Minulla on ollut aina muutamia kavereita, joten sellaisesta yksinäisyydestä en ole yleensä kärsinyt.
Kuten tapanani on, aion jälleen vuodattaa puolison puuttumista. Ei se ole mikään salaisuus, että olen lapsuudesta saakka hävennyt itseäni. Häpeä on kahlitseva tunne. Sen voi onnistua voittamaan, jos hyvittää tekonsa, josta häpeä johtuu. Mutta minun häpeäni johtuu pelkästä olemisesta. Lapsuuden perheessäni ei puhuttu ongelmista. Vallitsi puhumattomuutta, salailua ja syyllistämistä. Parhaimmillaan perheen tulisi olla turvallinen ja kannustava, jolloin lapset olisivat saaneet hyvät eväät elämäänsä.
Olen pitkällä toipumisessani, koska olen tiedostanut, että vaikka voin huonosti, en ole huono (Hellsten). Minun on vain edelleen vaikea uskoa olevani hyvä ja rakastettava mies. Häpeän takia en ole kyennyt muodostaaan seurustelusuhteita, kuten henkisesti terveet tekevät. Jos häpeää omaa olemistaan, ei uskalla olla avoin ja ottaa vastaan rakkautta. Siinä se minun ongelma on.
Pelkään, etten löydä vaimoa. Luulen olevani ruma ja muutenkin viallinen sellaiseen rakkauteen. Kuitenkin tosi moni on sanonut, että luuloni ovat ihan vääriä. Häpeässä eläville naisille puolison löytyminen käy helposti, koska joku henkisti terve mies puhuu naisen puolisokseen. Häpeäilevä mies (mm. minä) taasen ei kykyne puhumaan itselleen naista. Tässä oli lyhyesti kerrottuna häpeän vaikutus naimattomuuteen.
Olen kateellinen psyykkisesti terveille ihmisille, jotka voivat rakastaa, eli antaa ja saada rakkautta. Se tekee kipeää häpeäpersoonalle. Mua on haukuttu hitaaksi, homoksi yms. kun en ole löytänyt naista. Mutta kun syy on häpeässä. Haluaisin löytää hyvän naisen, mutta se tuntuu tavoittamattomalta.
Kuten tapanani on, aion jälleen vuodattaa puolison puuttumista. Ei se ole mikään salaisuus, että olen lapsuudesta saakka hävennyt itseäni. Häpeä on kahlitseva tunne. Sen voi onnistua voittamaan, jos hyvittää tekonsa, josta häpeä johtuu. Mutta minun häpeäni johtuu pelkästä olemisesta. Lapsuuden perheessäni ei puhuttu ongelmista. Vallitsi puhumattomuutta, salailua ja syyllistämistä. Parhaimmillaan perheen tulisi olla turvallinen ja kannustava, jolloin lapset olisivat saaneet hyvät eväät elämäänsä.
Olen pitkällä toipumisessani, koska olen tiedostanut, että vaikka voin huonosti, en ole huono (Hellsten). Minun on vain edelleen vaikea uskoa olevani hyvä ja rakastettava mies. Häpeän takia en ole kyennyt muodostaaan seurustelusuhteita, kuten henkisesti terveet tekevät. Jos häpeää omaa olemistaan, ei uskalla olla avoin ja ottaa vastaan rakkautta. Siinä se minun ongelma on.
Pelkään, etten löydä vaimoa. Luulen olevani ruma ja muutenkin viallinen sellaiseen rakkauteen. Kuitenkin tosi moni on sanonut, että luuloni ovat ihan vääriä. Häpeässä eläville naisille puolison löytyminen käy helposti, koska joku henkisti terve mies puhuu naisen puolisokseen. Häpeäilevä mies (mm. minä) taasen ei kykyne puhumaan itselleen naista. Tässä oli lyhyesti kerrottuna häpeän vaikutus naimattomuuteen.
Olen kateellinen psyykkisesti terveille ihmisille, jotka voivat rakastaa, eli antaa ja saada rakkautta. Se tekee kipeää häpeäpersoonalle. Mua on haukuttu hitaaksi, homoksi yms. kun en ole löytänyt naista. Mutta kun syy on häpeässä. Haluaisin löytää hyvän naisen, mutta se tuntuu tavoittamattomalta.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Kertavilkaisu näille palstoille kertoo hädästä, tuskasta, häpeästä. Kaipuusta, epätoivoisesta rakkaudesta, pettymyksistä, jätetyiksi tulemisista, pettämisistä, surusta, itsetuhoajatuksista...
En osaa neuvoa sinua, mutta toivon sydämestäni, että saisit voitettua häpeäsi, joka on luultavasti vain omassa päässäsi.
Me ollaan kaikki erilaisia.
Minusta puolison löytäminen ei saisi olla olemassaolemisen tarkoitus. Minä en edes etsi puolisoa. Minä en halua sitoa ketään itseeni, enkä sitoa itseäni kehenkään.
Se, että on pareja, joilla on suhde, ei tee näistä ihmisistä automaattisesti terveitä. Suhteissa on paljon mätää suoraan sanottuna, niissä ei ole asiat kohdallaan, monet ovat alkaneet vääristä syistä,petoksesta ja valheista, jonkun kolmannen suureksi suruksi. Ne usein loppuvat surkeasti ja tekevät ihmisistä epätoivoisia, jopa sairaita.
Ei ole syytä kadehtia.
Minäkin tungen itseni yksinäisyyspalstalle, vaikka minulla ei ole fyysisesti tietoakaan yksinäisyydestä. Joku tuossa vastaili, ettei näillä palstoilla monikaan ole psyykkisesti terve. Ei kai olekaan, koska täällä majailevat juuri sellaiset ihmiset, jotka eivät ole psyykkisesti terveitä. Esimerkiksi lapsiani nämä aiheet eivät kiinnosta yhtään. Mielialapalstoille kirjoittavat eivät ole mikään edustava otos väestöstä.
Haluan purkaa häpeääni, koska olen täynnä sitä. Ei tällainen itseään läpikotaisin häpeilevä vaimo ole mikään ihanne. Olen lukenut Hellstenin kirjoja, olen lukenut moneen kertaan, mutta ne eivät oikein avaudu. Olen niin syvällä häpeässä, etten edes tajua koko asiaa.
Mieheni siis on "normaali", ei hän häpeä itseään. Mutta minulla on toinen tilanne. Olen hävennyt itseäni niin paljon, etten olisi tahtonut edes mieheni näkevän minua paljaana. Välillä tietysti on nähnyt aivan väkisin, esimerkiksi saunassa tai kun vaihdan vaatteita. En olisi tahtonut lastemmekaan näkevän, mutta olen ollut kuin "muina miehinä", etten siirtäisi tätä pohjatonta itseinhoani heihin. Se temppu onnistui, hekin ovat "normaaleja".
Entäpä sitten, kun olen odottanut lapsiamme. Olenhan ollut mieheni kanssa ilmiselvästi "sillä lailla", todisteet ovat selvät. Huui sitä halveksuntaa, jota sain isältäni! Melkein tukehduin siihen. Mieheni oli muka "raiskannut" minut. Ei ollutkaan. Vatsa vain kasvoi ja kasvoi ja paheksunta vain jatkui. Ikinä en kertonut kenellekään muulle kuin miehelleni ja neuvolassa, milloin lapsi syntyy. Muut olivat silmämääräisten havaintojen varassa. Hämäsin ihmisiä, yritin näyttää niin vähän raskaalta kuin suinkin mahdollista. Monet eivät huomanneet mitään. Äitini huomasi tilani nuorimmaista odottaessani vasta vajaa kaksi kuukautta ennen synnytystä. Mitään heikkoutta ei saanut näkyä. Työtä piti tehdä loppuun asti täysillä, piti tukea kaikin tavoin miestäni, että hän kestäisi sen paineen, jonka puristuksessa olimme molemmat ja koko perhe.
Miten oikein kirjoitatkaan "Jos häpeää omaa olemistaan, ei uskalla olla avoin ja ottaa vastaa rakkautta"! Sen paremmin ei tuota asiaa voi kiteyttää. Kun tuntee itsensä läpikotaisn huonoksi ja kelpaamattomaksi, asia on juuri noin. Sillä, miten asiat todellisuudessa ovat, ei ole mitään merkitystä. Tunne vie mennessään ja kumoaa kaikki järkipuheet. En minäkään usko olevani rakastettava, vaikka mieheni ilmiselvän vakuuttavasti sanoo ja osoittaa sitä. Itsensä mitätöinti on minussa niin syvässä. Tätä asiaa ei kukaan voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut sitä. On turha edes puhua sellaisille mitään. Sitä puhetta ei kestä edes kuunnella. Mitkään vakuuttelut eivät siinä auta. Kaikki työ pitää tehdä itse ja se on hidasta ja raskasta. Se vie masennuksen syövereihin. Se vie voimat ja elämänhalun.
