Elän kaukosuhteessa, olen tällä hetkellä työtön ja lusmuan faijan himassa. Siivoan, pyykkään, teen ruokaa, pihatöitä, käyn kaupassa...kaikkea tollaista kodinhoitoon liittyvää, koska en pysty maksamaan vuokraa, kun ei ole tuloja.
Mutta olen silti niin väsynyt. Stressaan töistä (tai niiden puutteesta ennemminkin) niin paljon, että öisin en saa nukutuksi. Myös kova ikävä kultaani verottaa uniani huomattavasti. Aamulla on pakko herätä aikaisin, tai isäni katsoo minua kuin halpaa laiskaa lahnaa (eräskin aamu heräsin 11.00 ja herranjumala tyttö, mikäs aika se tämä on herätä?!) Väsyneenä sitten tiskaan aamutiskit, imuroin, pesen pyykkiä... levähdän välillä datailemalla koneella tai istumalla terassilla röökillä. Ja onneni on jos isäni lähtee pyörähtää (on varhaiseläkkeellä) työmaalla ohjastamassa työntekijöitä. Voin ottaa välillä rennostikin. Ruoanlaitto on mukavaa, siinä voi rentoutuu, kunnes jokin menee vikaan (=palaa pohjaan)
Ihan ilman pyyntöjä yleensä teen nuo kotityöt, tottakai teen kun ei ole parempaakaan tekemistä, mutta kokoajan tuntuu että joudun nuolemaan toisten perseitä kun jynssään ja puunaan.
Samassa taloudessa asuu myös veljeni (16), joka pitää huolen siitä että en ole ilman duunia himassa (tiskit, pyykit, roskat..jne. Todella vaikea saada häntä itse siivoamaan jälkensä)
Ja sitten vielä tämä työttömyys. Mun toiveissa ois päästä vähän kauemmas töihin, mutta se hakuprosessi vaan venyy ja venyy ja isäni huomauttelee kokoajan siitä, että voisitsä likka jo yrittää alottaa jonkun työn...!?!? Mikä entisestään lisää stressiäni ja pahaa oloani. Olo on todella masentunut, varsinkin jos olen nukkunut erityisen huonosti yöni. Ja olen kokoajan siinä uskossa että pääsen hakemaani työpaikkaan, ja jos en pääsekään putoan NIIN KORKEELTA, NIIN ALAS POHJAMUTIIN, että en tiedä mitä sitten teen. :(
Poikaystäväni pyytää minua luokseen kokoajan, kun kerron kuinka surullinen olen täällä, mutta ollaan tunnettu vasta vähän niin aikaa että en pysty vaikka haluaisinkin.
Lääkärille olen jutellut vähäsen, ja ehdotti minulle ihan terapiaistuntoa, mutta en ole sitäkään saanut aikaiseksi.... Ja turha ehdottaa että puhuisin isälleni, olen yrittänyt sanoa että jos sua häiritsee että oon täällä, niin sano vaan...Johon se vastaa ,että ei haittaa, hyvä kun joku hoitaa taloutta ja on Tonille (pikkuveli) seuraks..
Olo on niin kurja ja väsynyt, tätä oravanpyörää on jatkunut jo yli kuukauden, kohta kaksi... Ja olen siis 19, jos jotakuta kiinnostaa!
Mutta olen silti niin väsynyt. Stressaan töistä (tai niiden puutteesta ennemminkin) niin paljon, että öisin en saa nukutuksi. Myös kova ikävä kultaani verottaa uniani huomattavasti. Aamulla on pakko herätä aikaisin, tai isäni katsoo minua kuin halpaa laiskaa lahnaa (eräskin aamu heräsin 11.00 ja herranjumala tyttö, mikäs aika se tämä on herätä?!) Väsyneenä sitten tiskaan aamutiskit, imuroin, pesen pyykkiä... levähdän välillä datailemalla koneella tai istumalla terassilla röökillä. Ja onneni on jos isäni lähtee pyörähtää (on varhaiseläkkeellä) työmaalla ohjastamassa työntekijöitä. Voin ottaa välillä rennostikin. Ruoanlaitto on mukavaa, siinä voi rentoutuu, kunnes jokin menee vikaan (=palaa pohjaan)
Ihan ilman pyyntöjä yleensä teen nuo kotityöt, tottakai teen kun ei ole parempaakaan tekemistä, mutta kokoajan tuntuu että joudun nuolemaan toisten perseitä kun jynssään ja puunaan.
