Minä olen lihava, ruma ja tyhmä. Näin minulle opetettiin jo aikoinaan lapsuuden kodissa. Totta kai sen uskoin ja uskon vieläkin. Siksi minulla ei ole mitään mahdollisuuksia muutokseen, koska lihava, ruma ja tyhmä ei voi käsittää kuinka muutos tapahtuu. On jo niin alistunut saamaansa leimaan, että mitä väliä millään.
Kun jotain asiaa jankutetaan tarpeeksi kauan, niin kuin em. asiaa, siihen alkaa todella uskoa. Miten silloin muutos on mahdollista, jos olet oppinut, että "sinusta ei koskaan tule mitään"?
Kun jotain asiaa jankutetaan tarpeeksi kauan, niin kuin em. asiaa, siihen alkaa todella uskoa. Miten silloin muutos on mahdollista, jos olet oppinut, että "sinusta ei koskaan tule mitään"?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mulla on ihan sama tilanne! Pidän itseäni rumana ja tyhmänä, jopa vielä näin laihtuessanikin. Mikähän tilanne on sitten, kun joskus olen lähes normaalikokoinen? Voiko omakuva koskaan parantua?
Häpeän itseäni valtavasti ja huonon itsetunnon takia en esim. kouluttaudu enemmän tai pahemmin liiku ihmisten ilmoilla. Nyhjötän vapaa-ajalla enimmäkseen kotona enkä harrasta oikeastaan mitään, jos liikuntaa ja kotona askaroimisia ei lasketa. En käy juuri koskaan elokuvissa, konserteissa, näyttelyissä tms. ja vaatteet sekä meikit ostan pikaisesti marketeista. Pikkuputiikkeihin en kehtaa mennä.
Yleensä joudun rohkaisemaan itseäni viikkotolkulla menemään jonnekin. Joskus sitkeys saa vallan ja menen hoitamaan juttuni ihmisten vahtaamisista ja naureskeluista huolimatta. Pakko kai läskin ja rumankin on joskus hoitaa hampaansa tai hiuksensa...
Rakastan talvea, koska on pimeää ja saan liikkua ulkona niin paljon kuin haluan! Ihana tehdä reippaita lenkkejä luonnossa, eikä pimeä oikeasti haittaa, siihen tottuu nopeasti. Joskus toivon, että olisipa aina talvi!
Minulle sanottiin kotona päivittäin että et sä mikää ihiminen oo.
Sä olet pilannut meidän elämän, ym..... loputtomiin.
Henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Ensimmäiset 40-50 vuotta meni uskossa että en ole mitään.
Mieskin sukuineen oli sitä mieltä.
Mutta olen alkanut oppia että minusta se vasta johonkin onkin.
Olen oppinut pärjääjäksi aivan huomaamattani kun olen aina joutunut ponnistelemaan enemmän kuin muut.
Nyt olen reilu 10 kg yliapinoinen, siitäkin viis veisaan.
Matkustelen, on oma asunto, mökki ym..
En ole saanut koulutusta koska vanhempani sanoivat että turha sua on koulutaa, ei susta mitääö kumminkaan tuu.
Mutta olen ollut ahkera ja säästäväinen.
Mieheni alkoholismista huolimatta.
Olin aina luokkani paras oppilas, mutta opettaja kuulemma lelli ja antoi "armosta" hyvät numerot.
Tsemppiä teillekin, toivon että tajuatte oman arvonne aikaisemmin kuin minä.
Viestisi oli kuin suoraan elämästäni.
Pienestä asti olen saanut kuulla kotona ja koulussa, että olen läski ja tyhmä.
Uskoin sen ja eristäydyin, en uskaltanut enää mennä kouluun ja kotonakin oli paha olla, kun veljet kiusasivat.
Nyt aikuisena olen täysin erakkona.
Kaupassa käynti on yhtä tuskaa, saan lähes joka kerta paniikkikohtauksen.
Tykkään lenkkeillä, mutta se onnistuu vain öisin, mutta sekin on vähentynyt raiskauksen myötä.