Harmillista kuulla, että olet joutunut salaamaan ja häpeämään jopa lasten odotusta. Kenties seksuaalisuus on ollut vanhemmillesi itselleen niin vaikea asia, että ovat sillä sinua syyllistäneet. Kunpa se kävisikin sormia napsauttamalla, että häpeä poistuisi. Mutta se varmasti vaatii työstämistä.
Käyttämäni tropit vähentävät myös häpeän tunnetta, mutta samalla ne latistavat kaipuuta. Olispa sellainen troppi, joka ei tappaisi terveitä tunteita, kuten rakkauden ja seksuaalisuuden tunteita. En usko enää (29) vuoden iässä, että minua kukaan voisi rakastaa. Olen tavallaan sen jo nähnyt ja alan vain elää ilman haavetta rakastaa. Ajattelin (kuten joku oli kysynyt) kysyä psykiatriltani sellaista troppia, että en enää kaipaa hyväksyntää/rakkautta. Ei minun elämälläni ole oikein muuta virkaa, kuin yrittää tehdä jotakin työtä. Minusta saisi tehtyä "orjan", joka olisi vain työnantajan käytettävissä. Perheetön orja -kotona ei vaimo kaipaa. Mutta tarvitsen vielä tuhdimmat tropit, jotka tappavat täysin normaalit tunteet. Mitä tällainen säälittävä, itseään häpeävä "mies" rakkaudenkaipuun tunteillaan tekee? Näen kosolti onnellisia pareja päivittäin. Hehän sentään ovat ansainneet rakkauden elämäänsä! He saavat jakaa tunteensa (toivottavasti tekevät myös niin). Usein kuulee naisten vuodattavan, että miehensä ei puhu riittävästi, ei kerro tunteistaan. Mitä sekin tarkoittaa? En ymmärrä miksi sitä valitetaan.
Niin, sinulla on tunteet ja ne ovat käytössäsi! Sehän on hienoa. Minulla kaikki tunteet ovat poissa käytöstäni ja niiden palauttaminen on hyvin työlästä. Edes terapiassa en saa mitään tunteita ulos itsestäni. Kun kävin psykiatrilla, tunneventtiilini aukesikin yllättäen. Ja mitä sieltä paljastuikaan, suunnaton häpeä, häpeä siitäkin, että haen lopultakin apua, häpeä aivan kaikesta.
Olen tehnyt työtä, loputtomasti työtä, niin paljon, etten ehtinyt ajatella mitään tunteita, en edes huomannut niiden puuttumista. Mieheni ihmetteli sitä. Häntä elämä on kolhinut sen alkutaipaleella huomattavasti vähemmän kuin minua, eikä hänellä ole tällaisia vammoja. Tunteet ovat väline käsitellä asioita, mutta niiden puuttuessa on järki ainoa apuväline. Mietipä sitä! Kerran mieheni joutui ambulanssilla sairaalaan. Silloin ajattelin, vieläkö näkisin hänet elävänä ja terveenä. Kylmän rauhallisesti vain ajattelin asioita, miten selviytyisin monen lapsen yksinhuoltajana ja yrityksemme hoidosta. Nuorimmaisemme oli silloin nelikuinen ja vanhin neljätoistavuotias. En tiedä, ymmärrätkö, mitä tunteden puuttuminen oikein merkitsee.
Oikesti olen herkkätunteinen, mutta en pääse siihen tilaan nyt millään. Ehkä pitkällisen työstämisen avulla pääsen edes sinne päin. Luin sota-ajasta kertovan uuden kirjasarjan ensimmäistä osaa Haavoitettu lapsuus ja tajusin ja muistin taas vähän uutta. Siinä pieni tyttö oli mennut piiloon itkemään tuntikausiksi ja toivoi kuolevansa, rangaistukseksi aikuisille, jotka aikoivat siirtää hänet Ruotsin kodistaan takaisin Suomeen. Juuri niin minäkin tein, mutta olin kotonani. Niin paha minun oli olla lapsena. Siksi tunteet oli laitettava pois.
Miellä on kuusitoistavuotias poika, joka kaikista lapsistamme on eniten kaltaiseni. Kun hän oli pieni, näin hänessä itseni, itseni sellaisena kuin olin joskus ollut. Silloin ymmärsin taas jotain itsestäni. Lapsessa kaikki oli vielä turmeltumatonta, puhdasta, olevaista. Tuossa pojassamme tunteet ovat vieläkin tallessa, koko valikoima laidasta laitaan.
"Niin, sinulla on tunteet ja ne ovat käytössäsi! Sehän on hienoa."
Luulen, että minun olisi helpompaa olla ilman tunteita. Että en tuntisi tarvetta olla hyväksytty ja rakastettu. Olisi paljon helpompaa olla vailla noita tunteita. Voisin keskittyä vain opiskeluun ja ankaraan työntekoon, niin ettei minun tarvitsisi kuunnelle sisäntäni. Kävisin kun kone, ilman sisimpäni kuuntelemista. Vailla ainaista rakkauden kaipuuta...
Turha funtsia kun ne tunteet joka tapauksessa on. Mitä siihen energiaa tuhlaamaan. Yrität johtaa itseäsi pois pääasiasta.
Asetat kaikki toivosi rakkauteen, toiseen ihmiseen, tuohon täydelliseen - turhaan. Kun itse et pysty täyttämään vaatimuksiasi, edellytät että toinen täyttää ne. Ei täytä, koska ei ole täydellinen.
Kipeät tunteet on käsiteltävä, siitä ei pääse mihinkään.
Tunteiden avulla tuntee todellisen olotilansa. Ilman tunteita ihminen vieraantuu itsestään, kosketus omaan sisimpään katoaa. Ymmärrän kyllä sen sisäisen ahdistuksen yksinäisyydestä, kun tuntee itsensä kelpaamattomaksi, kun ei tunne kelpaavansa kenellekään. Olet kuitenkin hyvässä vauhdissa käsittelemässä asioitasi ja pystyt niitä käsittelemään ja edistyt. Kun ei ole tunteita, ei tunne edes olevansa kelpaamaton, on vain kuin jokin kone tai robotti.
Kun ei ole tunteita, ei voi rakastaakaan palavasti eikä edes lievästi. Silloin voi vain elää. Mitä ajattelet tilanteesta, kun nainen synnyttää lapsen ja saa sen syliinsä ja toteaa vain itsekseen "siinä se nyt on, tuollainen käärö tällä kerralla"? Ei hän itke tai naura ilosta, ei osaa, on vain tyynen rauhallinen. Kätilö totesi synnytyksestä, että siinähän se meni rupatellessa. Niin, viimeinen synnytykseni ei edes juuri sattunut enää. Niin omituinen olen tunteettomuudessani.
Juuri ankaralla työnteolla olen tukahduttanut tunteitani. Toinen menetelmä on ollut niellä saamani henkiset iskut ja pakottautua rauhalliseksi, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä. Lapsena piti itse lohduttaa itsensä ja paha olo piti niellä. Jos sattui jokin vahinko tai tuli paha mieli, "hoitona" oli hirveä raivokohtaus, väkivaltaa ym. ja seurauksena lohduton, tärisevä olo, loputon nyyhkytys yksinäisyydessä. Noilla menetelmillä voi tukahduttaa tunteensa, mutta en suosittele niitä kenellekään.
"Tunteiden avulla tuntee todellisen olotilansa."
Niin, tuntee vain yksinäisyyden, ahdistuksen ja huonouden.
"Ymmärrän kyllä sen sisäisen ahdistuksen yksinäisyydestä, kun tuntee itsensä kelpaamattomaksi, kun ei tunne kelpaavansa kenellekään."
Mikä avuksi kun ei kestä enää sitä yksinäisyytta ja ahdistusta? Se on tosi epäreilua, että toiset löytävät elämäänsä rakkautta. Minun on todennäköisesti saatava uudet tropit, jotka lamannuttavat tunne-elämän tehokkaammmin.
"Olet kuitenkin hyvässä vauhdissa käsittelemässä asioitasi ja pystyt niitä käsittelemään ja edistyt."
Tuntuu etten enää pysty käsittelemään asioitani. Ahdistuneisuus lamauttaa, eikä mitään tapahdu. Edelleen haluaisin olla ilman yksinjäämis -tunnetta ja vain olla konemainen.
Hoitotiimi aina välillä kyselee niitä masennustestejä. Siinä on se kohta, jossa kysytään, haluaisiko kuolla? Tuntuu että vapaudunko koskaan siitä toiveesta. Vai onko se kaikkien ihmisten toive, sitäkään en tiedä.
"Mikä avuksi kun ei kestä enää sitä yksinäisyytta ja ahdistusta? Se on tosi epäreilua, että toiset löytävät elämäänsä rakkautta. Minun on todennäköisesti saatava uudet tropit, jotka lamannuttavat tunne-elämän tehokkaammmin."
