Hei kanssasisaret ja -veljet,
ajattelin kirjoittaa joitain omia kokemuksiani yksinäisyydestä. Sitä on jatkunut jo vuosia ja se tuntuu kamalalta, alkuun en edes ymmärtänyt olevani yksin, nyt kyllä. Yksinäisyyteni alkoi erosta. Siinä meni asunto ja opiskelumotivaatio miehen mukana. Töissä kävin ja alkuun maksoin kahta asuntoa. Jossain vaiheessa alkoi itkeminen ihan missä vaan, mutta se jäi jossain vaiheessa.
En jaksanut vastata puhelimeenkaan, kun ajattelin, että minusta on vain haittaa kaikille, jotkut ystävistäni jäivät. Nyt olen hieman yli kolmekymppinen ja kaikilla tuntuu olevan noita pieniä lapsia, joista huolehtia. Minulla on työ ja ne lapselliset (lue lapsia hoitavat kaverit). Tuntuu, että on epäonnistunut ja huono. Kukaan ei ole aidosti kiinnostunut kuulemaan minusta ja eläminen on säästöliekillä oloa. Nykyisin vierailen näissä lapsiperheissä todella harvoin, kun olen huomannut, että olen aivan puhki näiden vierailujen jälkeen. Nämä ystäväni yleensä lähtevät omista tarpeistaan käsin liikenteeseen ja sitten kuin huomaamatta kaikki tekeminen ja jutun aiheet liittyvät heidän perheeseensä.
Minulla on uusi poikaystävä, mutta tunnen oloni edelleen yksinäiseksi... Hänellä on lapsia ja aikaa Hänellä kuluu heidän kanssaan paljon. Mietin, että miten minä onnistunkin tässä tekemään alituiseen sellaisia valintoja,joissa koen jääväni yksin?
Ennen ensimmäistä eroa minulla ei ollut tällaisia ongelmia, menin ja tein:harrastin, kavereita oli joka sormelle ja heidän kanssa oli hauskaa ja tuntui, että akut lataantui.
Nyt vietän iltani itsekseni ihmetellen ja haaveillen, että minäkin olisin jollekin jotain, ehkä tärkeää,että minua kuunneltaisiin ja minut nähtäisiin, minun kanssa hassuteltaisiin ja vietettäisiin aikaa. Tämä nykymeno tuntuu raskaalta ja turhalta. Työssäkään ei ole etenemismahdollisuuksia, joten ei voi tarttua haasteisiin.
Olisin enemmän kuin tyytyväinen jos joku teistä ymmärtäisi, mistä tässä on oikein kysymys ja voisi kenties antaa minulle jotain uutta ajateltavaa tai vain vaihtaa kokemuksia kanssani tämän asian tiimoilta.
Katriina
ajattelin kirjoittaa joitain omia kokemuksiani yksinäisyydestä. Sitä on jatkunut jo vuosia ja se tuntuu kamalalta, alkuun en edes ymmärtänyt olevani yksin, nyt kyllä. Yksinäisyyteni alkoi erosta. Siinä meni asunto ja opiskelumotivaatio miehen mukana. Töissä kävin ja alkuun maksoin kahta asuntoa. Jossain vaiheessa alkoi itkeminen ihan missä vaan, mutta se jäi jossain vaiheessa.
En jaksanut vastata puhelimeenkaan, kun ajattelin, että minusta on vain haittaa kaikille, jotkut ystävistäni jäivät. Nyt olen hieman yli kolmekymppinen ja kaikilla tuntuu olevan noita pieniä lapsia, joista huolehtia. Minulla on työ ja ne lapselliset (lue lapsia hoitavat kaverit). Tuntuu, että on epäonnistunut ja huono. Kukaan ei ole aidosti kiinnostunut kuulemaan minusta ja eläminen on säästöliekillä oloa. Nykyisin vierailen näissä lapsiperheissä todella harvoin, kun olen huomannut, että olen aivan puhki näiden vierailujen jälkeen. Nämä ystäväni yleensä lähtevät omista tarpeistaan käsin liikenteeseen ja sitten kuin huomaamatta kaikki tekeminen ja jutun aiheet liittyvät heidän perheeseensä.
