Onko mahdollista että suhde omaan tyttäreen on huono? Mistä se sitten johtuu? Olenko kasvattanut lapsen jotenkin väärin? Eikös äidin ja tyttären suhde pitäisi olla hyvä kun on kuitenkin molemminpuolista, ehdotonta rakkautta? Vai onko normaalia tuntea hetkittäistä inhoa omaa lihaa ja verta kohtaan?
Koen valtavaa riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten jaksa tämän murkkuneidin kanssa enää. Käyttäydyn itsekin kun murkku, tiuskin, kiroilen ja haukun - miten ihmeessä tästä rumbasta pääsee pois? Ei kai nyt työperäinen stressi niin paljon pitäisi elämää myrkyttää?
Eilen illalla tajusin että minussa on paljon enemmän vikaa, mitä olen kuvitellut. Ei meidän suhteen ongelmat johdu pelkästään murrosiästä. Huomaan usein ajattelevani omaa äitiä ja huonoa lapsuutta siltä osin. Ja MUN äitiys on nyt totaalisessa kriisissä.
Onko kellään samanlaista?
Koen valtavaa riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten jaksa tämän murkkuneidin kanssa enää. Käyttäydyn itsekin kun murkku, tiuskin, kiroilen ja haukun - miten ihmeessä tästä rumbasta pääsee pois? Ei kai nyt työperäinen stressi niin paljon pitäisi elämää myrkyttää?
Eilen illalla tajusin että minussa on paljon enemmän vikaa, mitä olen kuvitellut. Ei meidän suhteen ongelmat johdu pelkästään murrosiästä. Huomaan usein ajattelevani omaa äitiä ja huonoa lapsuutta siltä osin. Ja MUN äitiys on nyt totaalisessa kriisissä.
Onko kellään samanlaista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joskus lapset ovat kuin toiselta planeetalta ja silloin vanhempien ja lasten välisestä suhteesta puuttuu rakkaus. Rakkauden pitäisi olla itsestään selvyys vanhempien ja lasten välisessä suhteessa, mutta aina näin ei ole. Lasten voi sitten vaan antaa touhuta omiaan ja elää ns. omaa elämäänsä, jos kunnioitus ja rakkaus vanhempia kohtaan puuttuu. Ei sellaisia lapsia pysty toisenlaisiksi muuttamaan. Eikä sellaisesta kannata itseään alkaa syyllistämään. Sama asia kuin parisuhteessa, ei lapsiakaan pysty muuttamaan toisenlaisiksi.
...miten näin voi olla? MINÄhän olen ne kasvattanut, muokannut varhaislapsuuden itsetunnot yms. Eli lapsissa on paljon minua.
Siksi koen syyllisyyttä. Olen heidän elämästään vastuussa.
Ei sitä vanhemmuudessa todellakaan ihan helpolla pääse.Itselläni on kaksi lasta,ikäero 10v,onneksi.Onneksi,sen takia että olen tavallaan voinut keskittyä yhteen kerrallaan,ehkä en olisi jaksanut tiettyä ikää kahden murkkuikäisen kanssa.Toinen on 21 v poika,toinen 11v tyttö.Ja todellakin on ero tytössä ja pojassa.Pojan murrosikä meni suht helposti,ovi paukahteli muutaman kerran,vittu-sana suhahteli nurkissa,juuri ja juuri sen kuulin).Muutaman kerran jouduin ottamaan syliini puristusotteeseen ja sanomaan"en päästä ennenkuin rauhoitut"! Yleensä tilanne päättyi nauruun ja poikani toteamukseen,äiti sinä olet hullu!! Pystyin hillitsemään silloin itseni ja olemaan korottamatta ääntäni,se ei ollut helppoa.Huoli ensimmäisistä "bilereissuista",tutustuminen alkoon jne sai minut sekaisin huolesta,miten ihmeessä minä tuosta lapsesta "kunnollisen"aikuisen saan,yksinhuoltajana!Jälkeenpäin ajateltuna mietin että muuta ei ollut kuin se huolenpito ja välittäminen siitä mitä toinen teki ja missä kulki.Rajat ovat rakkautta on minun mielestä pätenyt meillä tähän asti.Mielenkiinnolla ja jännityksellä kuitenkin mietin onko kaikki noin helppoa tyttäreni kohdalla,tuskinpa.Kannat kopisevat lattiaan jo ja murrosiän lähestyessä itkun puuskat ovat herkässä kun asiat eivät menekään toivotulla tavalla.En varmaan osaa muuta hänenkään kohdalla tehdä kuin sen minkä pojan kohdalla ,välittää,ja pitää rajoja yllä,ja olla se vanhempi.Ei murrosikäinen vanhempi.Tiedän että "samalle viivalle"heittäytyminen on helppoa,varsinkin väsyneenä.Tilanne yleensä kiihtyy yhdestä sataan sekunnissa;)Ja sitten onkin turha sitä pysäyttää ja kohta tilanne on jo toivotan ,taas.