Tee näin. Herää sunnuntaina kello 7.51, sitten mene vanhempiesi luokse ottamaan kahvit. Sitten rupeat lukemaan jotain rauhoittavaa.
"Siinä on se kohta, jossa kysytään, haluaisiko kuolla? Tuntuu että vapaudunko koskaan siitä toiveesta. Vai onko se kaikkien ihmisten toive, sitäkään en tiedä."
Kukaan ei voi sanoa onko eläminen sen arvoista. Hoitsut voivat läimäyttää selkään ja sanoa tyyliin "sulla on koko elämä edessä"..blä blä blä.
En tiedä onko eläminen edes tarkoitettu olemaan hauskaa, kivaa, tarpeellista tai edes kokemisen arvoista. Tuskissaan olevaa ihmistä ei päästetä rauhaan jostain kumman syystä.
Itsemurha pitää suunnitella yksin, ja toteuttaa yksin. Sitten kun epäonnistut olet vielä enemmän yksin koska elämä on yliarvostettua tässä maailmassa.
Olet ilmeinen verbaalinen lahjakkuus. Osaat pukea ajatuksesi ja tunteesi hienolla tavalla sanoiksi. Miten viihdyt ryhmissä esimerkiksi opiskelukavereiden kanssa? Asutko yksin? Ehkä yksinäisyyttä voi edes jossain suhteessa vähentää. Ymmärrään senkin, että myös ihmisten keskellä voi tuntea itsensä yksinäiseksi, minulla on ollut sellaista. Seura ahdistaa, kun tuntee itsensä ulkopuoliseksi.
Minullakin on noita jämähtäneitä ajatuksia, joiden luulen olevan aivan tavallisia. En tosin nyt toivo kuolevani, mutta olen sitäkin toivonut. Mitään intoa minulla ei ole. Kaikki on kuin laahautumista tilanteesta ja päivästä toiseen. Painavuuden tunteesta olen melkein päässyt eroon, tänään sekin iski päälle. Kun jokin ajatus, olipa se miten mieletön tahansa, pyörii riittävän kauan mielessä, siitä tulee osa itseä ja siitä eroon pääseminen on hankalaa. Niin on esimerkiksi tämä masennus, on kuin siinä syöverissä olisi jokin puoleensavetävä imu. Niin houkutteleva se on ollut minulle.
Joskus kun oli oikein vaikeaa, enkä vielä ollut vajonnut nykyiseen tilaani, jaksoin ajatella, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Olemme Luojamme kädessä ja huolenpidossa. Kaikella kärsimyksellä on aikansa. Se ei ole loputonta, vaikka se tuntuu siltä, kun on sen vallassa. Olen itse ollut näköalaton, pitkän aikaa on ollut vain tämä hetki, ei menneisyyttä tai tulevaisuutta. Tämä on ollut kuin loputon pimeä tunneli, mutta jokaisen pitkänkin tunnelin päästä lopulta kajastaa valo. Aluksi se pieni ja heikko, mutta vähitellen voimistuva. Niin on tämä meidänkin pimeytemme ja toivottomuutemme, ahdistuksemme, lopulta valo kajastaa siihenkin. Näköalattomuus vie voimat, ajatukset kulkevat yhä pienempää kehää, kunnes on vain yksi toivoton ajatus, tai ehkä muutamia.
Onneksi olet hoidossa ja voit puhua tunnoistasi myös ammattiauttajien kanssa. Voit kertoa, että ahdistus on sietämätöntä. Silloin he tietävät muuttaa hoitoa sopivammaksi.
Itketään sitä yksinäisyyttä, ahdistusta, ettei osata, ettei jakseta ratkoa ongelmia, että kaikki on niin vaikeaa. Elää me halutaan ja rakastaa, ei kuolla. Itketään! Surraan!
"Olet ilmeinen verbaalinen lahjakkuus. Osaat pukea ajatuksesi ja tunteesi hienolla tavalla sanoiksi"
Kiitos. Aika moni on sanonut minulle tuon saman keskustellessammekin. Ehkä se on lahja, joka minulle on annettu. Muutama hoitoalan ihminen on sanonut, että siitä on etua sitten parisuhteessakin. Jaa, missä parisuhteessa(29v ja yksin!)? Eiköhän ne kaikki miehet osaa puhua, jos naisenkin ovat löytäneet. Nainen pitäisi iskeä puhumalla. Helposti se tuntuu onnistuneen, kun katselee marketissa asioivia ihmisiä alkuillasta: Pareja, pareja, perheitä... Ajatella, jos minun onnistuisi kääntää nämä vahvat puoleni hyödyksi. Niin, etten kokisi ahdistusta ja yksinäisyyttä. Harmillista, että sitä on vain niin avuton korjaamaan tilannetta.
"Miten viihdyt ryhmissä esimerkiksi opiskelukavereiden kanssa? Asutko yksin?"
Opiskelukavereiden kanssa pyrin juttelemaan kaikkien kanssa, mutta ehkä ystävää on vaikea sieltä löytää. Ei siellä koulussa mitään erityistä tule juteltua, kunhan höpistään jotakin. Oon vaan huomannut, että jos joku puhuu seurustelukumppanistaan, minä vaikenen. Rakkauden puuttuminen on minulle niin heikko kohta, että hyvin vähän haluan osallistua sellaisiin parisuhdekeskusteluihin. Saatan mennä mykäksi, jos joku alkaa puhua poika-/tyttöystävästään. Ei minua kiinnosta kuunnella, mitä tehtiin viikonloppuna.
Yksin minä tosiaan asun.
"Kiitos. Aika moni on sanonut minulle tuon saman keskustellessammekin. Ehkä se on lahja, joka minulle on annettu. Muutama hoitoalan ihminen on sanonut, että siitä on etua sitten parisuhteessakin."
Sanoisin että keskinkertaista osaamista, mistään erityis "lahjasta" ei voi puhua ellemme heittäydy ihan lapsellisiksi.
"Jaa, missä parisuhteessa(29v ja yksin!)? Eiköhän ne kaikki miehet osaa puhua, jos naisenkin ovat löytäneet. Nainen pitäisi iskeä puhumalla."
Olet huonompi elämän hallitsija kuin kiekon päälle heittäytynyt Ässät- pelaaja, joka sai siitä rangaistuksen HIFK:ta vastaan. Hän edes yritti panna itsensä likoon, mutta sinä et tee muuta kuin itket 50: eri aiheessa kuinka pahoja ovat naiset ja kuinka suuri uhri sinä olet.
Niinkauan kun uskottelet itsellesi olevasi uhri, niin mitään edistystä, parannusta tai muutosta tapahdu. Sinä vastaat omasta elämästäsi.
Ei se aina niin mene, että naiset isketään puhumalla. Voidaan iskeä myös teoilla, tarkoitan taidoilla ja pätevyydellä. Rakastamisensakin monet miehet osoittavat teoillaan. He ovat siis perheensä elättäjiä ja tahtovat tehdä (liiankin) paljon työtä. Siitä olen itsekin kärsinyt, mutta olen ajatellut, että mieheni on hyväntahtoinen minua kohtaan ja osoittaa sen omalla, itselleen ominaisella tavalla. Hän ei ole mikään puhelias ihminen ollenkaan, mutta olisin aina tahtonut puhua kaikesta hänen kanssaan. Hän meni ikään kuin lukkoon loputtomasta puhumisestani. Puhuin liikaa. Sitten opettelin sanatonta viestintää ja puhumista vähillä sanoilla, odottamaan aikanaan tulevaa vastausta.
Juuri sen näkeminen, mitä eniten kaipaa, herättää meissä jonkinlaista kateutta. On kuin kaikkialla olisi onnellisia pareja tai odottavia äitejä tai suloisia vauvoja tai yleensäkin sitä mitä eniten kaipaamme. Ne tavallaan "pistävät silmään" ja ahdistavat. Ehkä se johtuu siitä, että on tuntenut itsensä kaikkien hylkäämäksi ja janoaa rakkautta melkein keinolla millä hyvänsä. Minulla kaikessa on juuri tuo hylätty lapsi. Se aivan kuin lapäisee kaiken minussa.
Ehkä kaikkein vilpittömimmän rakkauden saa kokea omien lastensa kautta. Lapsihan on aluksi täysin hoitajansa armoilla ja tämän hyväntahtoisuuden varassa. Kun antautuu lapsen käyttöön ja saa tämän vilpittömän luottamuksen palkinnoksi, voi tuntea puhtaimman ja syvimmän rakkauden, mitä maailmassa voi olla. Lapsi ei voi hylätä vanhempiaan, vaikka nämä olisivat minkälaisia hirviöitä tahansa. Lapsen ja vanhemman turvallinen kiintymyssuhde on jotain käsittämättömän suurta ja hienoa.
Ymmärrän myös odotuksen sietämättömyyden. Onkohan sinussakin sama hylätty lapsi kuin minussa on? Se tekee olon sietämättömäksi, yksinäiseksi, kelpaamattomaksi, epäluuloiseksi. Ne eivät ole mitään mukavia olotiloja.
