Jostain syystä palstalla ei ole vielä puhuttu tästä mestariteoksesta. Paris, Texas on saksalaisen Win Wendersin täysosuma, jonka hän ohjasi USA:ssa. Pääosissa näyttelee Harry Dean Stanton (täydellinen suoritus) ja Nastassja Kinski (hänkin ehkä parhaassa roolissaan). Paris, Texas on rakkauselokuva, elokuva hullusta rakkaudesta tai oikeammin rakkaudesta joka tekee hulluksi.
Tarina kerrotaan takaumin ja muistellen. Elokuvassa ei juuri tapahdu mitään, sen juoni on lyhyesti kerrottu, mutta niin elokuvalle tekisi vain hallaa. Elokuva on pitkä, muistaakseni yli kaksi ja puoli tuntia ja kun siihen mittaan tapahtumia ei juuri ole, niin voisi kuvitella elokuvan olevan tylsä, mutta sitä se ei ole. Jo ensi kuvista Paris, Texas tempaa mukaansa, hätkähdyttää ja pistää katsojan miettimään mistä on kysymys.
Wim Wenders onnistuu luomaan tunnelman, tunnelman jonka aikana kello unohtuu ja ainakin minä uppoiduin täysin tarinan vietäväksi ja kyllä se veikin. Ohjaaja piirtää myös hyvin tarkan psykologisen kuvan päähenkilöstään, pakkomielteenomaisesti vaeltavasta miehestä, jonka henkilöllisyys ja tarina valkenee elokuvan edetessä. Paitsi, että PT on tarkka mielenliikkeiden kuvaus, se pohtii perhearvoja, ihmissuhteita ja sitä helvettiä minkä rakkaus voi sivutuotteena ihmissuhteeseen luoda. Tämän kaiken Wenders piirtää ohuin mutta tarkoin vedoin.
PT:n parhaita puolia on Ry Cooderin musiikki. Hänen eleetön kitarointinsa onnistuu luomaan hienon, surullisen, mutta elämänmyönteisen tunnelman. Cooderin musiikki on täyttä bluesia, aivan uskomattoman kaunista ja suuria tunteita sisällä pitävää kitarointia. Olen kuunnellut elokuvan Soundtrackin useaan kertaan jälkeenkin päin ja on uskomatonta, kuin se tuokaan mieleeni elokuvan kuvat ja hetket.
Paris, Texas on yksi kaikkien aikojen elokuvista. Se on mestariteos, rakkaustarina ja taiteellinen elokuva positiivisessa mielessä. Elokuvan jälkeen tuntee sen harvinaisen onnellisuuden tunteen, mikä tulee hyvän elokuvan jälkeen.
Tarina kerrotaan takaumin ja muistellen. Elokuvassa ei juuri tapahdu mitään, sen juoni on lyhyesti kerrottu, mutta niin elokuvalle tekisi vain hallaa. Elokuva on pitkä, muistaakseni yli kaksi ja puoli tuntia ja kun siihen mittaan tapahtumia ei juuri ole, niin voisi kuvitella elokuvan olevan tylsä, mutta sitä se ei ole. Jo ensi kuvista Paris, Texas tempaa mukaansa, hätkähdyttää ja pistää katsojan miettimään mistä on kysymys.
Wim Wenders onnistuu luomaan tunnelman, tunnelman jonka aikana kello unohtuu ja ainakin minä uppoiduin täysin tarinan vietäväksi ja kyllä se veikin. Ohjaaja piirtää myös hyvin tarkan psykologisen kuvan päähenkilöstään, pakkomielteenomaisesti vaeltavasta miehestä, jonka henkilöllisyys ja tarina valkenee elokuvan edetessä. Paitsi, että PT on tarkka mielenliikkeiden kuvaus, se pohtii perhearvoja, ihmissuhteita ja sitä helvettiä minkä rakkaus voi sivutuotteena ihmissuhteeseen luoda. Tämän kaiken Wenders piirtää ohuin mutta tarkoin vedoin.
