Olen vajaa parikymppinen naisenalku. Todennäköisesti olen masentunut, varmaksi en kuitenkaan osaa sanoa, lääkärissä en ole käynyt.
Minulla ei ole ystäviä, muutama kaveri vaan, jotka hekään eivät kunnon kavereita ole... seurani kelpaa vain, jos ei ole parempaa tarjolla, tai jos he tarvitsevat apua jossain, rahaa lainaan tms.
Asun vielä toistaiseksi kotona äitini luona. Äitini ja minun välit ovat monimutkaiset, äiti on enemmän kaveri kuin äiti. Toisaalta välimme ovat todella huonot, tukea en häneltä saa jos on vaikeaa, en edes kysymystä "kuinka voit?". Minä olen kerta toisensa jälkeen olkapäänä äidilleni, kuuntelen hänen huoliansa, yritän olla tukena niin paljon kun vaan suinkin kykenen. Mutta jos minä haluaisin jostain puhua, hän ei kuuntele, poistuu paikalta, vaihtaa puheenaihetta tms. Se sattuu. Olen tästä äidilleni huomauttanut, mutta sitten hän vain suuttuu, ja väittää ettei näin ole. Olen jo luovuttanut. Syyllisyyttä saan tuntea kun asun vielä äitini nurkissa, tasaisin väliajoin hän jaksaa muistuttaa että hakisin töitä, ja etsisin omaa asuntoa. Mutta hän ei vaan ymmärrä...
En uskalla, en osaa. Ajatuskin työkkäriin menemisestä nostaa pulssin pilviin, pelottaa. En yksinkertaisesti uskalla mennä töihin. Pelkään kaikkea siinä, en osaa selittää, se vaan ahdistaa. Ja sitten tunnen olevani vaan entistä huonompi ihminen kun en saa mitään aikaiseksi. Voihan olla että olen vaan laiska ja saamaton, pitäisihän joku noin yksinkertainen asia uskaltaa hoitaa... en tiedä.
Olen ruoan suhteen täysin sekaisin. Koko ajan hirveä suklaanhimo, syötättää. Kiellän itseltäni kaiken, koska olen jo nyt lihonut lyhyen ajan sisällä kohtuuttoman paljon, sitten kuitenkin sorrun herkuttelemaan. Tulee vaan sellainen fiilis että "väliäkö sillä miltä minä näytän, haluan jotain hyvää, samapa tuo"... välittömästi syötyäni kaduttaa suunnattomasti. Tekee mieli oksentaa, sitä en kuitenkaan koskaan tee. Syön suruun, syön myös iloon, (mitä nykyään tosin harvemmin on).
Vihaan itseäni, ulkonäköäni, luonnettani, kaikkea. Peiliin katsoessani alkaa useimmiten itkettää. Olen vaan niin ruma ja "epämuodostunut", en voisi ikinä mennä esim. uimahalliin, en ikinä!! En voi edes saunoa "kavereideni" kanssa, aina keksin jonkun tekosyyn miksen tule saunaan, en pidä saunomisesta yms. Tämä itseviha on todella suurta, se vaikuttaa elämääni. Se rajoittaa elämääni. Kuolen mielummin rintasyöpään, kuin annan lääkärin tutkia rintani, en vaan voisi ottaa paitaa pois kenenkään edessä.
Vihaan laiskuuttani, saamattomuuttani. Häpeän itseäni. Olen kai vaan pessimistinen, mikään ei kiinnosta, mistään en ole aikoihin pitänyt. Olen liian heikko, itken liian helposti. Stressaan liian helposti, jään pohtimaan pikku mokiani kohtuuttoman pitkäksi aikaa. Syytän kaikesta itseäni.
Sukulaisteni edessä vedän roolia, niinkun kaikkien muidenkin. Kukaan ei tunne minua, ei tiedä millainen oikeasti olen. En kehtaa myöntää miten huono ihminen olen, työtön, äidin nurkissa asuva loinen. Keksin kaikenlaisia tekosyitä miksen ole töissä, valehtelen päin naamaa. Yritän jaksaa hymyillä. Kaikki tämä on johtanut siihen että välttelen sukulaisten tapaamista. Sitten tunnen taas olevani huono ihminen kun en pidä yhteyttä heihin.