Minulla on uusi poikaystävä, mutta tunnen oloni edelleen yksinäiseksi... Hänellä on lapsia ja aikaa Hänellä kuluu heidän kanssaan paljon. Mietin, että miten minä onnistunkin tässä tekemään alituiseen sellaisia valintoja,joissa koen jääväni yksin?
Ennen ensimmäistä eroa minulla ei ollut tällaisia ongelmia, menin ja tein:harrastin, kavereita oli joka sormelle ja heidän kanssa oli hauskaa ja tuntui, että akut lataantui.
Nyt vietän iltani itsekseni ihmetellen ja haaveillen, että minäkin olisin jollekin jotain, ehkä tärkeää,että minua kuunneltaisiin ja minut nähtäisiin, minun kanssa hassuteltaisiin ja vietettäisiin aikaa. Tämä nykymeno tuntuu raskaalta ja turhalta. Työssäkään ei ole etenemismahdollisuuksia, joten ei voi tarttua haasteisiin.
Olisin enemmän kuin tyytyväinen jos joku teistä ymmärtäisi, mistä tässä on oikein kysymys ja voisi kenties antaa minulle jotain uutta ajateltavaa tai vain vaihtaa kokemuksia kanssani tämän asian tiimoilta.
Katriina
Vastaukset 9
Vanhimmat
Moikka!
Olen 29-vuotias mies.
Luin sun viestin muiden ensimmäisten joukossa.
Niinpä kävi täälläkin. Se yksinäisyys osaa yllättää.
Erosin avioliitosta tai ero on vireillä juuri nyt.
Nyt olen ollut n.2kk eroamisesta yksin.
Ensimmäisen viikon aikana ymmärsin olevani yksin ja otin yhteyttä muutamiin vanhoihin ystäviin.
En ole ollut heihin yhteydessä moneen vuoteen.
No kun mä tuun yksinäiseksi niin onhan mulla ne ystävät jotka oli ennen hyvin tärkeitä.
Eipä niitä olekaan, ja sen kyllä ymmärtää.
Mikään ei pysy olemassa/elossa ellei sitä pidä olemassa/elossa.
Nyt tilanne on sellainen, että aika vaan lipuu eteenpäin ja tulevaisuus on yhtä sumua.
Olen toisinaan hämilläni kuinka se yksinäisyys lopulta pääsi niin kovasti yllättämään.
Ihan kuin antaisi vain ajan kulua eteenpäin.
Toivoisi, että asiaan tulisi muutos ja en enään olisi niin yksinäinen.
Mutta mitä enemmän antaa ajan kulua niin reagointi ja kaikki toiminta sen yksinäisyyden poistamiseksi vaan heikkenee. Jossain vaiheessa saattaa hyvinkin tulla tilanne jossa ei enään edes yritä tehdä asialle mitään.
Sitä sitten vaan on.
Duunista sen verran, että työssäni epäsuorasti annettiin ymmärtää urakehityksen mahdollisuuksista.Olen duunari ja olisin halunnut haasteita ja hiukan vastuuta.Nyt todennäköisesti olen pian irtisanomassa itseni.
Kaksi asuntoa..
kyllä sekin tilanne tässä on pian edessä. Laitoin asunnon hakuun ja toivottavasti saan sen vuoden loppuun mennessä.Todennäköisesti sitten makselen kahta asuntoa ainakin toukokuun 08 asti.
Mikä lämmittää mieltä suuresti.Kun on tuota rahaakin niin paljon ettei tiedä mihin laittais.;)
Itkuvaiheeseen en ole vielä kerennyt, mutta saattaapa sekin yllättää jokin päivä kuten tämä yksinäisyys.
Ystäviä mulla on tällähetkellä 0kpl ja se on aika vähän kun ajatellaan, että ihmisten kanssakäyminen on virtaa antavaa ja henkistä pääomaa kasvattavaa.
No ainakaan ystävien kohdalla ei voi huonommaksi mennä.
