Eli laitetaampa tähän suht. lyhyesti minun tarinani. Olen siis 21 vuotias nainen ja kärsinyt kerran aikasemmin masennuksesta (synnytyksen jälkeinen masennus, 2v sitten). Söin sepramia 4kk ja lopetin, olo koheni ja kaikki taas "hyvin".
Elämäni oikeastaan meni raiteltaan vuosi sitten kun asiat vaan alkoivat mennä huonommin, olin tuohon (lokakuu-06) mennessä ollut 2 vuotta vakavassa suhteessa ja avioliitossa vuoden verran. Tapasin lokakuun lopussa-06 mukavan miehen josta tuli erittäin tärkeä ihminen elämääni, nopeasti suhteemme muuttui vakavaksi ja rupesimme seurustelemaan tammikuussa-07, sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun en kestänyt erossa entisestä. Palasin takaisin aviomieheni luo ja katkaisimme "ystäväni" kanssa välit (tai hän katkaisi) 1½ kuukaudeksi, kunnes sitkeällä jankuttamisella sain hänet taas vastaamaan viesteihini ja tapaamaan minua (maaliskuu-07). Taas varmana tunteistani rupesin tapailemaan "ystävääni" ja samalla myös pidin yllä vanhaa suhdetta joka oli minulle myös kuin henki ja elämä.
Tätä kesti elokuuhun 2007 jolloin muutin kokonaan "ystäväni" luo asumaan ja suhteemme entisen kanssa piti olla ohi, onnea kuitenkin kesti vain viikon, kaksi kun ikävä taas iski entiseen ja tunnen pakonomaista tarvetta nähdä häntä ja kuulla hänestä melkein päivittäin. Jos en kuule/nää niin ahdistun ja saan ns. paniikkikohtauksia.
Tässä on puhuttu valinnanvaikeudesta, jota tämä myöskin osaltaan on. En tiedä kumman kanssa olen onnellisempi, haluan pitää molemmat elämässäni, ilman jompaa kumpaa masennun ja ahdistun. Olen hyvin stressaantunut tilanteeseen ja voimani alkavat olla lopussa.. en itse enää pysty vaikuttamaan olooni ja tekoihini, pompin vain kahden miehen välillä yrittämällä pitää molemmat mahd. onnellisina sillä entisenihän haluaisi edelleen olla kanssani.
Olen reilun kuukauden ajan ollut hyvin erilainen kuin normaalisti, on päiviä kun en tunne oikeastaan ketään/mitään kohtaan mitään, panikoin, olen erittäin ahdistunut, inhoan kosketusta, olen hyvin väsynyt ja jaksamaton tekemään mitään, suutun helposti ja ärtyneisyys on koko ajan päällä.
kaikken suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut tämä vuoden mittainen riippuvuus kahdesta ihmisestä (ex ja nykyinen mies), yksinkertaisesti en osaa/pysty katkaisemaan välejä toiseen, on päiviä kun en tiedä kumman kanssa haluan olla ja elää, tuskastun tilanteesta ja toisinaan vaan haluaa häipyä jonnekkin kauas tai kuolla.
Onko vastaavanlaisia tilanteita kellään ja onkohan kyse masennuksesta/riippuvuudesta?
lääkäriin ollaan menossa sillä olen vihdoin huomannut että minä en tätä tilannetta pysty 'purkamaan'.. tuntuu vaan niin toivottomalta kun olo on kuin umpikujassa.. mitä vaan teen niin mitenkään ei ole hyvä.
Elämäni oikeastaan meni raiteltaan vuosi sitten kun asiat vaan alkoivat mennä huonommin, olin tuohon (lokakuu-06) mennessä ollut 2 vuotta vakavassa suhteessa ja avioliitossa vuoden verran. Tapasin lokakuun lopussa-06 mukavan miehen josta tuli erittäin tärkeä ihminen elämääni, nopeasti suhteemme muuttui vakavaksi ja rupesimme seurustelemaan tammikuussa-07, sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun en kestänyt erossa entisestä. Palasin takaisin aviomieheni luo ja katkaisimme "ystäväni" kanssa välit (tai hän katkaisi) 1½ kuukaudeksi, kunnes sitkeällä jankuttamisella sain hänet taas vastaamaan viesteihini ja tapaamaan minua (maaliskuu-07). Taas varmana tunteistani rupesin tapailemaan "ystävääni" ja samalla myös pidin yllä vanhaa suhdetta joka oli minulle myös kuin henki ja elämä.