Mietin aivan liikaa mitä minusta ajatellaan, mitä puhutaan kun en ole paikalla. Olen aivan varma että minusta ei pidetä... se on tullut todistetuksi monet kerrat; enhän kelpaa edes kavereilleni, en äidilleni, kaikki vaan kohtelevat minua kuin ilmaa. Olen arvoton. Ymmärrän kyllä hyvin ettei kukaan minusta pidä, enhän minä edes itse pidä itsestäni.
Voisinpa vaan kadota, kukaan ei minua jäisi edes kaipaamaan. Tappaisin itseni jos uskaltaisin. Mitään en toivo niin kuin kuolemaa!
Tosinaan on "parempia" kausia, mutta koskaan ei mene hyvin, ja aina palaan takaisin pohjalle. Itkettää ja ahdistaa, kaikki. En uskalla enää tehdä juuri mitään, kaikki pelottaa ja ahdistaa ylitsepääsemättömän paljon. Joskus tulee sellainen ahdistus, että on pakko paiskoa ovia, heitellä tavaroita, tai satuttaa itseään. Toistaiseksi olen arpeni pystynyt salaamaan.
Miksi minun piti syntyä?
Tällaista elämää minulla, lienko sitten hullu, luonteenvikainen vai mikä. En tiedä miksi tänne edes päädyin kirjoittamaan. Anteeksi.
Minulla ei ole ystäviä, muutama kaveri vaan, jotka hekään eivät kunnon kavereita ole... seurani kelpaa vain, jos ei ole parempaa tarjolla, tai jos he tarvitsevat apua jossain, rahaa lainaan tms.
Asun vielä toistaiseksi kotona äitini luona. Äitini ja minun välit ovat monimutkaiset, äiti on enemmän kaveri kuin äiti. Toisaalta välimme ovat todella huonot, tukea en häneltä saa jos on vaikeaa, en edes kysymystä "kuinka voit?". Minä olen kerta toisensa jälkeen olkapäänä äidilleni, kuuntelen hänen huoliansa, yritän olla tukena niin paljon kun vaan suinkin kykenen. Mutta jos minä haluaisin jostain puhua, hän ei kuuntele, poistuu paikalta, vaihtaa puheenaihetta tms. Se sattuu. Olen tästä äidilleni huomauttanut, mutta sitten hän vain suuttuu, ja väittää ettei näin ole. Olen jo luovuttanut. Syyllisyyttä saan tuntea kun asun vielä äitini nurkissa, tasaisin väliajoin hän jaksaa muistuttaa että hakisin töitä, ja etsisin omaa asuntoa. Mutta hän ei vaan ymmärrä...
En uskalla, en osaa. Ajatuskin työkkäriin menemisestä nostaa pulssin pilviin, pelottaa. En yksinkertaisesti uskalla mennä töihin. Pelkään kaikkea siinä, en osaa selittää, se vaan ahdistaa. Ja sitten tunnen olevani vaan entistä huonompi ihminen kun en saa mitään aikaiseksi. Voihan olla että olen vaan laiska ja saamaton, pitäisihän joku noin yksinkertainen asia uskaltaa hoitaa... en tiedä.
Olen ruoan suhteen täysin sekaisin. Koko ajan hirveä suklaanhimo, syötättää. Kiellän itseltäni kaiken, koska olen jo nyt lihonut lyhyen ajan sisällä kohtuuttoman paljon, sitten kuitenkin sorrun herkuttelemaan. Tulee vaan sellainen fiilis että "väliäkö sillä miltä minä näytän, haluan jotain hyvää, samapa tuo"... välittömästi syötyäni kaduttaa suunnattomasti. Tekee mieli oksentaa, sitä en kuitenkaan koskaan tee. Syön suruun, syön myös iloon, (mitä nykyään tosin harvemmin on).