PT:n parhaita puolia on Ry Cooderin musiikki. Hänen eleetön kitarointinsa onnistuu luomaan hienon, surullisen, mutta elämänmyönteisen tunnelman. Cooderin musiikki on täyttä bluesia, aivan uskomattoman kaunista ja suuria tunteita sisällä pitävää kitarointia. Olen kuunnellut elokuvan Soundtrackin useaan kertaan jälkeenkin päin ja on uskomatonta, kuin se tuokaan mieleeni elokuvan kuvat ja hetket.
Paris, Texas on yksi kaikkien aikojen elokuvista. Se on mestariteos, rakkaustarina ja taiteellinen elokuva positiivisessa mielessä. Elokuvan jälkeen tuntee sen harvinaisen onnellisuuden tunteen, mikä tulee hyvän elokuvan jälkeen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
harry dean stanton tekee ehkä parhaan roolisuorituksensa vähäpuheisena, mutta sitäkin miellyttävämpänä ja kiinnostavampana henkilönä.
valtava elokuvakokemus,
katsoin kahdesti peräjälkeen :))
Sinuun voi luottaa kun on klassikosta kyse. Voi toki muihinkin Pappakerholaisiin.
Harry Dean Stanton on muuten mielenkiintoinen tapaus. En muista mieheltä yhtään huonoa roolia. Paris, Texasin jälkeen olen miehen työskentelyä tarkasti seurannut ja on uskomatonta kuinka muuntautumiskykyinen hän on, silti tehden toinen toistaan hienompia hahmoja.
ko. näyttelijä oli minulle lähes tuntematon
ennen paris,texas elokuvanautintoa.
kuitenkin omasin elokuvia,
joissa hän oli mukana.
siis katsoin ne:
-lannistumaton luke
-kummisetä II
-verenpunainen yö
-mustaa marmoria
-christine-tappaja-auto
-hulluna rakkaudesta
ja huomasin, miten "hyvin" olin osannut olla häntä ennen huomaamatta!
paris,texas:in jälkeen huomaan varmasti :))
Amerikkalaisen elokuvan ilmaisukieltä ihaileva Wim Wenders seuraa sikäli Jean-Luc Godardin linjoja, että molemmat ovat tavallaan oivaltaneet hollywoodilaisten viihdefilmien ideologian ja mekanismin. Siinä missä Godard 1960-luvulla ryhtyi hajoittamaan teolliselle elokuvalle vakiintunutta muotoa, pyrki Wenders pari vuosikymmentä myöhemmin paljastamaan amerikkalaisen massaviihteen ytimen pelkistämällä kerronnallisen tason muutamaan välttämättömään leikkauspisteeseen. Yhtä kaikki, kumpaakin tietä päästään samaan tulokseen, elämän jäljitelmän riisuttuun malliin, jossa totuus ja valhe lyövät kättä toisilleen.
Paris, Texas on eräänlainen moderni peruswestern. Amerikkalaisille etsinnän syyt tai kohteet ovat sivuseikkoja sankaria eteenpäin kuljettavan pakkomielteen rinnalla. Myös Wenders tyytyy kuvailemaan matkantekoa kun yksinäinen, illuusionsa menettänyt mies yrittää viedä pikkupoikansa suurkaupungin bordellissa elantonsa hankkivan äidin luo. Mistä kyseinen vaeltaja Teksasin kuumuutta hohtavalle aavikolle äkkiä ilmestyy ja miksi hän ryhtyy kokoamaan uudelleen perhettään, eivät nouse filmin olennaisiksi kysymyksiksi. Elämän sirpaleiden yhteen liittäminen on miehen ehdoton velvollisuus, fyysisen sekä henkisen kestävyyden koetinkivi.
Paris, Texas on avarilla lakeuksilla verkkaisesti etenevä tutkielma katkenneista ihmissuhteista ja niiden lähentymisestä rehellisen itsetilityksen kipeällä hetkellä. Miehen löydettyä vaimonsa kumpikaan osapuoli ei heitä syytöksiä toistensa silmille vaan ripittäytyy vuoroin peililasilla jaetussa tirkistelyhuoneessa, valaisten minuutensa ja romahtaneet unelmansa, sielut vereslihalla.
Voiko tuota upeaa elokuvaa paremmin kuvata kuin orson omassa vietissään.
