Ja niitä riittää, suoraan lukiosta tulleita. Tuskin kovinkaan moni noista tajuaa, mihin soppaan ovat lusikkansa työntäneet. Joutuvat luultavasti uusimaan jokaisen tentin, kun opiskelu ei luonnistukaan niin helposti, vaan aika käytetään aina kaikkeen muuhun hömpöttelyyn. Katsele siinä sitten lapsia, joita joidenkin tulisi hoitaa sen sijaan, että he mukamas hoitavat ihmisiä. Heh...
Lukiolaismedisiinarit
niitä riittää...
91304
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minä olen "lukiolaismedisiinari", viidennen vuoden opiskelija jo. En ole koskaan reputtanut yhtään tenttiä, en lukiossa enkä lääkiksessä. Lääkärin töitäkin olen jo ehtinyt tehdä, enkä sielläkään saanut mitään negatiivista palautetta osaamisestani. Lääkikseen hakiessani en tiennyt, mihin soppaan olen lusikkani pistämässä, mutta mistäpä olisivat vanhemmatkaan hakijat tienneet? Eiväthän hekään ole lääketiedettä aiemmin opiskelleet. Heh heh vaan itsellesi.
Niin, olisi ehkä syytä reputtaa edes joskus, niin tietäisi sitten, mitä se normaali elämä on. Lukiosta suoraan lääkikseen ja sieltä ulos ilman yhtäkään tenttiä reputtamatta = mitä tietää normaalielämästä? No ei mitään. Pumpulissa kun kasvaa alusta loppuun, aika hankala ymmärtää potilaiden aivoituksia. Tai no voi mennä prässihousuhommiin erikoissairaanhoitoon pelkästään töihin ja pysytellä mahd. kaukana potilaasta, niin kai se siitä.
Ei se lääkärin duuni mitään ihmeempää ole, juoppojen ja epäsosiaalien kanssa pyörimistä, tavallisen ihmisen arjen kanssa sekoilua. Aika hankala siitä tajuta kovinkaan paljoa, jos elämänkokemus koulun ulkopuolella on kapea. En kannata mitään 30v. lääkis aloitusta primääräisti, mutta jotain elämää pitäisi olla elänyt muutakin kuin koulua.
"Niin, olisi ehkä syytä reputtaa edes joskus, niin tietäisi sitten, mitä se normaali elämä on. Lukiosta suoraan lääkikseen ja sieltä ulos ilman yhtäkään tenttiä reputtamatta = mitä tietää normaalielämästä? No ei mitään. Pumpulissa kun kasvaa alusta loppuun" jne.
Kyllä elämään saattaa mahtua varsin paljon varjopuolia, vaikka olisikin mennyt lääkikseen suoraan lukion penkiltä. Luulisi lääkärin tietävän sen. Itsekin pääsin heti lääkikseen, tentit meni läpi helposti ja valmistuin lääkäriksi 24-vuotiaana. Sain heti työpaikan terveyskeskuksesta haluamaltani paikkakunnalta, ja sen 9kk eurovaiheen perään erikoistumispaikan sairaalasta haluamaltani alalta. Erikoistumisen ohessa väännän väitöskirjaani.
Mieheni on työttömänä ja on veljensä esimerkkiä seuraten alkanut kuluttaa alkoholia liiallisia määriä. Olemme puoli vuosikymmentä jo yrittäneet hankkia lasta, mutta se ei onnistu. Olemme onnistuneet koeputkihoidolla saamaan aikaan yhden raskauden, joka meni kesken. Keskenmenon jälkeen olen ollut hyvin masentunut ja miettinyt itsemurhaakin pahimpina hetkinä. Viisikymppinen isäni on juuri sairastunut syöpään. "Pumpulissa kasvanut" joopa joo. Ottaa aika lailla päähän, kun usein ihmisillä on tuollainen yhden vinkkelin (koulumenestyksen) perusteella muodostettu mielipide toisen elämän helppoudesta. Kukaan työpaikallani ei esimerkiksi tiedä lapsettomuudestamme, masennuksestani, siitä että mieheni on työtön alkoholisti tai että isäni sairastaa syöpää. Vaikutan ulkopuolisen silmin siis menestyvältä erikoistuvalta lääkäriltä, joka ei ole mitään vaikeuksia elämässään kohdannut. Jippi jai jee.