Pelkään ihmisiä, heidän katseitaan, heidän puhutellessaan minua olen aivan kauhuissani, sanat takeltelevat, änkytän vain hiljaa jotain vastaukseksi ja toivon tilanteen pian loppuvan, että pääsisin kotiin turvaan.
Olen laihtunut useaan kertaan normaalipainoon ja allekin, mutta henkistä oloa se ei ole saanut paremmaksi, olen aina se lihava, ruma ja tyhmä pieni tyttö jota häpeää oma isäkin, kuulen päässäni usein isäni sanat "Sä oot läski, miten voit olla muka mun tytär, susta ei ole mihinkään tapa itses". Mummokin huomautteli jatkuvasti painosta välillä ilkeään sävyynkin esim. " Toin sulle tuliaisiksi omenan, kun olet liikalihava" veljet saivat isot karkkipussit ja suklaalevyt.
Ainoa asia joka on pitänyt minut hengissä on äitini, hän on jaksanut tukea ja auttaa minua aina.
Mielenterveys toimistossakin ne olettaa, että sosiaalistentilanteiden pelkoni menisi sillä ohitse, kun rohkenisin esim. johonkin harrastustoimintaan mukaan.
Ei se niin mene, olen lukuisia kertoja yrittänyt aloittaa jonkin harrastuksen tai koulun, mutta vaikka ihmiset olisivat mukavia ahdistus kasvaa niin isoksi, etten saa seuraavaa kertaa mentyä, kun muistan heidän kasvonsa ja ilmeensä, minkä kokoisia he ovat, pelkään, että joku heistä sanoo pahasti ehkä ei seuraavalla kerralla, mutta kolmannella.
Tuntuu, että olen tuomittu olemaan yksin koko loppuelämäni näiden neljän seinän sisällä, mutta toiseaalta olen siitä vain hyvilläni, en halua ihmisten pariin jotka voivat satuttaa mua taas.
Koitan jälleen laihduttaa ja tuska on aamuisin suuri, jos vaaka näyttää enemmän kuin eilen.
Sormet menevät väkisin kurkkuun syömisen jälkeen ja itken ja oksennan ja ajatuksissa takoo "pakko laihtua".
Tänään uutisissa tuli, että Tuusulassa joku on ammuskellut koulussa, heti tuli mieleen, että ampuja on koulukiusattu.
Muistot tulivat mieleeni, miten tuskaa oli käydä koulussa, kun joka päivä kiusattiin eikä ollut yhtäkään kaveria tukena, kuinka siinä lohdutteli itseään iltaisin sängyssä, että vielä kostaisi joskus kiusaajille, jos olisin ollut rohkeampi niin ehkä olisin jotain tehnytkin.
Tunnen niin suurta vihaa, kun nään entisiä luokkalaisiani tulevan perheineen vastaan kadulla, mutta kohta viha muuttuu suruksi ja tuskaksi ja itken vain yksin kotona.
Voiko tämä elämä joskus olla helpompaa...
eikö sinun olisi mahdollista päästä psykologin/psykiatrin puheille? sen verran ikäviltä kokemuksesi kuulostavat, että noita pitäisi päästä purkamaan ammattilaisen kanssa... yksityisellä on kuulemma hyvää palvelua, ja kelakin korvaa ehkä osan kuluista.
toivottavasti voit joskus arvostaa itseäsi enemmän ja olla välittämättä pilkkaajista. löydät varmasti joskus luotettavan ystävän, ehkä jopa aiemmin kuin arvaatkaan. hyviäkin ihmissuhteita on, ei aina joudu satutetuksi. minä olin jo luovuttanut, ajattelin että olen loppuelämäni yksin, mutta sitten löysinkin rakkauden. paistaa se päivä risukasaankin :) sinullekin olisi varmasti vielä paljon mukavia asioita tulossa, jos vain pääsisit peloistasi.
ainakin minulla kiusaajiin kohdistuva viha laantui yllättävän pian. lapsia kiusaajatkin ovat, ei lapsi (ei teini-ikäinenkään) ymmärrä miten paljon kiusaaminen voi satuttaa. ehkä minun kiusaamiseni oli heille tapa selvitä sekopäisessä koulumaailmassa, he säästyivät itse kiusaamiselta kun siirsivät huomion minuun. yritä antaa anteeksi kiusaajillesi mielessäsi, viha vie vain voimiasi.
