olette valtavan kauniita! Muuttakaa Afrikkaan ihailemaan aivan sairaan kauniita hoikkia "siskojanne". Siellähän ei tarvitse joutua turmiollisen ruoan houkutuksille.
Eikä tarvitse katsella yököttävän läskejä ihmisiä.Anorektikkojen paratiisi on olemassa?
Eikä tarvitse katsella yököttävän läskejä ihmisiä.Anorektikkojen paratiisi on olemassa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mikä sua vaivaa?
ehkä minua ihmetyttää se, että näyttääkö syömishäiriöisen ihmisen mielestä toinen sairaan laiha ihminen kauniilta? Okei, okei ymmärrän, että minäkuva voi olla vääristynyt ja todellinen peilikuva ei vastaa omaa ajatusta itsestä. Silti hämmentää se, että ihailetteko toistenne vartaloita, jossa polvet ovat leveämmät kuin reidet. Afrikkahan on pullollaan näitä laihoistakin laihempia ihmisiä,muoti-ikonejako????
Minun kannattaa tutustua tarkemmin anorektikon mielen problematiikkaan, joka juontaa juurensa ennenmminkin itsenäistymiskriisistä ja oman kehon (muidenkin ihmisten?) liiallisesta kontrollointi halusta.
On tuo silti jotenkin surkuhupaisaa, sorry!
No, ongelmansa kullakin.
...että aika surkuhupaisaa on, että käyt anoreksiapalstalla sanomassa tuollaisia idioottmaisuuksia.
Onkohan syöpäpotilaiden kauneusihanteita kaikki kaljut ihmiset joilla on mustat silmänaluset???
...vaan siitä että koko maailma pyörii oman ulkonäön ympärillä. On vain minä minä minä, minun söpö naama, minun laiha kroppa, ei mitään muuta sen ulkopuolella. Olin yli 10 vuotta anorektikko, ennen kuin havahduin. Muistan pahimpien laihdutusvuosieni olleen häpeilemättömän narsistisia, nautin suunnattomasti kaikesta saamani huomiosta, sekä saamani sääli että laihuuteni ihaileminen oli yhtä suurta nautintoa, siitä tuli lopulta kuin huumetta, ja kaikki se laihuudessa kärvistely tuntui kärsimisen arvoiselta. Vaatteet muuttuivat koko ajan pikkuisemmiksi, niiden alla oli ihanan hento ja hauras olo, epätodellisen naisellinen. Hävettää muistella jälkeenpäin niin pohjattoman itsekeskeistä aikaa.
anoreksiaa sairastava voi jonain päivänä herätä todellisuuteen ja parantua, mutta syöpää sairastava ei voi mitenkään vaikuttaa itse
miltä näyttää.
Tämä on törttö tapa, mutta yritys herättää kumminkin.
tuo on tullut joskus mieleeni, että omalla tavallaan tuo on hirveän introverttia ja itsekästä. Minkä vuoksi jotakuta ei kiinnosta keskittyä ulkomaailmaan ja niiden tapahtumiin vaan koko elämä ja ajatukset pyörii oman navan/kehon ympärillä.
Samaa olen ajatellut masennuksesta myös. Joskus huomaan olleeni erittäin itsekäs, kun olen masentuneena murehtinut itseäni ja kurjaa kohtaloani. Herää kysymys miksi mietin ja mietin
itseäni saman kaavan mukaan päivästä toiseen, kun maailma todellakin pyörii jossain aivan muualla ja siihen pitäisi rohkeasti heittäytyä
ilolla mukaan. Onko maailma liian pelottava ja paha paikka kohdata? Omalla kohdallani ei ole.
Huomaan vain olleni pönttö ja minulla olleen liikaa aikaa sekä asiat liian hyvin.
onko anorektikon mielestä toinen samanmoinen kaunis?