Samassa taloudessa asuu myös veljeni (16), joka pitää huolen siitä että en ole ilman duunia himassa (tiskit, pyykit, roskat..jne. Todella vaikea saada häntä itse siivoamaan jälkensä)
Ja sitten vielä tämä työttömyys. Mun toiveissa ois päästä vähän kauemmas töihin, mutta se hakuprosessi vaan venyy ja venyy ja isäni huomauttelee kokoajan siitä, että voisitsä likka jo yrittää alottaa jonkun työn...!?!? Mikä entisestään lisää stressiäni ja pahaa oloani. Olo on todella masentunut, varsinkin jos olen nukkunut erityisen huonosti yöni. Ja olen kokoajan siinä uskossa että pääsen hakemaani työpaikkaan, ja jos en pääsekään putoan NIIN KORKEELTA, NIIN ALAS POHJAMUTIIN, että en tiedä mitä sitten teen. :(
Poikaystäväni pyytää minua luokseen kokoajan, kun kerron kuinka surullinen olen täällä, mutta ollaan tunnettu vasta vähän niin aikaa että en pysty vaikka haluaisinkin.
Lääkärille olen jutellut vähäsen, ja ehdotti minulle ihan terapiaistuntoa, mutta en ole sitäkään saanut aikaiseksi.... Ja turha ehdottaa että puhuisin isälleni, olen yrittänyt sanoa että jos sua häiritsee että oon täällä, niin sano vaan...Johon se vastaa ,että ei haittaa, hyvä kun joku hoitaa taloutta ja on Tonille (pikkuveli) seuraks..
Olo on niin kurja ja väsynyt, tätä oravanpyörää on jatkunut jo yli kuukauden, kohta kaksi... Ja olen siis 19, jos jotakuta kiinnostaa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pitää saada ..unet / lepo kuntoon..
Sitten alkaa rauhassa jaksaa ajatella muuta ?
Luontaistuote .."Mäkikuisma" uute.. On minua auttanut..
Ei häviä mitään jos kokeilee.
Parempi vaihtoehto kuin unilääkkeet, joihin joutuu koukkuun..
"LEPO VAAN".......
Mäkikuisma ei sitten sovi yhteen monien lääkkeiden kanssa, niin että jos sulla nyt on jo joku lääkitys niin kysy lääkäriltä, ja jos aloitat mäkikuisman niin muista mainita siitä lääkärille aina kun saat uusia lääkityksiä.
Ja varsinaiseen ongelmaan. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja haet heti töitä. Jos ajatuskin ahdistaa tai et pääse ylös sängystä, sitten soitat ja varaat sen terapian. Paikallaan oleminen vain lamaa, eikä mikään ihme että on unettomuutta jos kaiket päivät vain siivoilet toisten jälkiä.
Auttaisko ollenkaan, jos muuttaisit oman katon alle? Kai sieltä sossusta on mahdollista saada oma vuokrakämppä? Kuulostaa kyllä aika ikävältä tuollainen tilanne, jossa joudut toimimaan perheen "piikana". Missä on muuten äitisi? Ettei vain olisi eronnut, jos on joutunut samanlaiseen rooliin :P
Itselläni oli samanlainen tilanne kauan aikaa sitten olin 1.5 vuotta työttömänä ja sitten pääsin hanttihommiin ja siitä ylöspäin. Nyt oltuani jo pitkään (10v) hyvässä mutta vaativassa työssä ajattelen aikaa taaksepäin ja olen tyytyväinen että sain "levätä" vanhempien siivellä. Usko pois työtä tulee ja sitä joutuu tekemään kauan. Nauti vielä kun voit. Tuon ikäisenä työttömyys on ok. Vanhempana ei. Olet vielä niin alussa työelämäsä. Ymmärrän kyllä ahdistuksesi koska itselläni oli aivan sama olo joskus aikanaan.