Lääkkeeksi varmaan tähän on, että hakeutua ihmisten ilmoille.Yksinäisyys-kaksinaisuus ja moninaisuus.
Ystäväverkkoa ei varmasti hetkessä rakenneta, mutta jos vaikka aloittaisit yhdestä.
Laita sähköpostiosoite niin meillä on jo paljon enemmän kuin hetki sitten. Ollaan vaikka postitse yhteydessä jos ei aluksi muuta.
Olisihan se kasvotusten mukava jutella. Tai sitten vaan olla yhdessä hiljaa. Puhua tärkeistä tai mitättömistä asioista.
T.lounli
Hei sinne jonnekin,
kiitos viestistäsi. Sitä oli mukava lukea, tuli tunne, että Sinä ymmärrät. Harmi, että Sinulla on ero vireillä. Voimia sinulle. Se on varmasti hankalaa ja yksinäistä.Paljon järjestelyasioita ja ympäristökin menee uusiksi uuden asunnon myötä. Minulle tuossa tilanteessa kävi niin, että nuo järjestelykuviot veivät kaiket rahani ja aikani, ettei energiaa jäänyt ihmissuhteisiin laitettavaksi ja silloin se meni niin, että puhuin vain omiasta asioistani, kun olin niin järkyttynyt kaikesta.
Aloin säälimään niitä ystäviä kuukausien päästä, kun joutuivat kuuntelemaan mun juttuja ja yleensä niissä ei ollut edes mitään uutta. Sitten aloin kokemaan, ettei niitten kannata olla mun seurassa kun minulla ei ole mitään annettavaa.Onko Sinulla sukulaisia lähellä? Minusta tuntuu, että ne yleensä välittävät oikesti, siitä mitä sinulle kuuluu. Voisitko ottaa heihin yhteyttä ja rehellisesti kertoa, mitä sinulle kuuluu? Minusta tuntuu, että sinulla on pitkä suremisprosessi vielä edessä liittyen eroon, mutta voisin yrittää kirjoittelemalla kulkea siinä mukana, jos vain minusta on yhtään apua. Mutta minäkin tarvitsen sitten omiin juttuihini kommentteja, onnistuuko?
Minun pitää lähteä luomaan sähköpostiosoitetta, niin kenties voitaisiin kirjoitella.
-Katriina
Moi Katriina!
Toki voidaan alkaa kirjoittelemaan toisillemme.
Näin ajattelinkin, että keskustelut ovat huomattavasti kehittävämpiä ja parempaan suuntautuvia kun molemmat saavat vastakaikua ajatuksilleen.
Siitä tyhjyydestä onkin vaikea ottaa selkoa.
Mitä se oikeasti on ja mistä se johtuu?
Olen sen huomannut, että minusta harvoin mikään asia on tyhjyyden aiheuttaja minkä voisi tiedostaa. Esim minun tyhjä oloni johtuu koska olen kokenut jonkun asian näin.
Ei tavallaan saa sille minkäänlaista asua puetuksi.
Ihmismieli on sitten outo toisinaan.
Kun puhutaan ulkopuolisista asioista esim. materia, parisuhde, kaikki mitä voi konkreettisesti käsitellä.
Kun kokee monien asioiden olevan kunnossa.
Tietenkin henkilöstä riippuen mitä kukin pitää arvossaan. Niin silti jonkinlainen tyhjiö on edelleen olemassa. Joten tällaisten asioiden en usko olevan sidoksissa siihen tyhjyyden tunteeseen kauhean vahvasti.
En tiedä kuinka paljon sait tuosta selkoa.
On hiukan vaikeaa saada selkoa asiaan jota ei tunne riittävän hyvin.
On vaan myllerrystä ja tyhjä olo.
Yksinäisyys..
Siitä en tainnut hirveästi viime vastauksessani kertoa, mutta suhteessani kävi niin, että kaveriverkostoni rakentui 99% ex-vaimoni kavereista. Ja nyt kun emme ole enään yhdessä niin lähes jokainen voi käsittää mitä siinä tapahtui.
On aika hurjaa!!!
Nautin toisinaan yksinäisyydestä.