Mitä tenttien reputtaminen kertoo "tavallisesta elämästä"? Onko se hyväkin mittari? Elämää on muuallakin kuin tenttisalissa, eikä se elämä aina ole pelkkää pumpulia. Olen duunariperheen tytär, teinivuosina oli rahasta tiukkaa kun äiti oli pitkään työttömänä. Isä sai alle viiskymppisenä sydäninfarktin, myöhemmin syövän. Olen ollut "veljeni vartija" pari vuotta, kun oma mieheni sairastui psyykkisesti. Olen valvonut öitä kuunnellen, että vieläkö mies hengittää lääketokkurassaan vai pitääkö lähteä ensiapuun, olen joutunut piilottelemaan auton ja lääkekaapin avaimia, teräaseita yms. häneltä ja kestämään appivanhempien syytökset poikansa sairastumisesta. Mies on nyt kyllä kunnossa, mutta olen alkanut epäillä, että olen itse mahdollisesti masentumassa kuorman alla. Että näin helppoa on elämä täällä. Olisinhan minäkin tietysti voinut kokeilla sitä "oikeaa elämää", eli bilettää pari vuotta ilman huolta huomisesta ja ajelehtia. Mutta tämä pumpuli houkutti enemmän.
...enkä minä välitä akateemisesta lässyttelystä ja hienostelusta. Haluan tehdä töitä tavallisten ihmisten parissa, eli tulevaisuudessa päädyn varmaankin terveyskeskukseen pidemmäksikin aikaa kuin 9 kuukaudeksi. Tai geriatrialle. Sellainen hienostelija minä olen...
Kannattaa aloittaa ne lääkäriopinnot melko pian lukion jälkeen kun se oppiminen vielä luonnistuu. Jos lääkikseen meinaa mennä yli kolmikymppisenä niin muisti on aika monella jo sen verran rappeutunut ettei opintojen läpäisystä ole varmuutta. Lisäksi monella erikoisalalla ei jää oikein aikaa kerätä kokemusta riittävästi. Ainakin kirurgiaan ei kannata lähteä erikoistumaan jos mittarissa on perustutkinnon jälkeen jo 40 vuotta. Nimittäiin leikkauksissa tarvittavaa hienomotoriikkaa ei yksinkertaisesti opi vanhemmalla iällä kuten ei opin viulunsoittoakaan.
Viulunsoitto aloitetaan yleensä alle kouluikäisenä. Tämän logiikan mukaan kirurgiksikin pitäisi ruveta joskus viimeistään 6-vuotiaana. Ja jos kerta vanhat ei mitään opi, niin ne 60-vuotiaat lääkäritkö toteuttaa 40 vuotta sitten saamiaan oppeja?
Lääkis on pitkä, joten jos tietää sinne haluavansa, kannattaa mennä heti kun sen keksii. Jotenkin vaan näitä opiskelijakavereita katsoessa miettii, että olisi sieltä muutaman ainakin kannattanut ensin kuitenkin vilkaista johonkin muuhunkin suuntaan. Lääkäri kun on näitä "helposti mieleen tulevia ammatteja" opettajan, sairaanhoitajan ja vaikka lakimiehen ohella. Se siis pyörii mielessä hyvin monella lukiolaisella, koska sen olemassaolosta tiedetään ja voi olla joku kuvitelmakin siitä, mitä se on. Sama homma opettajilla ja sairaanhoitajilla, vaikka palkkaus on mitä on ja arvostuskin suht kehno. Se ei tarkoita, että se olisi oma ala.
Se ei myöskään tarkoita, etteikö näistä "lukiolaislääkäreistä" voisi tulla ihan hyviä. Lääkis kestää kuitenkin vähintään sen 6 vuotta, kyllä siinä ajassa kasvaa. Harmittaa vaan niiden puolesta, jotka ovat tehneet väärän valinnan. (Ja heitähän tutkimuksen mukaan on noin viidennes lääkäreiksi valmistuvista...)
menin lääkikseen suoraan lukiosta ja tentit meni hyvin läpi koko lääkiksen ajan. Tiesin, mihin soppaan lusikkani työnsin, koska isä on lääkäri ja olin jo aiemmin ollut sairaalassa töissä&työharjoittelussa. Aikaa riitti opintojen ohella hyvin myös hömpöttelyyn. Mikähän sulla oikein on tässä pointtina - jos mielipiteesi on tuo, et taida itse olla lääkiksessä.
Sanoisin, että lääketieteelliseen päässeet ovat useinpa vielä hyvinkin ikäisekseen kypsiä nuoria, mitä itse olen seurannut. On hyvinkin tapauskohtaista, mutta alle 20-vuotias voi olla jo henkiseltä tasoltaan aivan samanlainen kuin huomattavasti iäkkäämpi, jopa kypsempi. Hän voi olla myös nähnyt niin sanottua oikeaa elämää paljon enemmän kuin huomattavasti iäkkäämpi. Tai sitten ei.
Ikä ei kerro kaikkea. Monessa mielessä nuoruus ja kauneus pieksee vanhuuden ja viisauden 6-0. Tai sitten ei. On upeaa, että yhteen tiedekuntaan mahtuu niin monta erilaista.