Tämmöistä tapahtuu, kun ihmisellä/nuorella on oikeasti paha olla eikä kukaan ota tosissaan! Se on todella turhauttavaa. Ei kukaan auta vaikka kuinka yrittäis saada apua.. Mielenterveystoimistoissa lässytetään, että kyllä se siitä, jne..
Rahat on loppu, työssä/koulussa ei jaksa käydä, rahaa pitäis saada ja asiat hoidettua, mutta miten pystyy ja jaksaa kun joka päivä on vain tuskaa ja ahdistusta?!
Yhteiskunta painostaa eteenpäin, läheisiä ei joko ole tai nekään eivät(enää) jaksa/pysty ottaman tosissaan(ymmärrettävää kyllä, jos ei ole kokenut masennusta ei voi ymmärtää kuinka vakavasta asiasta on kyse).
Masennus on hyvin savakavala ja vaikea ongelma, eikä sitä pitäisi KOSKAAN vähätellä!
Vaikka ihminen ei osaisi hakea suoranaisesti apua se kyllä yleensä antaa paljon vihjeitä ja avunhuudon merkkejä(esim.itsetuhoisuus,juominen..).
Jotka tulee ottaa tosissaan!
Se että edes yrittää auttaa merkitsee yllättävän paljon.
Varsinkin yksi suurimmista virheistä on että viitataan vain kinttaalla ja todetaa, että oli minullakin nuorena vaikeeta! Ette ymmärrä miten pahalta semmonen tuntuu.
Ensimmäisenä ei kannata ajatella vain itseään, kukaan ei voi koskaan ymmärtää eikä tietää toisen tuskaa ja sen voimakkuutta.
Pystyn aivan hyvin kuvittelemaan itseni tämän ampujan tilalle(vaikka en tosiakaan tekis tommosta muille..), kun kaikki on jo liikaa eikä enää pysty ajattelemaan selkeästi. Kun ei oikeasti enää jaksa, ja elämä tuntuu umpikujalta, mitä sitten yrittääkään.
Viattomat joutuu kärsimään, mutta ei sillä ole tekijälle siinä vaiheessa enää mitään väliä.
Ei pidä jäädä odottelemaan jos huomaa toisella olevan paha olla. Ei pidä uskoa että ei se uskalla itseään tappaa. Sitä ei koskaan tiedä mitä se omassa mielen helvetissään tulee vielä tekemään.
Minun mielestä tämä tapahtuma on täysin yhteiskunnan oma vika kun ei auta! Voimme mennä kaikki itseemme ja vihdoinkin herätä.
Opitte kaikki olemaan.
Rahat on loppu, työssä/koulussa ei jaksa käydä, rahaa pitäis saada ja asiat hoidettua, mutta miten pystyy ja jaksaa kun joka päivä on vain tuskaa ja ahdistusta?!
Yhteiskunta painostaa eteenpäin, läheisiä ei joko ole tai nekään eivät(enää) jaksa/pysty ottaman tosissaan(ymmärrettävää kyllä, jos ei ole kokenut masennusta ei voi ymmärtää kuinka vakavasta asiasta on kyse).
Masennus on hyvin savakavala ja vaikea ongelma, eikä sitä pitäisi KOSKAAN vähätellä!
Vaikka ihminen ei osaisi hakea suoranaisesti apua se kyllä yleensä antaa paljon vihjeitä ja avunhuudon merkkejä(esim.itsetuhoisuus,juominen..).
Jotka tulee ottaa tosissaan!
Se että edes yrittää auttaa merkitsee yllättävän paljon.
Varsinkin yksi suurimmista virheistä on että viitataan vain kinttaalla ja todetaa, että oli minullakin nuorena vaikeeta! Ette ymmärrä miten pahalta semmonen tuntuu.
Ensimmäisenä ei kannata ajatella vain itseään, kukaan ei voi koskaan ymmärtää eikä tietää toisen tuskaa ja sen voimakkuutta.
