaiseen kadotukseen sen vuoksi!
Samoin minä nyt aikuisena näen hoitokokoukset suurena erehdyksenä joista koitui korjaamattomia vahinkoja tuhansille uskovaisille. En suostuisi hyväksymään sellaista menoa jota kouluikäisenä rauhanyhdistyksellä jouduin näkemään. Niiden kokemusten seurauksena aikuistuttuani olen jättänyt vl-yhteisön. Väkivalta on siihen yhteisöön sisäänrakennettu mahdollisuus.
Johtoporukalla, jotka muuten ovat aina miehiä, on aina oikeus haluamaansa vallankäyttöön. Heitähän ei ole kenelläkään riviuskovaisella lupa arvostella. Eikä johtoa edes vaihdeta - ei silloinkaan vaikka olisivat erovuorossa. Johtokunnat täydentävät itse itseään! Ihan samoin kuin Kiinan tai Pohjois-Korean kommunistisen puolueen johdossa.
Monet ihan tavalliset vl-uskovaiset ovat suoraan ottaneet yhteyttä SRK:n ja kertoneet miten ovat joutuneet kärsimään hoitokokousten takia, minä eli 30 vuotta ahdistuneena niistä hoidoista.
Olen kertonut siitä SRK:lle omalla nimellä ja pyytänyt, että hoitokokouset selvitettäisiin.
Minusta on tärkeää, että otamme suoraan yhteyttä SRK:n ja kerromme mitä mieltä olemme hoitokokouksista.
Juuri näin meidän on toimittava.
Mutta mistä syystä kirkkomme edustajat, johtajat, eli piispat eivät voi tehdä tätä ilmoitusta/vaatimusta SRK:lle kollektiivisesti kaikkien meidän puolestamme? Eikö kirkon pitäisi suojella jäseniään hengelliseltä väkivallalta?
Kirkko on ollut vaiti ja sillä tavoin se on hyväksynyt SRK:n menettelyt.
Tässä on kallistunut suuri vastuu kirkolle.
Kirkko voisi tarttua nyt atähän asiaan. Ei oikein tekeminen ja vastuun kantaminen ole vieläkään myöhäistä.