älä yritä laihduttaa, vaan muuta elämäntapasi terveellisemmiksi pikkuhiljaa. olisi hyvä, jos et lihoisi ainakaan paljoa, mutta eikö olisi tärkeämpää keskittää voimat nyt itseluottamuksen rakentamiseen ja tuosta sos. tilanteiden pelosta pääsemiseen? elämäntapamuutoskin onnistuu sitten helpommin, kun voit paremmin henkisesti.
jos sinulla ei ole varaa tai mahdollisuutta päästä psykologille ihan vielä, hae tuosta pelostasi tietoa netistä ja kirjastosta, ellet ole jo etsinyt...
toivottavasti saat asiasi järjestykseen ja olet vielä joskus onnellinen, niin kaukaiselta ajatukselta kuin se vielä tuntuukin.
.....Sinusta tuli lihava, ruma ja tyhmä. hah hah hah
Tiedän tasan tarkkaan kuka on tyhmä...
Vaikea kuvitella surkeampaa.
...ja sinusta taisi tulla järjeltäsi aivan vihannes!!!
Mensa on toista mieltä. Hah teitä vain vituttaa min' olen hoikka ja älykäs. Antaa tulla, suuttukaa, mulla on liikaa vapaa aikaa joten voin käydä lukemassakin.
Olipa ÄOsi mitä tahansa, jotain tärkeää sinulta puuttuu ja paljon. En voi kuin sääliä sinua ja kaikkia kaltaisiasi raukkiksia.
Kuinka väärässä Mensa voikaan olla, kun se ei pysty mittaamaan myös tunneälykkyyttä. Älä turhaan kuvittele saavasi pluspisteitä Mensan testeistä, jos olet niisä edes koskaan käynyt.
Koita kehittyä ihan itsesi takia, koska tässä maailmassa tarvitaan niin monenlaisia taitoja, joista suurin osa näyttää sinulta puuttuvan.
Kyllä on kauheaa luettavaa nämä kirjoitukset, miten voi aikuiset ihmiset sanoa lapsille tuollaisia asioita?? Ymmärrän jossain määrin miltä tuntuu kun haukutaan, vaikka vähemmän jouduinkin sitä kokemaan. Enoni ja hänen vaimonsa ottivat asiakseen kun olin lapsi (10-v suunnilleen), kommentoida painoani ja ulkonäköäni joka tilanteessa. Olin siis liian lihava ja ulkoisesti vastenmielinen heidän makuunsa.
Sittemmin laihduin ja nyt pari-kolmekymppisenä olen hoikassa kunnossa. Huvittavaa seurata heidän mielistelyään nyt kun olen 'hyväksyttävämpi', he niin kovasti ovat kiinnostuneet elämästäni ja haluaisivat minua kylään yms. Ja pah! En pidä heihin mitään yhteyttä ja vaihdan seuraa sukujuhlissa kun yrittävätkään tulla juttelemaan. Olen tullut siihen tulokseen että ihmiset jotka arvostelevat toisia, ovat idiootteja eivätkä ansaitse minulta ainakaan minkäänlaista kunnioitusta. Yrittäkää tekin nostaa itsenne tuollaisten yläpuolelle, kenelläkään ei ole oikeutta aiheuttaa toiselle pahaa mieltä.
Moi,
Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu. Oma isäni on murrosiässä ollessani haukkunut minua, ulkonäköäni, kykyjäni (sinusta ei koskaan tule muutakuin roskakuski) jne. Sain kuulla kerta toisensa jälkeen saman nauhan. On totta, että kun tarpeeksi jotain asiaa jankutetaan, sen alkaa itsekin uskomaan. Ja toisaalta eihän lapsella/nuorella ole kykyä vielä silloin kyseenalaistaa asiaa. Jos esim. isä sanoo, että olet lihava, sinulla on kamalat vaatteet (huom! en ole ollut koskaan radikaali vaan tosi kiltti ja hyvä lapsi) niin sitten sitä alkaa uskomaan, että kyllä minussa varmasti on jotakin vikaa, kun koko ajan jostakin asiasta huomautellaan.