Sitä on mukava olla kotona ihan vaan itsekseen.
Mutta n. 2 viikkoa eron jälkeen ymmärsin kuinka yksin oikeasti olen.
Kiitos, että haluaisit olla mukana minun tilanteessa.
Minä haluan yhtälailla toimia sinun ajatusten "jakajana".
Asioiden käsittely on joskus helpompaa kun on vielä ulkopuolinen "silmäpari" tarkastelemassa asioita.
Ehkä siinä helpottaa juuri se, että voi tarkastella asioita objektiivisemmin kun siihen asiayhteyteen ei liity henkilökohtaisesti tunteiden tuomaa vaikutusta.
Sukulaisia minulla on muutamia tässä pääkaupunkiseudulla, mutta melko harvoin näemme.
Viimeksi kun kävin tätini luona päivällisellä niin tilanne oli hyvin "vaivautunut".
En halunnut puhua asioistani. Ja huomasin, että sukulaiset tiesivät erosta mutta yhtälailla eivät halunneet puhua erosta.
Kiitti sulle.
Laitathan s-postiosoitteen tietooni sitten kun saat sen.
Jatketaan kirjoittelua.
T. Lounli
Tutulle tuntuu tekstisi, aivan kuin olisi osin omasta elämästäni kirjoitettu.
Uskon että meitä on paljon ja tämä nykyinen elämänmeno tuottaa meitä lisää.
Kaikki asiat ovat tavallaan hyvin mutta tyhjyys sisällä on valtava.
Heissan,
kiitos kommenteistasi. Oleko Sinä ollut jo pidempään yksin? Oleko joillakin keinoin yrittänyt ratkaista ongelmia? Minä aloitin soittoharrastuksen, jossa saan olla soitonopen huomioinnisssa kerran viikkoon ja olen huomannut, että se auttaa, kun hän reagoi minun soittamiseen. Saa aitoa vuorovaikutusta aikaiseksi ja palautetta tekemisestään. Minä ajattelin aluksi, että näinkö pohjalle olen valunut, mutta sitten mietin, että on kai tämä ihan terveellinen tapa saada kaipaamaansa huomiota. Vähänhän siitä kyllä pitää maksaa... :).
Lukisin ajatuksiasi mieluusti lisää.
Terkuin Katriina
Asiat ns.hyvin mutta se tunne sisällä.
Olen vuosia ollut parisuhteessa mutta yhdessä paljon yksin. Mieheni rakentaa uraansa ja on paljon poissa kotonta, rakastaa ja haluaa paljon tulevaisuudeltamme. Ne yksin vietetyt viikot ja kuukaudet raastavat koska enhän voi liidellä kuin sinkkuneito ja olen hyvin sitoutunut tähän liittoon.
Käyn työssä ja minulla on useitakin ystäviä, harrastan liikuntaa ja myös matkustelen.
Ulkopuolisen silmin varmaan ei valittamisen aihetta. Olenkin paljon ehkä liikakin miettinyt sitä tyhjyyden ja kuulumattomuuden tunteen syytä. Välillä syyllistänyt miestänikin mutta minusta itsestänihän se kaikki alkaa ja myös muuttuu jos löytäisin oikeat narunpäät asioille.
Hei Saru,
nyt kun kerroit enemmän itsestäsi, niin tiedän kuvion. Ihan niin kuin omasta elämästäni menee tuo käsikirjoitus. Minä olen yrittänyt tyhjyyden tunnetta kanavoida joka paikkaan. Matkustelin kolmekin kertaa vuodessa ympäri maailmaa pitkiäkin aikoja kerrallaan ja ulkomaillakin tulee se tunne vaikka pitäisi olla lomailemassa. Nyt mietin, etten lähde enää reissuun ja säästäisin rahani. Katson, millainen tunne tulee säästeliäisyydestä. Lopetin vaatteidenkin ostamisen, ja huomasin, että hankkimillani päästään useita vuosia eteenpäin. Kaverini ovat hyvin pärjääviä suorittajia (joka itsekin olin), mutta nyt on tuolla korvien välissä tapahtunut jotain, ettei sellainen tuo enää mitään tyydytystä. Olen miettinyt, että jos minulla on alkava työuupumus (tai on se voinut kyteä tuolla taustalla jo vuosia).Annan itsestäni niin pärjäävän kuvan, että tavallisten ihmisten on vaikea lähestyä...ja monissa asioissa jään ihan yksin. oma vikani. Ja olen yrittänyt tästä poikaystävällenikin puhua, mutta täytyy ikäväkseni alkaa myöntämäänm itselleni, ettei hän ymmärrä. Minua loukkaa se, ettei hän kenties haluakaan ymmärtää... (seuraavana ajatuksenahan on, että pitääkö hän minusta aidosti). Nyt en ole siitä aitoudesta lainkaan varma (voihan hän pitää tavallaan) mutta ei hän pidä sillä tavalla, jolla minä toivoisin.