Vihaan itseäni, ulkonäköäni, luonnettani, kaikkea. Peiliin katsoessani alkaa useimmiten itkettää. Olen vaan niin ruma ja "epämuodostunut", en voisi ikinä mennä esim. uimahalliin, en ikinä!! En voi edes saunoa "kavereideni" kanssa, aina keksin jonkun tekosyyn miksen tule saunaan, en pidä saunomisesta yms. Tämä itseviha on todella suurta, se vaikuttaa elämääni. Se rajoittaa elämääni. Kuolen mielummin rintasyöpään, kuin annan lääkärin tutkia rintani, en vaan voisi ottaa paitaa pois kenenkään edessä.
Vihaan laiskuuttani, saamattomuuttani. Häpeän itseäni. Olen kai vaan pessimistinen, mikään ei kiinnosta, mistään en ole aikoihin pitänyt. Olen liian heikko, itken liian helposti. Stressaan liian helposti, jään pohtimaan pikku mokiani kohtuuttoman pitkäksi aikaa. Syytän kaikesta itseäni.
Sukulaisteni edessä vedän roolia, niinkun kaikkien muidenkin. Kukaan ei tunne minua, ei tiedä millainen oikeasti olen. En kehtaa myöntää miten huono ihminen olen, työtön, äidin nurkissa asuva loinen. Keksin kaikenlaisia tekosyitä miksen ole töissä, valehtelen päin naamaa. Yritän jaksaa hymyillä. Kaikki tämä on johtanut siihen että välttelen sukulaisten tapaamista. Sitten tunnen taas olevani huono ihminen kun en pidä yhteyttä heihin.
Mietin aivan liikaa mitä minusta ajatellaan, mitä puhutaan kun en ole paikalla. Olen aivan varma että minusta ei pidetä... se on tullut todistetuksi monet kerrat; enhän kelpaa edes kavereilleni, en äidilleni, kaikki vaan kohtelevat minua kuin ilmaa. Olen arvoton. Ymmärrän kyllä hyvin ettei kukaan minusta pidä, enhän minä edes itse pidä itsestäni.
Voisinpa vaan kadota, kukaan ei minua jäisi edes kaipaamaan. Tappaisin itseni jos uskaltaisin. Mitään en toivo niin kuin kuolemaa!
Tosinaan on "parempia" kausia, mutta koskaan ei mene hyvin, ja aina palaan takaisin pohjalle. Itkettää ja ahdistaa, kaikki. En uskalla enää tehdä juuri mitään, kaikki pelottaa ja ahdistaa ylitsepääsemättömän paljon. Joskus tulee sellainen ahdistus, että on pakko paiskoa ovia, heitellä tavaroita, tai satuttaa itseään. Toistaiseksi olen arpeni pystynyt salaamaan.
Miksi minun piti syntyä?
Tällaista elämää minulla, lienko sitten hullu, luonteenvikainen vai mikä. En tiedä miksi tänne edes päädyin kirjoittamaan. Anteeksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ymmärrän aika hyvin tilanteesi, koska itsellänikin oli vaikeuksia itsenäistyä. Suosittelen Sinulle, että alat ottaa vastuun itsestäsi ja varaat ekaksi ajan lääkäriin. Kerrot pahasta olostasi ja siitä, että tarvitset apua itsenäistymisessäsi. Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta se ei ole sinulle hyväksi, jos jatkat vielä pitkään äitisi luona "piilottelua". Joudut kokemaan turhaa syyllisyyttä siitä. Ehkä sun olis hyvä etsiä töitä tai aloittaa opiskelut. Muuttamalla opiskelija-asuntoon pääset pois kotoa. Ensin lääkäriin ja sitten jos olet työkykyinen menet työkkäriin. Kaikkien itsenäistyminen ei onnistu helposti. (tiedän mistä kirjoitan) Tsemiä!
"enhän minä edes itse pidä itsestäni."
-------------------------------------
Ensin täytyy oppia hyväksymään itsensä.
Vaihtoehtoja > Psykoterapeutti > Työ > opiskelu( itsensätunteminen/ hyväksyminen) > Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeää ( Veikko LAVI ) > Sisäoppilaitos 1 -2kk, sopivalla teemalla, Esim, Opi tuntemaan / hyväksymään itsesi. .........................