Oletko selvillä tilastomatematiikasta? Joskus vastoinkäymisten tuntuessa sietämättömiltä ja loputtomilta olen lohduttanut itseäni sillä, että on epätodennäköistä, että vaikeudet aina vain jatkuvat. En tiedä osasinko kuvata asian ymmärrettävästi.
Ajattelin vielä keskusteluja opiskelukaverien kanssa. Kun tulee puhe seurustelukumppneista, joka itseltä puuttuu ja jota palavasti kaipaa, tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja hylätyksi ja ne tunteet ovat niin sietämättömiä, ettei niitä tahtoisi kokea mistään hinnasta. Tiedän sen itsestäni. Ahdistaa kuulla kavereiden viikonlopuista.
Me aikuiset olemme kuitenkin itse vastuussa itsestämme ja käyttäytymisestämme. Parisuhteelle on eduksi, jos osapuolilla on mahdollisimman vähän omia sisäisiä haavoja ja käsittelemättömiä asioita. Ei ole puolison asia ryhtyä puolisonsa isäksi tai äidiksi tai terapeutiksi. Se syö suhteesta paljon voimavaroja, joita tarvitaan yhteisiin asioihin. Ajattelen, että on parempi, jos ainakin pahimmat solmut on avattu jo etukäteen. Itse olen ollut miehelleni aika rasittava. Seksin pitäisi kuulua itsestäänselvästi parisuhteeseen, mutta en pysty siihen. Olen torjunut miestäni, koska en ole kestänyt kosketusta ja läheisyyttä. Mieheni luuli, että vika on hänessä, mutta lopulta tajusin ja kerroin hänelle, että vika on minussa eikä hänessä. Se rauhoitti ja auttoi häntä kovasti, mutta umpisolmuni ovat ylen tiukassa ja vaikeat avata. En tiedä saanko niitä millään auki.
löytänyt vaikka olen kivannäköinen, menestyvä ja sosiaalinen. Nyt voin jo alkaa ajatella, että miesystävä voi vielä löytyä ennen eläkeikää. Minua tässä elämässä loukkaa eniten se, että vaikka minulla on ollutkin lähes kaikki elämässäni kunnossa niin siltikään en kelpaa sellasille, joita itse haluaisin. Nyt olen kiinnostunut naapurustossa asuvasta miehestä, mutta en uskalla tehdä mitään sen eteen, että tutustuttaisiin, sillä ajattelen aina, että en kelpaa noin tasokkaalle kuitenkaan, kun en ole tähänkään asti kelvannut. Että tämä elämä on kummallista....
Löysin eilen googlettamalla häpeä-sanalla tuollaisen mielenkiintoisen kotimaisen sivuston. Suosittelen vilkaisemaan. Ite ajattelin lukea tuota joskus tarkemmin, kun on aikaa.
healingeagle.net
Sitten on älytön määrä hienoja kitarabiisejä. Komeasti setä soittaa kitaramusiikkia, jollaisesta minä pidän. Se on kai joku gospelkipale, mutta kaunis melodia, eikä sanoissakaan moitimista ole. Eikun opettelemaan... :)
youtube.com
Search-kentään: "As The Deer Jim Greeninger"
Ps. Tänään on ollut ihan hyvä pössis Yleisellä vuodattajalla. Opiskelupaikassa on hyvä henki, eikä ahdista edes joka päivä. Nainen vain puuttuu, hyvä nainen. Huonoa en huoli. Tosin en tiedä, onko minulla saumoja hyvään naiseen... Tulevat päivät aina pelottaa, onko mieleni keinussa...
Miksei nainen saisi olla "huono" kun itsekin olet oman todistuksesi mukaan huono? Eikö riittäisi samantasoinen?
Sanoessani "hyvä nainen", tarkoitan mukavaa, uskollista. Eli huono nainen on minun mukaan sellainen "itseään jakava", tiedät mitä tarkoitan. Tahtoisin kohdata hyvän - tavallisen suomalaisen nuoren naisen
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Tuolla on osattu kuvailla niin hyvin tuntemuksia ja häpeää, joita minä olen aina kantanut mukanani. Suurin ongelmamme (ainakin minun) on ollut aina se, etten ole hyväksynyt itseäni. Kieltänyt itseltäni myös pelkoa ja muita tummia tunteita. Minun on alettava hyväksyä ja antaa lupa pelätä ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä. Hyväksyä tunteet. Vilkaiskaa tuota linkkiä. Ainakin minulle se tuo paljon toivoa ja lupaa olla olemassa tällaisena.
Alat olla oikeilla jäljillä. Yksi menetelmä itsensä hyväksymisen tiellä:
1) Tunnista ajatuskuviot, sisäiset keskustelut ja väitteet, jotka sisältävät itsesi väheksymistä ja halveksumista.
2) Muuta noita ajatuskuvioita ja väitteitä ymmärtäväisemmiksi.
3) Tee tästä tapa.
Voit vaikka aloittaa analysoimalla juttujasi tällä palstalla.
Tämä auttaa myös muitten ymmärtämiseen. Minä olen vajavainen ja epätäydellinen. Muutkin ovat vajavaisia ja epätäydellisiä.
Puhut viisaita. Jos vaan teot olisi yhtä helppoja kuin sanat, en olisi enää yksinäinen.
Kerroppas yhteystietosi, niin voin tulla piiskaamaan sinua. ;)
Mielenkiintoisiksi ovat käyneet "vaihtoehtohoitomuodot" Yleisen Vuodattajan yksinäisyyden poistamiseksi, mutta olisikohan tuo toimiva lisä lääkityksen ja terapian lisäksi, kuka tietää?! Itse ajattelin hakea hoitoa yksinäisyyteeni muilla tavoin, ainakin vielä toistaiseksi... :-P
Tekisi mieli oikein kiroilemalla kiroilla! Olen häpeän takia elänyt vain varjona yli 28 vuotta! Olisi hienoa voida rakastaa, mutta... :'(
Voiko kukaan ymmärtää tätä tuskaa!? Luulin ulkonäköni olevan syy yksin jäämiselleni, mutta kenties kymmennet ovat sanoneet minua hyvännäköiseksi. Se ei käy oikein yksiin, että ite luulen olevani niin hemmetin ruma, etten kelpaa normaaliin parisuhteeseen. Rumuuteen vetoaminen on ollut varmasti minulle keksitty syy. En liene aiemmin uskaltanut käydä käsiksi itse ongelmaan. Todellinen häpeä onkin pääni sisällä, ei sen pinnalla. En enää usko sitä, mitä mieleni koettaa syöttää - olet ruma, ja siksi olet yksin! Minun on alettava hyväksyä itseni, koska se on totta, en ole liian ruma! Katsellessani juuri otettamaani kuvaa, olen itse asiassa aika kivannäköinen, atleettinen nuori mies... Liekö se sitten yksi edistysaskel eheytymisessä, ettei syytä enää naamaa yksinäisyydestä? Pääsee kunnolla käsiksi ongelmaan, sisäiseen häpeään.
En osaa olla avoin, sellainen mitä naiset hakevat. Pelkään niin paljon ja käperryn itseeni. Miten opin hyväksymään oman häpeäni ja ne tunteet, jotka minua kiusaavat, kun pakenen aina niitä tilanteita, missä voisi ottaa kontaktia naisiin. En tosin tiedä, onko niitä tilanteita ollutkaan. Olen kuin vanha ruuna, joka kävelee laput silmillä... :/. Nyt on ihan pakko sanoa voimasana: VOI VEROHALLINTO!!!!
"Tekisi mieli oikein kiroilemalla kiroilla! Olen häpeän takia elänyt vain varjona yli 28 vuotta! Olisi hienoa voida rakastaa, mutta... :'(
Voiko kukaan ymmärtää tätä tuskaa!? Luulin ulkonäköni olevan syy yksin jäämiselleni, mutta kenties kymmennet ovat sanoneet minua hyvännäköiseksi. Se ei käy oikein yksiin, että ite luulen olevani niin hemmetin ruma, etten kelpaa normaaliin parisuhteeseen. Rumuuteen vetoaminen on ollut varmasti minulle keksitty syy. En liene aiemmin uskaltanut käydä käsiksi itse ongelmaan. Todellinen häpeä onkin pääni sisällä, ei sen pinnalla. En enää usko sitä, mitä mieleni koettaa syöttää - olet ruma, ja siksi olet yksin! Minun on alettava hyväksyä itseni, koska se on totta, en ole liian ruma! Katsellessani juuri otettamaani kuvaa, olen itse asiassa aika kivannäköinen, atleettinen nuori mies... Liekö se sitten yksi edistysaskel eheytymisessä, ettei syytä enää naamaa yksinäisyydestä? Pääsee kunnolla käsiksi ongelmaan, sisäiseen häpeään.