Pystyn aivan hyvin kuvittelemaan itseni tämän ampujan tilalle(vaikka en tosiakaan tekis tommosta muille..), kun kaikki on jo liikaa eikä enää pysty ajattelemaan selkeästi. Kun ei oikeasti enää jaksa, ja elämä tuntuu umpikujalta, mitä sitten yrittääkään.
Viattomat joutuu kärsimään, mutta ei sillä ole tekijälle siinä vaiheessa enää mitään väliä.
Ei pidä jäädä odottelemaan jos huomaa toisella olevan paha olla. Ei pidä uskoa että ei se uskalla itseään tappaa. Sitä ei koskaan tiedä mitä se omassa mielen helvetissään tulee vielä tekemään.
Minun mielestä tämä tapahtuma on täysin yhteiskunnan oma vika kun ei auta! Voimme mennä kaikki itseemme ja vihdoinkin herätä.
Opitte kaikki olemaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
mutta minulle tuli sellainen mutu tuntuma, että hän on juuri sen oloinen ihminen, joka ei hae apua ja jos sitä tyrkytetään niin ei myöskään ota vastaan.
Kotona ei välttämättä tiedetä, että millaista se lapsen/nuoren elämä koulussa on. Pitäisi olla kärpäsenä katossa.
Auvinen piti itseään muita ihmisiä parempana. Ei huonompana.
Luettuani näitä aiheita...monet syvästi masentuneet tuskin näkevät ympärillään olevien ihmisten pahoinvointia.
On siinä omassa jaksamisessaan ilmeisesti ihan liikaakin tekemistä. Ilman masennustakin voi olla elämässä vaikeuksia. Tai siis elämässä voi olla vaikeuksia ilman masennustakin.
Syyllistäminen sinänsä ei auta ketään vaan lisää taas uusia masennuspotilaita.
Itse koitan lapsilleni opettaa erilaisuuden sietämistä. Ainakaan ei tarvitse aina kommentoida "erilaisen" ihmisen olemusta tai puheita. Välttäisivät halveksivia ilmeitä jne.
Kun on kyse todella erikoisesta ihmisestä, kuten omalla luokallanikin aikanaan oli, niin häneen väsyi tosi helposti. Jos toinen hokee kuin mantraa vaikkapa Hitleristä, niin kuinka moni oikeasti jaksaa kuunnella päivästä toiseen samoja juttuja? Opettajan kanssa väittelyt olivat myös rasittavia. Raivokohtaukset, niitä pelättiin. Kyse oli 70-luvun loppupuolesta. Saiko lapsi hoitoa, en tiedä.
Tällaisella ihmisellä voi myös itsellään olla hyvin vahvasti sellainen ajatus, että vain hänen asiansa on aito ja tärkeä. Kaikki muut siis ovat tyhmiä ja tylsiä. Kun muut eivät ymmärrä ja väittävät vastaan niin sitten tykkää olla yksikseen. Nykyään toki netistä löytää kaltaisiaan.
Niin ja sitten vielä se, eikös me kaikki olla aika erilaisia toisiimme verrattuna? Joskus en jaksa mieheni juttuja ja joskus hän ei jaksa minun juttujani. Joskus mietin, että onko nuo lapset minun. Useimmiten näen heissä jotain samaa kuin minussa ja puolisossani mutta lisäksi siellä on se heidän oma luonteensa.
Miten tällaiset ihmiset löydetään ja pitääkö heidät varmuuden vuoksi laittaa pakkohoitoon. Pitääkö kaikki yksin koulun pihalla seisovat ottaa keskusteluun??? Samoin kuin kiusaajat. Pitäis ja pitäis mutta käytäntö on toinen.
lähimmäisten läsnäolo ja välittäminen on vähentynyt, mikä näkyy pahoinvoivien lasten näkyvinä tempauksina ja avunhuutoina. Nuori tarvitsee rakkautta, välittämistä, keskustelemista ja kuuntelemista kotona ja koulussa.
Myös yhteiskunta asettaa liian kovia menestymisen paineita; jo nuorena pitäisi olla vaikka mitä. Ja media välittää näitä vääristyneitä mielikuvia tuutintäydeltä.