Olen kohdannut varhaisaikuisuudessa traumaattisen tapahtuman ja sen jälkeen ahdistus sisälläni on kasvanut. Se kasvoi niin suuriin mittoihin, että aloin saada paniikkikohtauksia. On siis tärkeä hakea apua ajoissa. Ensiksi luulin, että ahdistukseni johtuu pelkästään tästä traumaattisesta kokemuksesta, mutta käydessäni kognitiivisessa psykoterapiassa, minulle selvisi, että isälläni on hyvin suuri rooli tässä kaikessa. Koska olen koko pienen ikäni saanut kuulla, että olen huono ihminen ja en kykene mihinkään, uskoin myös, että en selviä tästä traumaattisesta kokemuksesta. Uskoin, etten selviä elämässä eteenpäin.
Ei kannata alistua siihen, mitä on lapsuudessa joutunut kokemaan. Se on elämän hukkaamista! Olen tuntenut suuriakin vihan tunteita isääni kohtaan. Olen miettinyt monesti, kuinka aikuinen ihminen voi olla niin ajattelematon ja ilkeä pientä lasta kohtaan. Siksi, koska hän ei itse ole osannut muuta tapaa kasvattaa lapsia. Hän on itse omassa lapsuudenkodissaan saanut samanlaista solvausta, ivailua ja vähättelyä osakseen. Hän ei tiedä, että on toinenkin tapa kasvattaa lapsia.
Sinä jatkat pään sisälläsi periaatteessa sitä samaa solvausta, jonka lapsuudenkodissasi olet oppinut. Totuus on kuitenkin se, että sinä et ole tyhmä!! Sinun on muutettava ajatteluasi, alettava arvostamaan ja kunnioittamaan itseäsi. Olet ansainnut toisten ihmisten kunnioituksen ja arvostuksen. Olet tärkeä ihminen. Minulle nämä asiat ovat vielä kanssa opetteluasteella, sillä itselläni on vääristynyt minäkuva. Olen vuosia luullut olevani arvoton, tyhmä, huono ihminen. Nyt olen kuitenkin alkanut suojella itseäni itseltäni :o) Eli tarkoittaa sitä, että yritän olla soimaamatta itseäni ja olla itselleni armollinen, ystävällinen. Kun tarpeeksi kauan jankkaan itselleni olevani arvokas ja hyvä ihminen, luulen, että joskus vielä uskonkin niin.
Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa itseään. Se vaatii kovaa työtä, mutta se on varmasti sen arvoista. Minua on kovasti auttanut kognitiivinen psykoterapia. Siellä saan paljon uutta ajattelemisen aihetta ja kerrankin minusta tuntuu, että joku ihminen kuuntelee minua. Olen myös tarkoituksella pitänyt etäisyyttä isääni, sillä en halua hänen vahingoittavan minua enempää, koska en ole tällä hetkellä vielä niin vahva, että kestäisin hänen sanomisensa ahdistumatta niistä (hän nimittäin vielä nykyäänkin jatkaa samaa linjaa, koskaan en ole riittävä hänelle sellaisena kuin olen). On hyvä kerätä ympärilleen ihmisiä, jotka kohottavat itsetuntoa ja jättää sellaiset sivummalle, jotka latistavat sitä.
Tässäpä muutamia ajatelmia. Tsemppiä sinulle!
Osasit ilmaista asian hyvin, en olisi itse osannut, yhdyn täysin ajatuksiisi.
Voi kun olisin ymmärtänyt tuon lapsena.
(En ole aloittaja)
jos et huomaa pysäyttää sitä. Saatat opettaa saman omalle lapsellesi.
Enemmän asiaa pohtineena olen tullut siihen tulokseen, että ihminen joka ei osaa sanoa EI, on hyvä kohde ihmiselle joka haluaa purkaa kiukkuaan tähän tyyliin. Eli on opittava sanomaan ei "kiusaajalle"
Oma äitini toisti samaa lorua pitkälle aikuisuuteeni: ei sinusta ole mihinkään.
Kunnes eräänä päivänä minulta paloi pinna ja kysyin häneltä: milloin ajattelit minun kykenevän johonkin kun aina toivot minun epäonnistuvan?