En osaa olla avoin, sellainen mitä naiset hakevat. Pelkään niin paljon ja käperryn itseeni. Miten opin hyväksymään oman häpeäni ja ne tunteet, jotka minua kiusaavat, kun pakenen aina niitä tilanteita, missä voisi ottaa kontaktia naisiin. En tosin tiedä, onko niitä tilanteita ollutkaan. Olen kuin vanha ruuna, joka kävelee laput silmillä... :/. Nyt on ihan pakko sanoa voimasana: VOI VEROHALLINTO!!!!"
Eikö venlafaksiini tehoa ?
En osaa sanoa, onko venlafaksiini menettänyt tehonsa. Vois kokeilla fluoksetiinia. Parasta olisi jos ei tukahduttaisi tunteita tropeilla. Kuun lopussa selviää hoitoneuvottelussa.
Hyvä, hyvä! Toihan menee ihan hienosti!
Voi monikin ymmärtää, monilta on mennyt pitempäänkin varjoelämässä.
Tämä vuodatusjuttusi on ihan hyvä ihan kaikkien kannalta. Monia vaivaavat samaat ongelmat.
Ei se helppoa ole ottaa kontaktia ja pelätä että torjutaan.
Onko sinulla jo sattumoisin joku kohde, johon olet ihastunut? Kun tapaat sellaisen, mieti asiaa hänen kannaltaan! Yritä eläytyä siihen, miltä hänestä tuntuu. Jos hän on sinulle sopiva, varmaan hänkin ymmärtää sinua.
Sanotaan, että vielä lukiossa oli selvästi ihastuksia. Mutta en tunne niin älyttömästi täältä porukkaa, joten ei nyt ole ketään tiettyä. Ihastun aina, kun vastaani kävelee mukavannäköinen neito. Se ihastus siis kävelee päivittäin vastaan - ja kävelee ohitseni! Pahimmat nakkelevat niskojaan kohdalla. Kai tässä on niin sekaisin, ettei tiettyä ihastusta ole. Fiksut ovat tietty varattuja ja ehkä vapaina oleviin kiinnostaviin ei ehkä ole minulla mahdollisuuksia. Kaipa sitä suojelee itseään torjumiselta, kun ei lähesty kiinnostavia naisia ollenkaan.
"Yritä eläytyä siihen, miltä hänestä tuntuu. Jos hän on sinulle sopiva, varmaan hänkin ymmärtää sinua."
Nyt eläydyn:
Hän voisi ajatella näin:
a) "Mitähän tuokin kyttää mua? Luulekohan se että olisin siitä kiinnostunut? Katsois peiliin".
b) "Oispas mukavanoloinen nuori mies. Harmi kun ehdin jo mennä kihloihin.
c) "Oispas mukavanoloinen nuori mies. Harmi kun ehdin jo mennä kihloihin. No, taitaa olla sittenkin aika luuseri tuo.. kun ei edes uskalla ehdottaa mitään."
d) "Oispas mukavanoloinen nuori mies ja osaa puhua hyvin tunteista, juuri tuollaista olen aina kaivannut. Harmi kun olen jo 50 vuotias nainen ja tuo on about 25... Mulla on samanikäisiä lapsia itselläkin...
Fluoksetiini on aika tujua troppia, ja sitä määrätään vain vakaviin masennustiloihin, joten en usko että sitä saat.
oma minäkuvani on täynnä häpeää ja kelpaamattomuutta ja se estää sen että uskaltaisin lähestyä naista josta pidän.
Herkkyyteni takia yksin jääminen tuntuu vaikealta. Jos olisin tunteeton, voisin keskittyä paremmin opiskeluun ja työhön, eli antaa tälle yhteiskunnalle oman taloudellisen panokseni. Haluaisin tehdä niin, mutta tunteitteni takia en ole TEHOKAS yksilö. Olen siis tunteitteni vanki, tunteeni rajoittavat ja kahlitsevat minua.
Negatiiviset tunteet: häpeä, kelpaamattomuus, yksin jääminen, arvottomuus aiheuttavat toimintakyvyn heikentymistä ja ennakoivat riskiä joutua jo varhain työkyvyttömyyseläkkeelle. Häpeän aiheuttama yksin jääminen johtanee jossakin vaiheessa psyyken romahtamiseen. Olisiko tehokas lääkitys avuksi? Sellainen lääke, joka estäisi tuntemasta yksinäisyyttä. Että sen lääkkeen avulla en vain "muistaisi" yksin jäämistäni ja epäonnistumista avioliiton tavoittamisessa? Onko sellaista selektiivistä psyykenlääkettä, joka säilyttää muuten ilon, onnen, toivon, mutta tukahduttaa kaikki hyväksyntään ja rakkauteen kuuluvat tunteet? Sen lääkkeen avulla minulle riittäisi vain tämä, mitä minulla on, enkä enää kaipaisi toista ihmistä jakamaan elämää. Nähdessäni aviopareja, en tuntisi enää heikkoutta, enkä epäonnistumista. Koska minulla ei enää olisi kaipuutta kokea hyväksyntää ja rakkautta. Voisin vain tehdä työtä ja maksaa veroja palveluidemme ylläpitämisen turvaamiseksi.
"Olen siis tunteitteni vanki, tunteeni rajoittavat ja kahlitsevat minua."
Te vastaatte elämästänne. Älkää olko pelkuri vaan ottakaa vastuu elämästänne niin naisetkin voisivat hullaantua teihin.
"Negatiiviset tunteet: häpeä, kelpaamattomuus, yksin jääminen, arvottomuus aiheuttavat toimintakyvyn heikentymistä ja ennakoivat riskiä joutua jo varhain työkyvyttömyyseläkkeelle."
Miksette sitten luovu niistä ?
"Olisiko tehokas lääkitys avuksi? Sellainen lääke, joka estäisi tuntemasta yksinäisyyttä. Että sen lääkkeen avulla en vain "muistaisi" yksin jäämistäni ja epäonnistumista avioliiton tavoittamisessa?"
Oh yeah. Mikään ei ole parempaa kuin THC.
"Onko sellaista selektiivistä psyykenlääkettä, joka säilyttää muuten ilon, onnen, toivon, mutta tukahduttaa kaikki hyväksyntään ja rakkauteen kuuluvat tunteet? Sen lääkkeen avulla minulle riittäisi vain tämä, mitä minulla on, enkä enää kaipaisi toista ihmistä jakamaan elämää. Nähdessäni aviopareja, en tuntisi enää heikkoutta, enkä epäonnistumista. Koska minulla ei enää olisi kaipuutta kokea hyväksyntää ja rakkautta. Voisin vain tehdä työtä ja maksaa veroja palveluidemme ylläpitämisen turvaamiseksi."
Ette voisi. Pimahtaisitte täysin ja alkaisitte häiriköimään työtovereitanne.
Turhaa vatvomista. Sinulla ON tunteet. Piste. Hyödynnä niitä äläkä pakoile.
Tässä toistamiseen ohje, jolla voi yrittää eteenpäin.
1) Tunnista ajatuskuviot, sisäiset keskustelut ja väitteet, jotka sisältävät itsesi väheksymistä ja halveksumista.
2) Muuta noita ajatuskuvioita ja väitteitä ymmärtäväisemmiksi.
3) Tee tästä tapa.
Tämä menetelmä tosiaan auttaa, ei hetkessä tietenkään. Tärkeintä on tunnistaa nuo ajatuskuviot.
Valinta on sinun.
Kiitos Sinulle vaivannäöstäsi, kun kirjoitat ohjeet toistamiseen. Olet täysin oikeassa, vain minä itse syötän itselleni negatiivista viestiä ja toimin sen mukaan. Minua on sanottu hyvännäköiseksi, mukavaksi yms. laatusanoja, mutta eihän viesti mene perille, jos en itse anna lupaa olla ok-tyyppi.
Ajatuskuvioni ovat yleensä itseäni väheksyviä, kuinka muut ovat parempia kun he ovat osanneet toimia oikein, saatuaan puolison yms... Kävellessäni ihmisten joukossa, mietin yleensä heikkouttani ja pienuuttani. Se on usein jonkinlainen haaste kävellä ihmisjoukon lävitse.
Miten muuttaa sisäinen keskustelu itseään rakastavaksi ja muutenkin lempeämmäksi? Juuri yksinäisyyteni (rakkaudettomuus) saa minut sättimään itseäni. Voi helkkari! Katso ympärille, miten ihmiset ovatkaan parempia, kun heillä on parisuhde! Sinä vain yksiksesi jäänyt olet, sinä kurja saasta!