Elämä on annettu elämistä varten. Ihmisellä on tarve luonnostaan olla sosiaalinen
"lienko sitten hullu," < > ET OLE hullu. Ainostaan jäänyt yksinäisyyden ja pelkojen vangiksi, josta pääsee pois avaamalla oven > ELÄMÄÄN
Muuta tähän ei pysty sanomaan. Ja tuntuu, että hyväksytkähän näitäkään ajatuksia > sille ei sitten kukaan voi mitään ? jos et ketään kuuntele ja ota niistä neuvoa > OLE sitten niin yksin kun haluat ?
monesta monesta kohtaa itseni (en tykkää tapaa sukulaisia, minäkin syön kuin hevonen, lihon, haluaisin kuolla, mutta en sitten kuitenkaan, kukaan ei tiedä miltä musta OIKEASTI tuntuu) , minä tosin olen uskaltautunt sinne työkkäriin, huonoin tuloksin kylläkin. Isäni luona asustelen, puskee päälle ku raivohärkä että hanki jo töitä, hanki jo töitä, soittelee "suhteillaan" mitä eriskummallisiin paikkoihin... Ahdistavaa.
Äitini kanssa ei enää mitään välejä.
Suuret pilvilinnat on tottakai, jos vain pääsis pois täältä kotiseudulta, niin voisi jo vähän helpottaa. Vähän lääkärille juttelin kun kävin ehkäisypillereitä hakemassa, mutta kun tarjos ihan ammattiapua, oli pakko kieltäytyä. En pysty puhumaan.
Sinulle toivon paljon voimia!! =) Yritetään oikeasti jaksaa, joohan?
Lyhytkursseille.
Pois nykysestä ahdistavasta ympäristöstä < vapauteen ja itsenäistymiseen.
sekin antaa viitteitä. Lue masennuksesta netissä. Tutustu itseesi tiedon kautta jota kaivat netistä tai kirjoista. Lääkärillä on hyvä käydä apua saamassa ja kuulijaa, sinulta puuttuu lämmin syli johon mennä vain olemaan , se auttaisi paljon. Kyllä mielesi nousee kun haet apua ja alat tutkia mikä sinulla on! Jo ryhtyminen puuttumaan asiasta kertoo että pohjimmiltasi olet kuitenkin taistelijaluonne ja se on voimavarasi :)
Beckin masennustestistä tuli pisteitä 37. Masennuksesta tiedän suhteellisen paljon, entinen paras ystäväni sairasti vakavaa masennusta, lukuisine itsemurhayrityksineen... Olen myös aiheesta lukenut paljon.
"sinulta puuttuu lämmin syli johon mennä vain olemaan , se auttaisi paljon."
*Sanopa muuta, mutta enhän minä sille mitään voi ettei kukaan minua huoli :´( Yksi tämän pahan oloni pääsyy on tämä yksinäisyys, tämä etten kelpaa kellekään, ja se ettei kukaan hyväksy minua tällaisena kun olen. Kaikesta pitäisi selvitä yksin, ilman jotain luotettavaa ja rakasta läheistä ystävää/kumppania.
Todella monet vastanneet ehdottavat vaan sitä töihin menoa, ja poismuuttamista, mutta kun en vaan pysty!!! :( Ei auta tämä "ota itseäsi niskasta kiinni", olen kyllä yrittänyt, todella! Mutta en vaan pysty, ahdistaa liikaa, siis oikeasti AHDISTAA! Kouluni olen aikoinaan lopettanut kesken juuri sen takia, etten enää yksinkertaisesti kyennyt siihen! En ollut silloin "opiskelukunnossa", saati sitten nyt, kun olo on kolme kertaa kamalampi kun noina aikoina...