Et varmaan ole sen huonompi äiti kuin muutkaan,sinunkin on pyöritettävä sitä arki rumbaa,työn,perheen,lasten,parisuhteen(en tiedä oletko parisuhteessa)kanssa.Ja kaiken on oltava tasapainossa toistensa kanssa.Kyllä sanoisin että se "kriisien "selvittäminen alkaa siitä sinun omasta jaksamisesta,itse ainakin olen räjähdysherkkä väsyneenä.Pystytkö löysäämään yhtään työasioita.Monesti joutuu tekemään niitä kopromisesseja elämässä.Se että mietit sinun ja tyttäresi välejä/suhdetta osoittaa sen todellakin että et ole "huono äiti" .Jos olisit et välittäisi miettiä..Kerrot myös lapsuudestasi,kaikella on merkitystä myöhempiin elämän vaiheisiin,vaikkei myös kaikkea voi pistää vanhempien "piikkiin.Itse olen lapsuudessa joutunut seuraamaan isän väkivaltaista käyttäytymistä äitiä kohtaan.Se on kasvattanut tietyllä tavalla arvostamaan äitiäni mutta varmaankin osaltaan vaikuttanut etten pysty/osaa pitää parisuhdetta yllä.Lapsiani arvostan taas yli kaiken.Tiedän että sinun ja tyttäresi välillä on myös se oikea äiti-tytär välittäminen,mutta miten vaikeaa onkaan sanoa toiselle että oikeasti välitän vaikka oletkin välillä ihan peestä;)
Monen kriisin hoitaminen alkaa itsensä hoidosta,sekä fyysisesti että psyykkisellä tasolla.Itselleni on liikunta korvienväli hoitoa,teen kolmivuorotyötä,joten aikaa on vain otettava itselle.Puhun ja puran huoliani paljon,olen myös käynyt puhumassa terapeutille.Hän osaa olla puolueeton ja osaa kuunnella "oikealla"tavalla.Olen iloinen että uskalsin mennä käymään siellä,muutama kerta minulle jo auttoi näyttämään suuntaa.Uskon ette sinäkään ole vielä toivottomassa tilanteessa,vaikkakin se siltä sinusta tuntuu joskus.Sinulla on huonoja muistoja äidistäsi,mutta tyttärelläsi on vielä sinut tukena kaikesta huolimatta,ei ole ollenkaan myöhäistä yrittää korjata asioita pikkuhiljaa.Ja se korjaaminen alkaa aika pienistä asioista..Vaikka sanomalla juuri sen mitä aikaisemmin tuossa kirjoitin että ;Olet tärkeä...Nuoret tarvitsevat sitä tuttua aikuista kaikesta huolimatta,kyllä sinne kotiin tullaan vaikka siellä välillä helvettiäkin olisi.Uskon että tietyt pelot aikuistumisesta ja kasvamisesta vaivaavat heitäkin.Oma tyttäreni joskus kyynelet silmissä sanookin ettei halua vielä aikuiseksi,siinäpä minulla sitten miettiminen millä tavoin kerron hänelle,että kyllä aikuistumisessa ja kasvamisessa,vanhenemisessa on paljon hyviäkin puolia.Varmasti.
Toivon sinulle jaksamista siinä niin tärkeässä roolissa mitä äitinä oleminen on.Kyllä se aurinkokin lopulta paistaa pilvisten päivien jälkeen.
Sillä rakkautta ja välittämistä on ilmassa. Ne aallonpohjat vaan saa mun syyllisyyden ja epätoivon esiin liiankin voimakkaasti. Elämä on aaltoliikettä, hyvistä päivistä huonoihin ja takaisin, mutta mun mielestä mun pitäisi osata jotenkin enemmän, olla enemmän äiti ja vanhempi, olla paremmat hermot, ymmärtää enemmän, purra hammasta. Välit tytön kanssa on usein hyvät, jutellaan paljon, osoitetaan tunteita puolin ja toisin, halitaankin, nauretaan ja pidetään kivaa yhdessä, mutta sitten taas (jostain syystä) räjähtää kunnolla ja mietin yksinäni synkkiä pitkään...
Olen yksinhuoltaja eikä isä ole mukana kasvatuksessa (tapaavat kyllä usein) käytännön tasolla. Sekö vie voimat? Ettei ole ketään, jonka kanssa ongelmia pohtia? Että on kasvattanut lapset pienestä pitäen TÄYSIN yksin?
Joskus tuntuu että me ollaan tytön kanssa liian samanlaisia, lyhytjännitteisiä ja levottomia sieluja. Siitäkö johtuu räjähdysalttius meidän perheessä? Kaksi samanlaista?
Tässä tilanteessa koen olevani yksin vastuussa siitä, minkälainen tyttö on. Pikkuveli on täysin päinvastainen ja tasapuolisuuden ylläpitäminen on meillä erittäin haasteellista.
Tuo ylempi kirjoitus tuolla on yh.n kirjoittama.Kasvattanut pojan yksin .Tiedän tunteen siitä.Mutta hieno poika kasvoi ja tytär tulossa murrosikään.Pienet jutut on ne joilla päästään siihen "päämäärään"eli ne teidän keskustelut ja välittäminen.Isän osuus on myös tärkeä vaikka ei olekaan jokapäiväisessä elämässä mukana.Kyllä itsekin ajattelen että isän luona on aina lomaa,siellä ei kiukutella eikä ole ongelmia.Mutta sitten kun tullaan kotiin uskalletaan "purkautua"äidille.Elämä tosiaan on aaltoliikettä,onneksi.Sillä siitä me varmaan parhaiten opimme suuntaa jatkamaan.