Eipä kestä, tuntuu vähän tunkeilevaltakin, anteeksi! Itse olen pikkuhiljaa päässyt eteenpäin tuolla konstilla, ja nykyään en taida juurikaan enää soimata itseäni. Sisäinen ääni huomauttaa heti jos meinaan sortua itsekidutukseen. Ei tarvitse ruveta itseään kehumaankaan, riittää kun on armahtavainen. Siitähän tulee uusi kierre jos rupeaa vaatimaaan itseltään että on pidettävä itseään erinomaisena. Esimerkiksi voi ajatella, että ei ole minun syyni, että koen itseni heikoksi ja huonoksi, se on seurausta olosuhteista. Armoa vain! Huom! Älä syytä itseäsi, jos se ei heti onnistu!
Tämä on itse opittua oivallusten kautta, mutta kognitiivinen psykoterapia kai on jotain tämäntapaista.
Oikein hyvää jatkoa Sinulle! Sinä pystyt käsitttelemään asioita, kyllä se siitä!
Et Sinä mitenkään tunkeileva ole ollut. Mukava lukea, että sisäisen äänen voi muuttaa. Jännä etten juuri aiemmin ollut miettinytkään, että ehkäpä se sisäinen negatiivinen itsensä sättiminen on muutettavissa.
Tämä päivä oli hyvä minulle. Pyrin ajattelemaan itsestäni hyvää, enkä juurikaan vaipunut itsesääliin. Monesti päivän aikana sain itseni kiinni yrityksestä palata itsesääliin, mutta pistin stopin mollaamiselleni. Lisäksi kerroin eräälle luokkaverilleni, että nyt olen alkanut muuttaa sisäistä puhelua hyväksyvämmäksi ja rakkaudellisemmaksi. Päivän ja illan aikana sain myös muutaman kivan katseen naisilta ja sehän aina piristää minua ;D. Tiedä vaikka vielä joskus löytää rakkauden... (29 vuoden iästä huolimatta, tai juuri sen vuoksi...).
Vaatii työtä ja sitkeyttä muuttaa sisäinen höpöttäjä lempeämmäksi, kun on lapsuudesta saakka moittinut itseään. Se on jännä, että ollessani oikein rauhassa, esim. metsässä yksin, sisäinen puhelu on paljon lempeämpää. Mutta ihmisjoukossa herkästi vaivun painamaan itseni sinne katutasoon. Kuitenkin nyt koen, että pahimmat masennusajat ovat takana, joten sitä taas näkee itsensä ja tulevaisuuden hieman valoisampana. Ja ehkäpä nyt on juuri se oikea aika muuttaa 'sisäinen keskustelu' hyväksyväksi ja lempeämmäksi. Alkaa suhtautua itseensä, kuin kavereihin, ystäviin, kanssaihmisiin, lemmikkieläimiin, pikkulintuihin, perhosiin, kedon kukkiin... eli lopettaa itsensä haukkuminen. Eihän sitä lähellä oleville ihmisillekään syötetä vain negatiivista palautetta. Eihän sitä kestäisi itse erkkikään, jatkuvaa haukkumista ja turpiin lyömistä!
Voisin alkaa ajatella itseäni kesäkukkana. En halua poimia sitä maljakkoon, vaan annan sen kukkia auringossa. Annan sen nauttia tuulen henkäyksistä ja myös sateen ja myrskyn hetkistä. En koskaan ajattele näkemääni kesäkukkaa jotenkin rujoksi ja rumaksi, luontoon kuulumattomaksi. Ehkä juuri tästä on tullutkin vanha sanonta: "Antaa kaikkien kukkien kukkia".
Minä Yleinen vuodattaja lupaan muuttaa sisäisen puheeni rakkaudellisemmaksi ja armollisemmaksi itseäni kohtaan. Alan panostaa tärkeimpään ihmissuhteeseen, jonka pitää kestää loppuelämän ajan. Saan puolison, jos minä riitän itsenäni jollekin tietylle naiselle. Hieman ujoa ja herkkää luonnettani en voi, enkä haluakaan muuttaa. Kaduilla on jo riittämiin ihmisiä, jotka peittävät heikkoutensa esittämällä vahvaa.
Kiitos vielä toivosta ja uskosta. Masentavina päivinä tulee varmasti vaatimaan paljon työstämistä, etten palaa takaisin vanhaan tuttuun turvalliseen "susta oo mihinkään" -sisäiseen sättimiseen. Lisäksi alan rohkeammin ja avoimemmin kehua ja kannustaa myös muita "kedon kukkasia". Osoittaa pyyteetöntä rakkautta.
Nyt pitänee käsitellä vähän hellemmällä kädellä. Hienoa että voit paremmin.
Tiedätkö muuten että on tullut myyntiin sellainen energiajuoma joka sisältää kokaiinia ? ;) xD
Mehän käytämme jo laillisia piristeitä kun meillä on lääkitys, niin emme tarvitse oikeastaan tuollaiseen tuhlata ropojamme. Lääkkeet = lailliset huumeet. Ainakin minä hullaannun lääkkeistä enkä malta mennä nukkumaan ;().
Olet aika hyvä tyyppi. Ja luulisi että naisten mieleen kun sinulla on hauskoja sanontoja kuten "sisäinen höpöttäjä" yms.
..tulostimeen. Tuloksena musta silmä ja pahimillaan häätövaroitus yöllisestä rymistelystä. Vitsi, huono vitsi...
En ole kuullut "Koka-colasta". Huomasitko loppuviikosta oli netissä uutinen, jossa kerrottiin lasten leluista löydetyn jotain huumemyrkkyä? Lapset nuolevat lelujaan ja menevät hurmioon. Vakava asia! Ei enää huumaavia aineita lelujen valmistusmateriaaleihin! Vakavaa jos piltti-ikäinen jo pitää vieroitushoitoon viedä. "Imenyt uutta leluaan päivän verran ja nyt väittää olevansa lentokone".
Kommentoit taas minua hyväksi tyypiksi. Kiitos siitä. Ei se vaan ole helppoa kohdata sellaista haluamaansa naista, joka hyväksyy tällaisen lapsellisen (kuten 12.11 klo 9:07 kirjoitit tuolla alhaalla...), omituisen höpöttäjän... En minä halua olla tyhjäpäinen naistennaurattaja. Mutta pääasia, että itsellä on hauskaa ja plussaa on, jos muitakin naurattaa! =D. "Vitsi-ilo-huumori-nauru" -kuten P.P. Petelius & Aake Kallialla kerran höpöttivät eräässä koomisessa viihdesarjassa. Luin muuten että Ruonansuu ja Petelius tekevät töllöön jälleen yhteistyössä jatkoa "Hömppäveikot"-sarjalle. Tosin eri nimellä ja minulta se jää väliin, kun olen televisioton, "tositevee 24/7", eli yritän hankkia elämäni ilman töllöä.
Koitahan nukkuakin, ettet ole "matkalla" kaikkia öitä. Itse olen huomannut, että riittävästi levänneenä jaksaa ihan erilailla olla päivän koulussa/töissä. Nykyään en siis enää kärsi unettomuudestakaan (tosin vielä napin turvin nukahdan...).
Onhan sinulla ollut mukavia ilmaisuja kuten: "hoitotiimi". En ole ajatellutkaan ennen että se tosiaan voisi olla jokin tiimi, heh. Lääkäri sairaanhoitaja.
Ja sitten se että "olisin tyytyväinen jos kuolisin lähivuosina. Valitettavasti terve ruoka ja geenit ovat pidentäneet elinikäämme". Aika hauskasti kuvattu.
On aina erittäin kiihottavaa saada huomiota nuorilta naisilta, kuten minun sairaanhoitajalta ja lääkäriltä. On taas palaveri tällä viikolla, saa nähdä lukitsevatko he minut johonkin laitokseen vai nostavatko lääkitystä. On todella kiihottavaa kun lääkitystä nostetaan nuoren naisen toimesta. Jaahz, kai se on elämäntapa tämäkin, hulluna kato....
Tosi hyviä oivalluksia roppakaupalla! Miksi tosiaan piiskata itseään! Tärkeintä ihmistään? On näppärää kun on hoksannut tuon sisäisen syyttäjän olemassaolon ja solvaukset - voi aina tokaista sille : nyt suu kiinni!
Totta, tuo sisäinen sättiminen on turvallista! Mistähän se johtuu? Olisiko niin että sitä ikäänkuin siirtää vastuuta muille? Tavallaan syyttää muita olemalla surkea marttyyri? "Minä huono, surkea olento, jota te [vanhemmat?] ette tarpeeksi arvosta!" Turvallista, kun vastuu on muilla?
Tai syyttääkö itseään varmuuden vuoksi, etteivät muut ehdi ensin? Loukkaukset tekevät niin kipeää, että ne on torjuttava etukäteen syyttämällä itse itseään? Onhan itse kuitenkin lempeämpi syyttäjä kuin toinen.
Onko nimimerkkisi väännetty "yleisestä syyttäjästä"?!!! Tiesit siis...?
Eespäin tiellä taistojen! Mieliala voi silloin tällöin laskea, mutta siitäkään ei tarvitse syyllistää itseään, senkun on rauhassa surullinen aikansa.