Sinulla ei ilmeisesti ole äitisi lisäksi muitakaan läheisiä sukulaisia? En tiedä taustaasi, mutta kannattaa pohjata ajattelua siihen mitä teidän perheessä on käynyt. Olen itse myös kärsinyt pahoista oloista ja myös samantyyppisistä oireista kuin sinä nyt. Minulla oli alkoholisti isä ja sen kautta kaikenlaista huolta ja surua perheessä. Minullakaan äitini ei kauheasti pystynyt henkisesti tukemaan, koska hän oli itsekin aika tiukilla. Uskoisin, että omalla äidilläsi on vähän myös niin, että hänkään ei ihan vahvoilla ole ja siksi hänellä ei ole voimaa antaa sinulle.
Eri ihmisillä auttaa varmasti eri asiat. Sinun täytyy miettiä, mitkä asiat sulle tuottaa mielihyvää ja iloa. Kannattaa etsiä kirjallisuutta siitä aihepiiristä, mikä suru on teidän perheessä ollut. Masennuksen suhteen on hyvä mennä lääkärin juttusille ja oireetkin selvästi tiedät. Kaunokirjallisuutta myös suosittelen lukemaan, siinä pääsee hetkeksi karkuun "toiseen maailmaan". Älä turhaan syyttele ja moiti itseäsi kaikesta. Kun pääset enemmän jaloillesi, niin sitten jaksat paremmin tehdä niitä asioita mitä muutkin.
Tekstisi perusteella olet kauhean fiksu ja pystyt ajattelemaan selkeästi. Omien tunteiden kirjoittamin, vaikka vain itselle voisi myös auttaa... Jos mahdollista, mene ulos vaikka metsään kävelylle tai mihin vaan. Luonnosta minä ainakin olen saanut suurta lohtua. Jos et rakasta itseäsi on muidenkin vaikea rakastaa sinua. Sinun täytyy yrittää löytää rakkaus itseesi, vaikka se on varmasti vaikeaa. Älä peilaa itseäsi menestyviin ja suosittuihin, sinä olet omanlaisesi.
Minäkin ajattelin, että muut aina nauraa minulle ja että puhuuvat minusta pahaa. Sitten tajusin, että mitä sitten. Puhukoot jos kerta huvittaa. Ja myös se, että ihminen on kauhean itsekeskeinen olento. Ei ihmisillä ole niin kauheasti mielenkiintoa tarratua arvostelemaan muita, kun monesti jokaisella on ne omat jutut. Tietysti jotkut arvosteleekin, mutta sekin voi peilata kenties jotain epävarmuutta heissä itsessään.
Tee rohkeasti itseäsi kiinnostavia asioita. Minulle auttoi myös paljon musiikki. Kuuntele mieleistäsi musiikkia paljon. Itsellä ainakin yhden tietyn bändin musiikki antoi taistelutahtoa paljon.
Minäkin tunsin paineita saada työtä ja tunnen yhä. Ei se työn saanti ole niin helppoa kellekään. Pitää vain rohkeasti yrittää. Jokaisesta työstä saa jotakin uutta kokemusta. Sinä tarvitset onnistumisen kokemuksia. Työn saantikin voi helpottua kunhan ensin sallit itsellesi aikaa parantua ja kerätä voimia. Tsemppiä!
pienenä saa esimerkiksi näitä asioita: hyväksyntää, rakkautta, läsnäoloa, hellyyttä, kunnioitusta sinua kohtaan, vaikka olisit paha, turvaa, huolenpitoa....
niin jos jäät esimerkiksi joistakin näistä asioista paitsi, niin joudut lapsena kieltämään itseltäsi sen tosiasian, että tarvitset todella paljon näitä kaikkia asioita. Kuvitteleppa nyt mieleesi joku 3 vuotias lapsi ja mieti mitä se tarvitsee eläkseen. Se on yksinkertaisesti täysin avuton ja sen ainut turva on vanhemmat. Jos pienikin asia kusee suhteessa näihin vanhempiin, niin lapsi traumatisoituu helposti.
Sinulla on ollut huono lapsuus ja nyt vain joudut kantamaan sen taakkaa. Ainut läpimeno reitti on psykoterapia, mutta se ei ole helppoa.
Voin yrittää selvittää tilannettasi ja sitä, että miksi asiasi kusee ja miten voisit parantua tästä lapsuuden aiheuttamasta traumasta. tässä on anonyymi osoitteeni: [email protected].