Se yksi päivä muutti kaiken, puolustin itseäni ensimmäisen, mutta en viimeisen kerran. Kuin huomaamatta puheenaiheemme kääntyivät päälaelleen. Nyt äitini kysyy minulta: mitä mieltä olet voinko tehdä näin...
sen entisen epäonnistujan sijaan olen nyt ihminen ketä kykenee ja jolla on fiksuja ajatuksia...
Omia rajoja on puolustettava, ei sovi antaa toisten talloa niitä. Tosin niitä ei kannata puolustaa pahalla, vaan asiallisesti ja painokkaasti sanottuna. Riittää kun sanoo vaikka näin: tiedätkö kuinka pahalta minusta tuntuu sinun tyrmäävä asenteesi... etkö luota minuun...
Nämä raja asiat eivät ole harvojen herkkua, vaan ihan normaalia kasvua elämässään joihin ei voi olla törmäämättä. Ja huomattavaa on se, että omat vanhemmat eivät voineet olla täydellisiä vanhempia, ei heitä kannata sen vuoksi syyllistää koko elämää. Samoin saattaa huomata käyneen omassa lapsen kasvatuksessaan, ettei ollutkaan niin täydellinen ja paljon asiota saattaa mennä pieleen. Itse halusin pyytää anteeksi äidiltäni, että odotin häneltä liikoja, syytin häntä virheistään aivan liian kauan... nyt olemme kumpikin vapaita ja yllätys läheisempiä kuin ikinä koskaan ennen...
Senkun vaan päätät, että sinä onnistut ja niin tulee tapahtumaan, valinta on sinun...
antamaan anteeksi.
Minä en pysty koskaan, isäni on ollut haudassa reilut 30-vuotta.
En ole silti antanut anteeksi.
Äiti elää, tunnen vastenmielisyyttä aina hänet nähdessäni.
Olen ikä-ihminen myös itse.
Suurin osa elämästäni meni lapsuuden trumojen selvittelyyn.
Uskoin todella että en ole ihminenkään kun sitä päivittäin minulle toistettiin.
Sana EI on vieläkin hakusessa.
Mutta olen pärjännyt näinkin.
Olen erakoitunut, en luota ihmisiin.
sitä voi harjoitella hitaasti edeten. Tilanteissa joissa normaalisti mielessäsi tulee vastalauseita päätätkin luottaa tilanteeseen, pyydä perustelemaan mitä toinen tarkoittaa ja sanot vaikka kun et nyt oiken hoksaa hänen ajatustaan kokonaan. Sillä kun tajuaa mitä toinen ajaa takaa, niin ymmärtää häntä enemmän vaikka ei olisikaan samaa mieltä. Eli oman mielipiteen saa omistaa ja perustella sitä. Se on itsestään välittämistä, että yrittää tuoda ajatuksensa esille.
Älä suotta erakoidu vaan tee sellaisia pieniä päätöksiä muuttua rohkeammaksi aivan pienillä askeleilla sillä sitä myöden itseluottamus kasvaa. Näytä hymyilevää naamaa vaikka sisällä sataisi, sillä se rekistöröidään ja sitä myöden saa myönteistä palautetta ihmisiltä. Moikkaa vaikka naapureitasi hyvillä mielin ja tsekkaa miten se vaikuttaa tulevaisuudessa heidän suhtautumiseensa, tulet yllättymään... Seuraavaksi voit vaikka kehua naapurinmuijan tai äitisi takkia tai uutta käsilaukkua sano vaikka, että tosi hyvin valittu väri... testaa...
Vain sinä voit tehdä muutoksia siihen miten muut suhtautuu sinuun... muutos lähtee aina itsestä, ei siitä mitä ajattelee toisista.
Ja sittenkun opit hymyilemään kuin päivänsäde ilman yritystä, niin mahdollisuuksia on vain taivas.. positiivinen ja luottavainen mieli kun saa itsessä ihmeitä aikaan. Aivan varmasti onnistut jos vain ensin teet töitä ja luotat onnistumiseesi. Ensin oman asenteen muutos ja sitten vasta joskus kauempana teet suurempia säätöjä kun olet valmis niihin...