Olen nähnyt sen muutaman kerran. Se on sellainen elokuva, joka edellyttää - ainakin minulle - tietynlaisen mielentilan, jotta siihen voi vapaasti uppoutua. Tai ehkä se on paremminkin niin, että PT:n katsominen LUO tietynlaisen olo- ja mielentilan, jota kantaa muassaan aika pitkään. Neil hardwick on muistaakseni sanonut jossain haastattelussa, että hän varaa tuon elokuvan katsomiseen aina pullon hyvää viskiä. Ei huono neuvo lainkaan. Muistan ensimmäisen katsomiskerran - sen jälkeen oli varsin "takki tyhjä"-olo, johon muutama viskipaukku olisi sopinut paremmin kuin hyvin.
Se lopun peililasi kohtaus on jotain aivan uskomatonta. Dialogia, jossa enemmän jätetään sanomatta kuin sanotaan, ja jossa juuri ne lausumattomat sanat huutavat merkitystään.
Nordic
kauniisti kerrottu kaunis asia :))
Olen kanssasi samaa mieltä Orsonin kommentista, ihailin hänen taitoaan käyttää sanoja elokuvaa kuvatessaan, hyvin osuvasti sanoi. Mukava, että tämä elokuva herätti keskustelua, kiitoksia!
..... tapailee slideputkella kitarastaan
Paris Texas-elokuvan teemamusiikkia ja
rääkyy sydäntä särkevästi...
...hiljainen tuulenvire kuljettaa
pölypalloja Mojon huoneessa,kuin Mojaven
autiomaassa...
.."miksi Natassja Kinskin pitää olla niin kaunis"...
..sopertelee jotain sekavaa ihailemastaan elokuvasta...
..Mojo ottaa uuden huikan viskipullostaan....
..ja taas surumieliset sävelet täyttävät huoneen..
toteaa vain, että
hih, tunnelma tunnistettu :))
useat sanoo leffaa unettavaksi.
mutta...
Ensi kerran kun näin elokuvan minulle nousi
niskakarvat pystyyn.ajattelin että
kuka saatana on kuvannut uniani leffaksi.
Jossakin kohtaa leffaa kun oli kuvaa
http://perso.wanadoo.fr/forban/images/photos/repe13.jpg
joka oli kuin suoraan unesta jonka olin nähnyt.
Uneni tapahtumapaikka oli miltei 1 yhteen tuo paikka,ainoana erona se että unessani tuulessa vähän pöllysi.
Elokuvan jälkeen vedin sekavassa tilassa lärvit.
Wenderssin hieno ohjaus.Sam Shepardin hieno käsikirjoitus.Ry Cooderin hieno musiikki.
Robby Müllerin hieno kuvaus.
(eikö ole hienoa,kun kaikki on hienoa?)
Harry Dean Stanton ja Nastassja Kinski loistavia.
Koko sakki suosikkejani lajissaan.
Orson jo kertoi leffasta aika tyhjentävästi,
mitä siihen mitään lisäämään.
ja miksi vaivautua.
kirjoitukseenhan voi tulla kirjoitusvirheitä.
ps.
kirjoitusvirhe?
Tillitys on itkun tuherrusta
ja humalaiselta Mojolta jäi
Nastassjasta 1 s pois.
voi tsiisus
mojo
Sattuuhan sitä tekevälle kaikenlaista. Minäkin kerran unohdin nastassjan nimestä yhden ässän. Virheeni oli jotenkin säälittävämpi vai mitä sanotta? Nastassja Kinki
miten humalaisella pikku muilla
saattoikaan olla käsitys,
että mojo on kärkkäästi
huomautellut pilkun jälkeisistä
välilyönneistä...!
pikku mui pistää pään pensaaseen
ja häpeää kokonaisen viikon ;))
krapulainen pikku mui unohti mainita
kirjoitusvirheen.
menkööt nyt tähän,
koska otit puheeksi omasi.
pikku mui laajentaa nastassja kinskin
eri kirjoitustyylejä
luullen sen olevan nastasha, eli noin.. ;)
Muuan ajatus jäi eilisillasta vaivaamaan mieltäni. Se selkeni nyt, kun luin uudelleen kirjoituksesi. Tuo lause: "Elämän sirpaleiden yhteen liittäminen on miehen ehdoton velvollisuus, fyysisen sekä henkisen kestävyyden koetinkivi." toi mieleeni toisen suuresti rakastamani elokuvan, John Fordin "Etsijät".