Minä olen miettinyt tässä viimeisen vuoden, että mitä minä oikesti haluaisin itselleni. Joitain asioita alkaa hahmottumaan, mutta kehittely vielä pahasti kesken. Noissa poikaystäväsuhteissa olen varmaan liiankin tarkkana noissa pitämisjutuissa, mutta olisi niin kiva, kun löytäisi sellaisen ihmisen jonka seurassa sielu lepäis, olisi niinkuin tullut kotiin...
Itse uskon, että tekemämme valinnat määräävät pitkälle, millaista elämää elämme. Olisi niin tärkeä löytää tähän lähelle sellaisia ihmisä, jotka oikeasti näkevät meidät ja suostuisivat siihen, että antaisivat toiselle niitä hyviä asioita, jotta oikeasti voisimme hyvin ja olisimme onnellisia.
tällaisin miettein täällä.
-Katriina
Siis miten ihmeessä olet onnistunut löytämään seurustelukumppanin? Minäkin haluaisin sellaisen jo viimeinkin löytää mutta mitkään keinot eivät ole auttaneet.
Hei,
no olihan siinä tekemistä! Yleensä olen niin kärkevä kommenteissani, että pinnallisimmat (huom!vain omasta mielestäni) karkotan toooodella nopeasti. Päätin kuitenkin yhtenä viimekeväisenä iltana lähteä kollegani kanssa konserttiin ja minulla oli tyyni ja hyvä mieli heti alusta asti. Kollegani oli samassa tilanteessa kuin minä, mutta erittäin innostuvaa ja seurallista sorttia. Siinä me konsertin lomassa soiteltiin ilmakitaraa ja ja oli hauskaa. Minä en odottanut illalta yhtään mitään olin vaan laittanut itsestäni mukavanoloiset vaatteet, vähän kiharrellut hiuksiani ja taisimpa punata huuletkin. Oli keveä ja hyvä mieli, en ainakaan näyttänyt hirveän huonolta, vaikka mieli oli ollut maassa ja stressihormoonit olivat virranneet kehossa jo vuosia.
No se mies haki minua tanssiin. Yleensä minua ei haeta, kun olen niin pelottavan näköinen. Olin ihan kepeä, mutta jalat tiukasti maassa (kato ei passaa ihan heittäytyä käsivarsille mun tyyppisellä ihmisellä). Pistelin miehellä oikeita kysymyksiä, kun se oli aika kova puhumaan ja se tais jääh niihin mun oikeisiin kysymyksiin koukkuun (kato joitakin rehellisyys viehättää, mutta siinäkin on hyvä pitää jotain rajaa). Niin se alkoi kirjottelemaan minulle ja teki olemisen aika helpoksi, jatkoin rehellisellä linjalla. Tuossa se on pysynyt, mutta nyt mietin, että mitä sen kanssa oikein tekee... Minulla on edelleen tyhjyyden tunne ja mistä helekkarista se pulppuaa?
Että semmonen oli minun tarina ja sille ei oo jatkotarinaa vielä luvassa. Pitää kehitellä tätä itsessä olevaa tyhjyysteemaa.
Toivottavsti tämä jotenkin auttoi Sinua ja vaikkei auttanut, niin mielelläni kirjoittelen lisää.
-Katriina