..stetsonista. En ollut aiemmin huomannut, että Ys on lähellä Yv:tä. Hyvä huomio!
Jotkut ihmiset ovat niin iloisia lähes aina. Käyvätköhän he pääasiassa positiivista keskustelua itsensä kanssa? Vai ovatko he vaientaneet sen kokonaan? Jos saan lääkäriltä tunteet tappavat tropit, varmaan sisäinen höpättäjäkin vaikenee. Tuntuisi pelottavalta, jos sisäinen puhelu lakkaisi. Voi kyllä olla, etten saa lääkitystä tunnemaailmani sammuttamiseksi. Mietin vaan, jos olisi helpompaa elää ilmaan kaipuuta, ahdistusta, yksinäisyyttä. Tosin tunteet kuulunevat terveelle ihmiselle. Parasta olisi, jos tunteita voisi hallita, eikä niitä tarvitsisi lamaannuttaa.
Tänään oli taas muutaman nuoren naisen kanssa "katseiden vaihtoa" (ehkä vain kuvittelin). Siihenpä se sitten aina jääkin, minun kohdallani. Ei ole pelimiehen vikaa. Sisäinen puhelu voi kuulua aluksi esim. näin: "Olipas nätti ja mukavannäköinen neito ja niin kivasti hymyilikin" =). Eipä aikaakaan kun sisäinen ääni muuttuu: "Hei haloo mies! Pois pilvilinnoista! Kyllähän naiset nyt tuijottaa takaisin, jos sinäkin niitä tölläät!. Todennäköisesti he luulevat aluksi sinua joksikin tutukseen tai jotenkin "höppänäksi" ja myötätunnosta katsovat takaisin ja hymyilevätkin. Tai sitten naamassasi on joku huomioita herättävä esine, vaikkapa varpusen ulostetta, vaahteranlehti piponpäällä, räkä poskella... yms. mitä hulluimpia vaihtoehtoja. Tai naama muuten vain on niin hassunnäköinen, että kerää katseita." Jotain tujua troppia kehiin, että vähennän itseni anlysoimista...
F60.6 Estynyt persoonallisuus
Tuota minä epäilen itselläni. Masennus ja ahdistus voivat olla vain seurausta tuosta. Lääketiedettä tosin olen opiskellut vain netistä ja muutamasta kirjastonkirjasta. Tosin ei psykiatrini ole tuosta häiriöstä sanallakaan maininnut. Mutta siihen liittyy alemmuuden tunteet, epävarmuus ja jännitys. Niitä kaikkiahan minulla esiintyy, (kuten monella muulla ns. "terveelläkin"). Lisäksi tuttavapiirin suppeuskin täsmää. "Hän kaipaa lakkaamatta hyväksyntää ja kiintymystä". Niin, kaipaan parisuhdetta jatkuvasti. Mitenkähän sen lääkärin saisi huomaamaan? Pitää varmaan kysyä suoraan häneltä. Vai onkohan diagnoosini sittenkään "estynyt persoonallisuus". Joku häiriöhän se täytyy olla, kun ei kykene muodostamaan parisuhdetta ja omaa perhettä. Tuo diagnoosi olisi lähimpänä. Kuitenkin selviydyn mainiosti päivittäisistä tilanteista koulussa (esitelmät, juttelu, mielipiteen sanominen luokkatilassa yms.), asioiminen kirjastossa, ym. virastoissa onnistuu. Mutta tärkeintä, eli seurustelukumppania ja tulevaa vaimoa en tavoita.
Mitä sitten jos mulla on F60.6? No, sitten pääsen Kelan tukemaan psykoterapiaan ja lääkitys tarkistetaan. Tuttavien kysymyksiin "Joko on löytynyt tyttökaveri?", voin vastata: "Minun on vaikea luoda kontaktia naisiin, sillä minulla on F60.6, eli estynyt persoonallisuus.
"Estyneet persoonallisuudet kärsivät kroonisesta ujoudesta, jonka hoidossa bentsodiatsepiinit tarjoavat vain hetkellisen avun, mutta toisaalta usein johtavat vaikeaan lääkeriippuvuuteen".
Oxazepamia ei joka päivä tarvitse ottaa, mutta mukana ne on pidettävä. Kyllä se rauhoittava auttaa, kun usein koulussa alkaa ahistaa ja potuttaa. Ihmettelen, ettei minulle oikein alkoholikaan maistu. Monihan lievittää tyhjyyttään tissuttelemalla olutta tai viiniä. Ehkä se on petollinen lääke. Parempi pysyä reseptilääkkeissä.
Lähde: www.therapiafennica.fi
yksioikoista? tuokin häiriö on vain nimi kimpulle tiettyjä piirteitä. Mutta kysy tietysti psykiatrilta mitä on toistaiseksi diagnosoinut sinusta, jos haluat.
Syy yksinjäämiseesi on se, että te olette lapsellinen. Te luulette naiivisti että kaikki maailman ongelmat ratkeaisivat silloin kun te löydätte seurustelukumppanin( jota ei ole eikä tule) ja sen lisäksi ihannoitte nuorten viinankäyntejä, panokokemuksia yms turhanpäiväistä. Olisitte lukeneet, seuranneet uutisia tai kuunnelleet musiikkia, mutta te ette uskalla olla erilainen. Olette henkisesti teinin tasolla. Valitan, Im sorry, but Im just telling the truth.
Yksinäisyydestä huolimatta on ollut aika hassu olo. Jotenkin välillä jopa tuntunut hyvältäkin. Reilu vuosi on tullut oltua Efexor-lääkitty ja ennen tätä lääkettä koin, että ei tulevaisuudellani ole mitään annettavaa. Halusin kuolla, sitä kait se masentuneen toivottomuus on.
Viime syksynä ajattelin, ettei mun elämällä ole mitään arvoa. Epäonnistuneet "jatko-opinnot", työuran ja oman parisuhteen/perheen puuttuminen. Yksinäiset illat, ei kumppania sielulle, ei puhekaveria, ei naista... Tässä on vuosi vierähtänyt ja troppeja käytän edelleen. Sitä uraa edelleen yritän löytää opiskelemalla uutta ammattia ja ne ihmiset siellä koulussa ovat tulleet jotenkin tärkeiksi minulle. Eihän minulla ole juuri muuta elämässäni. Muutama kaveri, joiden kanssa joskus tavataan. Ja jotakin pientä yritän vapaa-ajallani harrastaakin. Siinä mun elämä on. Se koulu on kaikki kaikessa. Ilman sitä en olisi enää mitään. Se kertoo että olen kuitenkin ihminen, sillä saan opiskella ja olen onnellinen siitä paikasta. Elämäni ei todellakaan ole mennyt niin, miten sen olisi pitänyt mennä. Kyllä koen suurta syyllisyyttä ja arvottomuutta siitä, etten ole työllistynyt kunnolliseksi veronmaksajaksi, enkä kyennyt muodostamaan ympärilleni lähintä turvaverkkoa, omaa perhettä. Joku ministeri vuosia sitten kehotti meitä suomalaisia lisääntymään. Pyydän anteeksi, etten ole löytänyt naista, joka haluaisi kanssani seurustella ja ehkäpä rakentaa perheenkin. Pahoittelen huonouttani ja epäonnistunutta minäkuvaani. Anteeksi että olen mielenterveysongelmainen, enkä tule toimeen toisten kanssa, koska taistelen itseänikin vastaan. Eli minä käyn sisällissotaa itseäni vastaan.
Miten minusta voisi tulla onnistunut, tuottava kansalainen? En pysty siihen yksin. Tarvitsen lääkäriltäni lausunnon, että pääsen Kelan tukemaan psykoterapiaan. En minä kykene ilman ammattiapua muuttamaan vääristynyttä minäkuvaani. En pääse kiinni normaaliin elämään (ihmissuhteet/työ), sillä pinttyneet ajatukseni eivät anna minun kokea oloa normaaliksi. Häpeän itseäni, olen estynyt ja arka, enkä siksi tavoita puolisoa. Epävarmuuteni ja ahdistukseni ei näy sivullisille. He luulevat, että olen tasapainoinen ja tyytyväinen elämääni. Ehkä se on vain heikkouden peittämistä, vaikken yritäkään näyttää aina onnelliselta. Päivinä joilloin vit.. ahdistaa, olen reilusti vaiti ja masentunut. Ehkä jopa vetäytynyt ja sulkeutunutkin. Käytöstäni saatetaan kummaksua: "Miksi olet tänään niin hiljaa?". Vastaan, että se riippuu päivästä ja mielialasta, miten minulla menee. Välillä on päiviä jolloin tarvitsen rauhoittavia, mutta mitenkään säännöllistä niiden tarve ei ole ollut.