John Waynen esittämä Ethan Edwards kulkee vuosien ajan intiaaniheimon perässä tarkoituksenaan löytää näiden ryöstämä tyttö, joka on Ethanin veljentytär. Jo elokuvan alussa hän on ulkopuolinen, joka eräänä aamuna yksinkertaisesti ratsastaa veljensä tilalle. Sisällissota on päättynyt jo paljon aiemmin, ja veli ihmetteleekin missä Ethan on ollut. "Me kaikki emme muuttaneet sapeleitamme auroiksi" kuuluu Ethanin tyly vastaus.
PT ja Etsijät ovat kuitenkin varsin erilaisia elokuvia, enkä yritä luoda niiden välille sellaisia merkityksiä mitä ei ole olemassa, mutta juuri noista Orsonin mainitsemista "elämän sirpaleiden yhteen liittämisestä..." on tässä Fordin upeassa ja ristiriitaisessa westernissäkin kyse.
Sodan ja väkivallan maailmasta ilmestyvä Ethan saa kokea lyhyen onnen hetken veljensä Aaronin ja tämän vaimon Marthan maatilalla. Ethanin myöhempien vaiheiden ymmärtämisen kannalta on olennaista, että muutaman lyhyen ja hienovireisen kohtauksen kautta katsoja ymmärtää Ethanin ja Marthan välillä olevan muutakin kuin ystävyyttä. Martha hellästi silittämässä Ethanin takkia… Aamu-kohtaus, jossa Ward Bondin esittämä pastori/kapteeni Clayton hienovaraisesti kääntää selkänsä Ethanin ja Marthan kohdatessa toisensa. Mitään ei sanota, koska on olemassa asioita joita ei voi pukea sanoiksi.
Intiaanien hyökkäys Aaronin tilalle murskaa Ethanin haaveen jonkinlaisesta kodista. Aaron ja Martha saavat surmansa ja kaksi nuorta tyttöä katoaa intiaanien matkaan - toinen näistä on Aaronin tytär Debbie. Ja niin alkaa monen vuoden matka Ethanin sieluun, jossa rasistinen viha intiaaneja kohtaan kasvaa yhä suuremmaksi, ja ajaa Ethanin yhä kauemmaksi siitä yhteisöstä, johon hänkin olisi saattanut kuulua - yhteisöstä, johon hän yritti jonkinlaista paluuta, joka kuitenkin tuhoutui intiaanien hyökkäyksessä.
Haluaako Ethan vain kostaa, ja tappaa kaikki intiaanit, vai haluaako hän epätoivoisesti löytää syyn olemassaololleen - löytää sen sosiaalisen hyväksynnän, jonka sota ja hänen omat valintansa sen jälkeen on häneltä riistänyt? Rakkauden ja hyväksynnän kaipuu, oman minuuden pitäminen kasassa, yhteisön suojeleminen… siinä Ethanin kiinnekohtia etsintään, joka on upeasti kuvattu Monument Valleyn maisemissa.
Elokuvan alussa on vain musta kangas, johon aukeaa ovi. Kamera on pimeässä huoneessa, ja oviaukosta näemme karun aavikkomaiseman. Kaksi ihmistä astuu ovesta ulos (Martha ja Aaron) kuistille, ja kamera seuraa perässä. Kaukana erottuu ratsastaja, joka lähestyy. "Ethan?" kysyy Martha mieheltään.