Tätä kesti elokuuhun 2007 jolloin muutin kokonaan "ystäväni" luo asumaan ja suhteemme entisen kanssa piti olla ohi, onnea kuitenkin kesti vain viikon, kaksi kun ikävä taas iski entiseen ja tunnen pakonomaista tarvetta nähdä häntä ja kuulla hänestä melkein päivittäin. Jos en kuule/nää niin ahdistun ja saan ns. paniikkikohtauksia.
Tässä on puhuttu valinnanvaikeudesta, jota tämä myöskin osaltaan on. En tiedä kumman kanssa olen onnellisempi, haluan pitää molemmat elämässäni, ilman jompaa kumpaa masennun ja ahdistun. Olen hyvin stressaantunut tilanteeseen ja voimani alkavat olla lopussa.. en itse enää pysty vaikuttamaan olooni ja tekoihini, pompin vain kahden miehen välillä yrittämällä pitää molemmat mahd. onnellisina sillä entisenihän haluaisi edelleen olla kanssani.
Olen reilun kuukauden ajan ollut hyvin erilainen kuin normaalisti, on päiviä kun en tunne oikeastaan ketään/mitään kohtaan mitään, panikoin, olen erittäin ahdistunut, inhoan kosketusta, olen hyvin väsynyt ja jaksamaton tekemään mitään, suutun helposti ja ärtyneisyys on koko ajan päällä.
kaikken suurimmaksi ongelmaksi on muodostunut tämä vuoden mittainen riippuvuus kahdesta ihmisestä (ex ja nykyinen mies), yksinkertaisesti en osaa/pysty katkaisemaan välejä toiseen, on päiviä kun en tiedä kumman kanssa haluan olla ja elää, tuskastun tilanteesta ja toisinaan vaan haluaa häipyä jonnekkin kauas tai kuolla.
Onko vastaavanlaisia tilanteita kellään ja onkohan kyse masennuksesta/riippuvuudesta?
lääkäriin ollaan menossa sillä olen vihdoin huomannut että minä en tätä tilannetta pysty 'purkamaan'.. tuntuu vaan niin toivottomalta kun olo on kuin umpikujassa.. mitä vaan teen niin mitenkään ei ole hyvä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinulla on siis parivuotias lapsi. Kuka hoitaa lasta? Ihmettelen myös noita miehiä. Miten miehesi kestää vaimoa, joka on väillä hänen sylissään ja välillä toisen miehen sylissä? Toivon, ettei lapsi viattomana tilanteeseen kärsi siitä kaikkein eniten. Hän ehkä ihmettelee, mitä pahaa hän on tehnyt, kun äiti jättää välillä hänet. Lasta ei saa milloinkaan hylätä, se jättää häneen pysyvät jäljet, joiden korjaaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Kun lapsi on tullut mukaan elämään, ei enää ole paluuta entiseen elämään, jos aikoo edes kohtuullisen vastuullisesti huolehtia lapsesta. On alkanut uusi aika, aika, jolloin lapsi on olemassa.
On hyvä, että olet hakenut apua. Tämä elämä vain on sellaista, että "kakkua ei voi sekä syödä että säästää". Omille lapsillemme olen sanonut, että aikuiseksi tultua pitää voida tehdä myös ikäviä asioita, ei vain hauskoja ja mukavia. Se oikeastaan on aikuisuuden merkki, että pystyy kohtaamaan elämän mukanaan tuomat asiat, vaikeatkin, vastuullisesti ja toiset ihmiset huomioon ottaen. Kyky asettua toisen ihmisen asemaan on elämässä korvaamaton taito.
ainakin minun mielestäni. Mutta tällaiset jutut saattavat olla aika monimutkaisia selvittää maija/matti meikäläiselle, joten hyvä, että olet menossa lääkäriin. Toivottavasti psykiatrille.
VAI MAHDOLLISUUS?
Fyysinen olemuksemme on aina oikeaan aikaan
oikeassa paikassa omaksuakseen meille tarkoitetut
opetukset. Toisinaan ihmettelemme, "miksi juuri
minä", varsinkin kun kokemuksemme tuntuvat
olevan kaikkea muuta kuin positiivisia. Totuus on
kuitenkin se, että nuo negatiivisilta näyttävät
läksyt ovat juuri niitä kaikkein opettavaisimpia.
Kokiessasi sellaista mikä näyttää kielteiseltä, ota
askel taaksepäin ja arvioi olosuhteita uudelleen.
Opi kokemuksesta mieluummin kuin että tärväisit
opetuksen murehtimalla sitä että niin ensinkään
tapahtui.