Olen tunteva ihminen ja siksi kärsin ahdistuneisuudesta. Kärsin erilaisuudestani ja yksinäisyydestä, kyvyttömyydestä tavoittaa rakkautta elämääni. Loputonta yksinäisyyden kierrettäni ei ehkä kukaan voi ymmärtää. Ei kukaan ymmärtäne, että olen henkisesti ja sisäisesti vammautunut ja rikkinäinen, liian heikko saamaan rakkautta. On vain jatkettava selviytymistä (elämäksi en tätä aina voi kokea) ja yksi vaihtoehto olisi Extra-voimakkaat tropit. Voiko sitten ihminen säilyä toimintakykyisenä, jos saa niin voimakasta troppia, ettei tunne kaipuuta ja hyväksyntää?
Pidän nukkumisesta ja odotan aina uutta iltaa. Ehkä nukun aiemmin kärsimääni univajetta pois, tai pikemminkin nykyään nukun kuin terveet ihmiset (tosin lääkkeen avulla). Viikonloppuna makaan sängyssä yleensä klo 14-15 asti. Ennätys tältä syksyltä on, että nukuin yöunet seuraavan illan kuuteen saakka. Lenkillä kävin ja taas pian sai mennä unille (mirtazapinin avulla).
Jes! Sain tehtävät tehdyksi ja nyt olis "omaa aikaa". Ajattelin alkuun keittää tirauttaa ämpärillisen kahvia ja nautiskella sumpit ja hieman kasvisrasvajäätelöä. Rakastan jäätelöä ja makeisia. Luulen että minulla on syömishäiriökin. Etenkin rasvaisia herkkuja on alettava välttää. Lihomisen takia. Suolaa käytän reilusti ja muutenkin sallin epäterveet ruoat. Mutta kunhan ei liikaa liho. Ehkä ihan tietoisesti hankin itselleni korkeat kolesteroliarvot ja sydänsairausriskit. Se olisi vain plussaa, jos suonet tukkeutuisivat. Ymmärrän kyllä miksi monelle terveellinen ruoka on tärkeää, mutta ei sitä yksinäinen ja masentunut kaipaa pitkää elinaikaa.
Kiitos kun luit ajatuksiani ja olit mukana jakamassa yksinäisyyttäni. Valoa pimeisiin iltoihin!
-Yleinen vuodattaja
"Se koulu on kaikki kaikessa. Ilman sitä en olisi enää mitään."
Olette liian pinnallinen ja ankara itsellenne. On olemassa vammautuneita joilla ei todellisuudessa ole tulevaisuutta, työkyvyttömyyseläkeläisiä jotka ovat ihan onnellisiakin, ja tuorein tapaus on kun tuttuni työkaveri sai kuulla että kuolee puolen vuoden päästä. Hänellä ei ole muutakuin yksiö, lääkkeet ja puoli vuotta elinaikaa.
Minun isäni on työkyvyttömyyseläkkeellä mutta hän on kuitenkin itsenäinen, onnellinen ja eheä. Hän lukee, kuuntelee musiikkia ja katsoo elokuvia.
Olen liian ankara itseäni kohtaan. Olisi kyettävä näkemään omat hyvät puolet ja ominaisuudet, joita minullakin todellisuudessa on runsaasti. Monessa asiassa olen hyvä ja taitava. Depressiossa ne vain unohtuu, niitä ei näe. Ongelmana on fiksaatio omiin heikkouksiin ja vikoihin. Ehkä pääsen siitä eroon jatkamalla sisäisen ääneni muuttamista positiivisemmaksi. Nyt laitan koneen kiinni ja luen ennen unia W.W. Dyerin "Ota henkinen voimasi käyttöön" -kirjaa.
Fluoksetiini vaikuttaa samoin tavoin kuin kokaiini ja amfetamiini: kohottaa mielialaa, lisää unettomuutta, tarmokkuutta ja ruokahaluttomuutta. Kokaiini taitaa olla kuitenkin paljon tujumpaa troppia, koska muuten sitä myytäisiin lääkkeenä.
Tuntuisi siltä, ettei tarvitse niitä hyviä puolia ruveta etsimään ja korostamaan, itsearvostus tulee sivutuotteena, kun lopettaa itsekidutuksen. "Hyvien puolien" etsimisessä voi piillä sudenkuoppa. Jos tottumattomana arvioi itseänsä yläkanttiin, sen huomaaminen voi olla nöyryyttävää ja itsetuntoa kolhivaa. Hyväksyminen riittää, ei tarvita kehumista. Riittää kun katselee itseään lempeän vanhemman silmin. Ei tarvitse tuijotella peiliin.
En pitäisi tätä projektia vireillä sen naisensaannin takia, vaan ihan projektin itsensä takia, tavoitteena pelkästään itsensä hyväksyminen.
Olen oireillut about 15 vuotta. Olen ollut aina hyvin estynyt ja arka ihminen. Minun on ollut vaikeaa kuulua joukkoon ja muodostaa ystävyyssuhteita. Seurustelusuhdettakaan en ole löytänyt "noramaalilla tavalla". Vain jonkun netti-ilmoituksen kautta ja baarista jotain pientä säpinää...
Suurimmat ongelmani ovat: ajoittainen masennus, ahdistus, kyvyttömyys muodostaa seurustelusuhdetta ja vaikeuksia uran rakentamisessa.
Kaikki ongelmani johtuvat yhdestä syystä, jonka olen viimein tiedostanut ja myöntänyt itselleni. Olen oppinut mallin, jolla ajan itseäni alas, enkä anna itselleni mahdollisuutta kokea onnellisuutta. Tottakai haluan eroon tästä itseni vihaamisesta. Venettä on vain vaikea kääntää, kun olen sitä tottunut soutamaan vastavirtaan niin pitkän ajan. Mikä minua pelottaa muutoksessa? -No, muutos pelottaa. Itsensä alasajo on niin tuttu ja turvallinen maaperä, että siitä on vaikea luopua. Jos et ymmärrä mitä tarkoitan, yritän selittää. Se on vähän sama tilanne kun nainen eläisi huonossa suhteessa miehensä kanssa. Mies pitää naista itsestäänselvyytenä, eikä panosta mitenkään parisuhteeseen. Nainen ei ehkä uskalla lähteä tekemään muutosta, vaikka tietää että edessä olisi parempi tulevaisuus toisen miehen kanssa. No, minun täytyy tehdä täyskäännös ja sallia itselleni kaikki se hyvä, mikä seuraa sen jälkeen kun en enää hauku itseäni alimmaksi rakkikoiraksi. Miksi pelkään tulla suosituksi ja menestyväksi? Vet inte! Sallia itselleni mahdollisuuden rakkauteen ja onneen.
Voisinpa vain lopettaa soutamisen vastavirtaan. Nostaa airot ylös ja antaa mennä virran mukana myötävirtaan. Uskoisin että vapautuisin masennuksesta ja ahdistuksesta, kun en enää häpeäisi itseäni. Kun en enää kamppailisi elämää vastaan, vaan tajuaisin että olen itsekin osa elämää. Jotenkin tunnen olevani liian erillinen kaikista ihmisistä ja koko kaikkeudesta.
Tehtävä: Alan muuttaa sisäistä höpöttelyäni lempeämmäksi ja armollisemmaksi. -Miten vanhalle negatiivisminälle käy kun en enää moiti itseäni? Se alkaa muuttua positiivisemmaksi! Koko olemukseni muuttuu "valaistuneeksi", enkä enää häpeä itseäni toisten seurassa. Ja mikä parasta, avaudun rakkaudelle :).
"Olen oireillut about 15 vuotta. Olen ollut aina hyvin estynyt ja arka ihminen. Minun on ollut vaikeaa kuulua joukkoon ja muodostaa ystävyyssuhteita. Seurustelusuhdettakaan en ole löytänyt "noramaalilla tavalla". Vain jonkun netti-ilmoituksen kautta ja baarista jotain pientä säpinää..."
Elettyä elämää ei muuksi voi muuttaa. Venlafaksiinin avulla saat varmasti hyvän parisuhteen muodostettua.
Oliko tuo vitsi? Että lääkkeillä parisuhde?
Jos lääkkeet poistavat estot ja arkuuden, niin miksei. :)
Ihan tosissaan se SB varmaan heitti tuon viestin. Jotkut tarvii alkoholia, toiset venlafaksiinia yms. roinaa. Tosin venlafaksiinin käytön aikana en varmaan olisi kovin kaksinen "siinä", kun ne heikentävät jöpötystä yms. Tavoitteena olisi luopua tästä jossakin vaiheessa. Pitänee sitten varmaan löytää tilalle uusi troppi, joka estää itsensä häpeämisen tunteen ja saa olon pois ahdistuksesta. Vaikka voipi se olla, että en minä kykene löytämään enää parisuhdetta.
Niin voipi olla. Voipi olla paljon muutakin. Tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Miten niin "enää"? Joku määräaika olemassa? Riippuuko asia numeroista? Kannattaako hysterisoitua sen takia että on sattumoisin käytössä kymmenjärjestelmä ja nyt on sen takia ikääsi merkitsevässä luvussa vaihtumassa yksi numero?