Elokuvan loppu sulkee tarinan yhtä vahvoin kuvin. Ethan ratsastaa Jorgensenien tilan pihaan Debbie mukanaan. Rva Jorgensen ottaa Debbien syliinsä ja kävelee tämän ja miehensä kanssa sisälle taloon. Ethan laskeutuu hevosen selästä ja ottaa askeleen kohti ovea, mutta Ethanin mukana ratsastanut Martin Pawley säntää rakastettunsa Laurie Jorgensenin kanssa Ethanin ohi sisälle taloon. Ethan pysähtyy, kamera alkaa liikkua taaksepäin, sisälle taloon. Lopulta näemme mustan seinän kehystämän oviaukon, jossa Ethan seisoo katsoen sisälle taloon. Ethan tarttuu oikealla kädellään vasemmasta käsivarrestaan kiinni, ikään kuin puristaen itseään hetken. Sitten hän kääntyy ja kävelee kohti hevostaan, nousee selkään ja ratsastaa pois. Ovi sulkeutuu. Etsintä on päättynyt, yhteisö on jälleen ehjä. Väkivalloin ryöstetty tyttö on palautettu kotiin, mutta mies, joka teki tämän mahdolliseksi, ei voi kuulua tuohon yhteisöön.
Joidenkin mielestä nämä alku- ja loppukohtaukset ovat hieman teennäisiä, mutta minä olen kuitenkin aina katsonut niitä suuren ihailun, ja hiiskumattoman hiljaisuuden vallassa. Myös em. Aamu-kahvi kohtaus on rakennettu siten, että lopullisen kuvan palaset loksahtavat paikoilleen hiljaa, lähes huomaamatta, kunnes edessämme on täysin tasapainoinen kuva, jonka jokainen ele ja liike on ladattu täyteen merkitystä.
Hmm... tämä nyt oli poikkeama aiheesta (PT) jos mikä, mutta tulipahan nyt kirjoitettua.
ei ollenkaan poikkeama.
odotinkin koska joku ehtii John Fordin
"Etsijät"-leffasta tässä yhteydestä
mainitsemaan jotakin.
Hyvä kirjoitus Fordin leffasta.
Itse olen ajatellut leffaa myös
jonkinlaisena "roadmoviena".
(1) DESERT LANDSCAPE EXTERIOR, DAY
A fissured, empty, almost lunar landscape- seen from a bird's-eye view. The camera hovers over it. In the distance, a lone man appears; he is crossing this desert.
A hawk lands on a boulder.
The man stops, looks at the bird.
Then he drinks the last drops of water from a large plastic bottle. He is wearing a cheap Mexican suit, a red baseball cap
and sandals with bandages wrapped around them. His clothes are covered with dust and soaked with sweat. He has been walking for a long time.
This is Travis.
Travis throws away the empty plastic bottle,and continues on his way across the bleak, hot plains that lie before
.........................
Walt: I thought you were afraid of heights.
Travis: I'm not afraid of heights. I'm afraid of fallin'.
.............................
mojo
Minä näen nämä elokuvat jokseenkin toistensa vastakohtina. Etsijöiden päähenkilöllä on selvä missio, minkä perässä hän vaeltaa periksi antamatta. Paris, Texasin päähenkilö on taas omasta unelmastaan luopunut ja hänen vaeltamisensa ei niinkään ole menoa jotakin kohti, vaan jostakin pois. Kuten Juice laulaa: "Ei syy ole se mä miksi lähden, vaan se mä miks` en jää." (Jos joku saa tähän ketjuun liitettyä vielä Juiceakin epätodennäköisemmän henkilön jollakin aasinsillalla, niin tarjoan pullakahvit Laanilan Nesteasemalla.)
Hieno kirjoitus Etsijät elokuvasta, joka on yksi suosikeistani. Tosin minulla taitaa Top 10:ssäkin on reilu 300 leffaa, mutta kun on taito pakata, niin onnistuuhan se.
luulisi että tuolla romanialaisella
tennistähdellä ,Ilie Nastasella napsahtaa kahvit.
mojo
Ihmettelin aikanaan miksei Ilie Nastasea valittu näyttelemään sitä Muumiota, olisivat säästäneet paljon maskeissa. Annetaan nyt muidenkin yrittää, mutta Nastase on aika paha.
että mikko alatalo lauloi sen
juicen sanoilla, huh, saivartelua...
hienot mielipiteet kaikilla
hienoista elokuvista, lemppareita molemmat.
kahvitrattina, ja vielä nesteen pullilla,
sai pikku muin etsimään aasinsiltaa
ja hetimiten se mieleen paukahtikin.
koska paris, texas kirvoittaa tunnelmia,
tässä tulee tulee yksi;
saavuttamatonta saavuttaa haluan,
silti menetettyä menettää yritän.
