Miten muut ihmiset, jotka on tiennyt keskenmenosta on suhtautunut teihin? Millaisia kokemuksia? Itestä tuntuu, että muut vähättelee keskenmenoa tai sitten ei vaan uskalla tai osaa sanoa mitään.
Muiden ihmisten suhtautuminen
tuskaa
7810
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sanat eivät riitä, ja suurella mahdollisuudella loukkaavat vain. Suuri osa meistä naisista on itsekkin sen kokenut, Minä ainakaan en halunnut kenenkään sanovan mitään.
Ainoa joka sanoi jotain viisasta oli pomoni, (mies) joka sanoi että nyt te ainakin tiedätte pystyvänne lapsen saamaan. Täytyy myöntää että hänen sanansa lohduttivat. Mutta mitään myötätuntevaa/osaaottavaa en todellakaan kaivannut.
Heti seuraavasta kuusta olin uudelleen raskaana, ja poika on nyt neljän kuun vanha.
No mulla saattoi vaikuttaa myöskin se että äitini kuoli pitkän kaavan mukaan rintasyöpään juuri samaan aikaan kun tämä syntynyt lapseni on saanut alkunsa. Kukaan ei myöskään uskaltanut onnitella uudesta raskaudesta. / ja kun lapsi syntyi kaksi kuukautta etuajassa ja joutui jäämään sairaalaan, kukaan /naapurit/ystävät ei uskaltanut kysyä minulta mitään vaikka näkivät etten ole enää raskaana.
Mielestäni se olikin oikea suhtautumistapa heiltä. Kerroin kyllä sitten aikanaan, kuinka meitin kävi.
Koskaan en tuntenut että meitä olisi vähätelty, vaan ihmiset antoivat minulle omaa aikaa, jonka kipeimmin tarvitsinkin.
Suurimmalla osalla varsinkin iäkkäämmistä ihmisistä on omaa kokemusta keskenmenoista kun kolmannes todetuista raskauksista kohtaa keskenmenon. Asian muistaminen kokemuksesi kautta voi olla hyvin tuskallinen. Tai sitten he ovat hyväksyneet asian ihmisen lisääntymiseen liittyvänä väistämättömänä asiana, johon ei voi vaikuttaa. Vähättelyltä kuulostava puhe voi olla kömpelö lohdutusyritys, jolla sinua yritetään "palauttaa maan pinnalle".
Surevan ihmisen kohtaaminen on aina vaikeaa. Koskaan kun ei tiedä millaisen lähestymisen juuri tämä ihminen tarvitsee. Toinen ahdistuu puhumisesta ja toinen sitä tarvitsisi.
Otan osaa menetykseesi.
rv 28. Oli saattue ja hautajaiset, oli lehdessä suruilmoituksemme.
Monet ovat ottaneet osaa suruumme, mutta kaikista pahinta on ystävät, joita olen luullut ystävikseni, kun he ovat vain hiljaa, eivät kysy vointia, ei kuulumisia, ei mitään. Ovat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. tiedän että he eivät uskalla tai osaa sanoa mitään, mutta miksi sitten pitää esittää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Varmasti tietävät että olen täysin rikki sisältäni, niin kysyisivät edes ohimennen viesteissään/maileissaan että miten minulla meneee.
Tällaisia kokemuksia mulla ns. ystävistäni
Moni kertoi omasta keskenmenostaan, yllättävän moni oli tutuistani sen kokenut, lohduttavin kommentti oli se, kun ystäväni sanoi, että tämä oli elimistön harjoituskierros... Olin monta vuotta halunnut lasta, ja kuvittelin jo, että en ikinä lasta saakaan, oikeastaan keskenmeno antoi minulle toivoa... nyt meillä on reilun vuoden ikäinen poika.
Mulla on ihan päinvastainen kokemus. Mua ärsyttää jos ihmiset hössöttää liikaa ja tyrkyttää apuaan ja mielipiteitään kun mä itse koen päässeeni suht hyvin jaloilleni. Toki ne tarkoittaa vaan hyvää yrittäessään saada mua johonkin keskenmenon kokeneitten keskusteluryhmään tms, mutta mä en halua tehdä asiasta isoa numeroa enkä piinata muita ihmisiä suruillani ja vaivoillani. Meillä nämä asiat käsitellään kotona miehen ja lähiomaisten kanssa, muille en jaksa keskenmenosta juurikaan puhua koska se on henkilökohtainen, yksityinen asia, ja niitä tapahtuu maailmassa tuhansia päivässä.
Sen oon kyllä huomannut, että vähän kaukaisemmat ihmiset ei uskalla sanoa asiasta mitään. Toisaalta se on hyvä ja helpottavaa, mutta toisaalta pitäisi kyllä voida puhua asiasta noin yleisellä tasolla, säälittelemättä, realistisesti koska monta kertaa joku asia sivuaa koettua keskenmenoa, ja on ikävää kun vastapuoli kiusaantuu heti jos asia liippaa liian läheltä keskenmenoa. Pitäisi osata ottaa asiat sellaisena kuin ne on.
..ekan keskenmenon jälkeen tuntui kyllä hyvältä kun ihmiset muistivat ja lähettelivät kukkia ja osanottokortteja. Mutta sekin oli ok vain siinä kriittisimmässä vaiheessa, nyt myöhemmin en oikein enää jaksa ihmisten säälittelyjä.
Tuulimunan jälkeen olo on ollut vähän kylmä ja kovettunut, ainoa mitä ajattelen on, että taas kävi näin, saa nähdä käykö ensi kerrallakin, ja olen torjunut kaikki ihmisten auttamisyritykset ja sanonut että pärjään. Koska tämä tuulimuna ei ollut kyllä mitään verrattuna siihen kuolleen lapsen synnyttämiseen..
Kyllä Sinä vielä onnistut, uskon niin. Kovillehan se ottaa, mutta kyllä se paistaa risukasaankin.
Minä pidän ainakin peukkuja Sinulle! Vielä tulee se päivä kun saan lukea täältä että olet vauvan saanut. Kyllä sen vaan niin Sinulle soisin.