Ajattelin rohjeta kirjoittaa tänne omia tuntojani, jos se vaikka vähän helpottaisi oloani. Ongelmani on siis ihmissuhteet ja niissä epäonnistuminen. Minulla on ihana aviomies ja hän on kyllä lähelläni ja tukenani aina, mutta ystäviä minulla ei juurikaan ole... Vuosien mittaan minulla on ollut monta läheistä (tai luulin niin) ystävyyssuhdetta, jotka ovat kuitenkin kariutuneet. Luottamukseni on petetty niin monta kertaa, että enää en kerta kaikkiaan uskalla luottaa ihmisiin. Vaistomaisesti pelkään päästää ihmisiä lähelleni. Lisäksi olen tullut iän myötä vain aremmaksi ja aremmaksi. Isossa porukassa koen oloni ahdistuneeksi, enkä uskalla sanoa mitään ääneen tai oikeastaan päässäni ei edes liiku mitää ja tyydyn vain kuuntelemaan. Tuttujen ihmisten seurassa saatan taas olla hyvinkin seurallinen, jos koen itseni hyväksytyksi. Nykyisissä kaverisuhteissa olen lähinnä se joka kuuntelee toisten murheita ja koetan auttaa. Väsyttää vaan aina olla se olkapää johon nojataan silloin kun on vaikeaa. Olisi kiva kun joskus joku kysyisi mitä minulle oikeasti kuuluu ja olisi aidosti siitä kiinnostunut, eikä vaan odottaisi, että pääsee kertomaan omista työsaavutuksistaan tai niiin raskaasta perhe-elämästään. Mieheni sitten joutuu kuulemaan vuodatuksiani ja koettaa parhaansa mukaan kuunnella ja tukea. Onko kenelläkään muulla vastaavaa elämäntilannetta ja miten tästä suosta pääsee pois? En todellakaan kaipaa nyt mitään asiattomia viestejä...
Yksinäinen
...
4607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
minullakin ovat ystävät jääneet vuosien mittaan,
yksi on mutta aina vaan saan kuunnelle hänen vaikeuksistaan.Ulkopuoliseksi tunnen minäkin itseni suuremmassa porukassa,olen jotenkin pettynyt ihmisiin ja yritänkin olla yksikseni tuntuu että helpommalla pääsee niin.Ymmärrän että sinä haluaisit itsellesi luotettavan ystävän ja toivonkin että löydät.
valittavat ja kateelliset ystävät kokonaan pois, niistä ei tule kuin paha mieli. Nyt on jäljellä enää yksi ystävä, sisko ja äiti, mutta ne riittävät aika hyvin, sillä huonoja kavereita einen todellakaan kaipaa.
Töissä yritän taktikoida ihmisten kanssa niin, että en kerro niille kaikkea, sillä olen huomannut kuinka pienestä voidaan olla kateellisia esim. vaatteista, onnellisuudesta, vpaudesta yms. kaikesta mitä et osaa edes ajatellakaan.
Luottamus usein särjetään ensimmäisen poikkiteloisen riidanpoikasen jälkeen kun mennään valittamaan muille "ystäville" että noin sanoi ja silläkin sen ja sen laatuisia huolia , kaveri jatkaa toiselle kaverilleen jne.. Sitten ne tulevat katsoen oudosti minä tiedän ilmein ja alkavat sättimään ja piilovittuilemaan.No miksi noita puheita sitten niin pelkää eikä puolustaudu ollenkaan? Osin kai kun ei tarkkaan sanota mistä kyse ja juorut muuttavat tarinaa ettei sitä enää tunnista omakseen. Sitä on hyvin herkkä oman sisimmän paljastumiselle kuin se olisi jotenkin hävettävä tai epänormaali tai huono. Sitten suojautuu lisää ja syrjäytyy .Väsyy olemaan muiden olkapää ja toivoo voivansa vuodattaa itse jollekin ja kuitenkin toisaalta sanoo pelkäävänsä että jollekin uskoutuisi.Isossa porukassa juuri tuota oman sisimmän avoimmuutta pelkää,entäpä jos kaikki hyökkäävät minun kimppuuni henkisillä aseillaan? Varmat tapaukset eli ystävät tuokin sen tutun suojan kun tietää miten suhtautuvat. Mutta olemme erilaisia mieltymyksissämme ja ajatusmaailmassamme sekä kypsyydessä ja syvällisyydessä , ei voi miellyttää kaikkia eikä itse mielly kaikkeen kuten sinä et mielly juoruajiin. Ei tarvitse hyväksyä kaikkea eikä tarvitse tulla hyväksytyksi kaikille. Ei edes voi. Erilaisuus rikastuttaa ja luo keskustelua positiivisesti jos ne erilaisuudet kykenee käsittelemään ilman vihan tai kostontunteita erimielisyyksistä. Jotenkin näin ajattelen nyt. Älä anna itsesi pelätä liikaa ettet pysähdy liian pieneen ja riippuvaiseen tilaan hyväksyvistä läheisistäsi. Olkapään hakijalle voi sanoa ennen hänen vuodatustaan että tehdäänkö niin kun meillä molemmilla tuntuu olevan huolia että tuemme vuoroin toisiamme helpottaaksemme oloamme avautumalla ja uskaltamalla luottaa toisiimme?
Mutta en ole menettänyt luottamustani ihan pienten asioiden takia, vaan taustalla on pettämistä, väkivaltaa, yksinkertaista hylkäämistä (enkä koskaan saanut syytä selville). Myös se, että silloinen "paras ystäväni" tonki tavaroitani ja luki kirjeitäni, vei luottamukseni häneen tyystin.
Näistä asioista on jo vuosia, mutta jotenkin en vaan pääse yli. Välillä iskee masennus ja taas nämä asiat tulevat päähän vellomaan. Olen käynyt kriisikeskuksessakin kun oikein on ahdistanut. Siellä ystävällinen täti kehotti minua miettimään miksi näin on tapahtunut ja koettamaan ymmärtämään niitä toisia osapuolia... No hemmetti! Se kai nyt ei ainakaan mieleterveyttä lisää, jos mietin miksi minut on mukiloitu, petetty, rikottu yksityisyyden suojaa ja hylätty selittämättä... siinä sitä sitten taas olen samassa pisteessä kuin aluksikin.