....sitoa yhteen aikaa ja paikkaa,
kai koskaan en uskomasta lakkaa....
sävelen jokainen säveltää itselleen sopivaksi ;)
Kiitos kommenteista.
On totta, että Ethan Edwardsilla on missio, joka ajaa häntä eteenpäin, mutta eikö Travisillakin ole? Luoda uudelleen suhde omaan poikaansa, ja sen jälkeen pojan äidin - ja Travisin elämän suuren rakkauden - etsintä. Isä saattamassa poikansa tämän äidin luokse, isä korjaamassa äidin ja lapsen särkynyt yhteys, vaikka itse jääkin lopulta yksin ja ulkopuolelle.
samaan tapaan minäkin Travisin jutun muistan.
Rosewater voi selittää,miksi on eri mieltä.
mojo
Olisi kiinnostavaa käydä läpi muitakin westernejä - Ford, Hawks jne... kesä on aluillaan ja hyviä mielipiteitä varmasti riittää. Ja Leonen lännen eepokset ansaitevat ihan oman sarjansa nekin.
Siitä vaan ketjuja avaamaan. Ei ole pitkä aika, kun itse avasin Hyvistä, pahoista ja rumista. Noita vanhoja westernejä käytiin läpi sellaisella innolla, että osa kommentoijista jo hermostu, siksi niistä on puhuttu viime aikoina vähän niinku kuiskaillen.
Ja sitten vielä yks mun ehdoton suosikki... Rautaristi.
Ethanilla on missio, sen tytön löytäminen. Travis ei ole vaeltamassa minkään perässä, hän on ennemminkin pakenemassa omaa menneisyyttään. Poikansa ja äidin yhyttäminen oli vain episodi, joka keskeytti tämän pakomatkan. Yritin tuossa vihjata, että Ethan kulkee koko ajan jotakin kohti, jotakin, joka samalla pakenee, kun taas Travis kulkee jostakin pois, jostakin, joka tuntuu seuraavan mukana varjon lailla. Kyseessä on eri ilmiöt, vaikka lopputulos, loputon vaeltaminen, molempia yhdistääkin.
en nyt sano, ettenkö jo sitä ennenkin olisi
tietänyt...
mutta se kaikki kyynisyys, ihmisarvottomuus, julmuus.. ja ammattitappajuus,
se meni katsomisvuotena yli!
tosin siitä on jo aikaa ja ehkä nyt,
jos ja kun sen katson joskus,
saatan ajatella iän tuomalla konkreettisuudella
elokuvaa eri tavalla.
sai jatko-osan, (jota en ole nähnyt)
kersantti steiner-rautaristin ritari
L-SAKSA 1978
o: andrew v. mclaglen
n: richard burton, robert mitchum, rod steiger
"Ethan kulkee koko ajan jotakin kohti, jotakin, joka samalla pakenee, kun taas Travis kulkee jostakin pois, jostakin, joka tuntuu seuraavan mukana varjon lailla"
Olet oikeassa :-)
jonka pikku mui suurena runouden ystävänä
kirjoitti muistiin.
kaunista, häilyvää,
silti niin vereksen totta.
...where the iron crosses grow.
Taitaa olla elokuvan viimeinen repliikki - no ainakin viimeisiä.
Kersantti Steinerin (jota esittää suurenmoinen James Coburn) vaellus läpi itärintaman helvetin vie katsojan kohtaamaan silmästä silmään ihmisen, jolle kuolema ja väkivalta ovat tutumpia ja turvallisempia asioita, kuin kotirintaman ja sotilassairaalan tarjoamat ohikiitävät valheellisen rauhan ja katoavan rakkauden hetket. Steiner vihaa sotaa, mutta sotilassairaala matka on näyttänyt hänelle kotirintaman, joka on vielä vieraampi hänelle. Sodan jatkuvasti tarjoaman kuoleman keskellä hän tuntee olevansa enemmän elossa.
Kuinka paljon sota voikaan ihmiseltä riistää? Onko elämä se kallein asia minkä ihminen voi menettää? Minkä tai kenen puolesta oma elämä pitäisi olla valmis uhraamaan?
Steinerin ja sadistisen kapteeni Stranskyn kaksinkamppailu laajenee kritiikiksi sokeaa auktoriteettiuskoa kohtaan. Steiner on sotilas, koska ei muuta voi, eikä enää muuta osaakaan. Stransky taas on vapaaehtoisena itärintamalla saadakseen himoitun Rautaristi-mitalin. Joka Steinerilla jo on.
Peckinpahin tapa kuvata väkivaltaa on joidenkin mielestä ristiriitainen. Onko kyseessä tarpeeton mässäily vai ei - siinä yksi ikuisuuskysymys tämän ohjaajan elokuvien katsojille. Mutta kohtaus, missä kersantti Steinerin miehineen on palaamassa omille linjoilleen, ja petollinen Stransky komentaa avaamaan tulen näitä kohti on henkeäsalpaava. Kuva muuttuu hidastetuksi, kun saksalainen konekivääripesäke avaa tulen omiaan vastaan. Säälimättömästi leikatut kuvat, joissa konekiväärin ääni ja miesten kuolinhuudot peittyvät musiikin alle.
Lopulta vastakkain ja elossa ovat enää Steiner ja Starnsky. Venäläisten hyökkäys vyöryy päälle, mutta näille miehille ei maailmassa ole muuta kuin viha toisiaan kohtaan.
Kas kummaa, rosewaterillakin on hetkensä, lyyrisetkin.
mitenkään yllättänyt.
johan olen lukenut mielipiteitäsi
lähes kuukauden :))
ja kun vielä vastaisuudessa saamme nauttia
samanlaisesta, toki kokoajan kehittyvästä
spekuloinnista, niin luulen, että
pikku mui kiittää ja kumartaa saadessaan
foorumilta enemmän, kuin koskaan olisi
voinut kuvitellakaan :))
sanan varsinaisessa merkityksessä!
noin kauniisti ei kukaan ole piiiitkään
aikaan kuvannut sodan mielettömyyttä!
ja lauseesi, jonka tässä luvallasi toistan;
kuinka paljon sota voikaan ihmiseltä riistää? onko elämä se kallein asia minkä ihminen voi menettää?
minkä tai kenen puolesta oma elämä
pitäisi olla valmis uhraamaan?
on hyvin kaunis huomiointi,
minulle ajankohtainen.
ei, ei tietenkään sota sotana,
vaan elämäntilanteeni,
jossa kolmesta lapsestani ainoa terve,
nuorin kullannuppuni on sairastumassa.
elämä ei todellakaan ole se kallein asia,
minkä ihminen voi menettää.
kenen puolesta voi/täytyy/haluaa/kykenee
elämänsä uhraamaan..
se on meidän jokaisen ihmisen omassa sydämessä.
yritän tässä taas kasvaa aikuiseksi ja
ehkä joskus ymmärrän myös ko.
elokuvan sanoman.
ainakin nyt sitä voin itseltäni odottaa,
kun olet avannut silmäni.
on noussut aivan kivasti, toisin kuin tämän surullisen kuuluisan entisen TV- ja elokuvalehden nykyisen TV- ja viihdelehden. Niin asiaan, elokuva on katsottu parikymmentävuotta sitten ja siitä jäi sekava olo. Musiiki muistuu parhaiten mieleen, mukavaa vingutusta. PT on kyllä nauhalla viimeisimmän esityskerran jäljiltä mutta jotenkin nuo DVD-jutut ovat vieneet niin mukanaan ettei noita VHS-hommia oikein tahdo jaksaa katsella.
Tarkistetaan tarkistetaa. On todella mukavaa kun on saatu uutta verta kehään ja vanhatkin ovat virkistyneet. Kaikkea hyvää kaikille ja mukavaa Juhannusta sekä lämpimiä lomapäiviä, vaikka itsellä siihen on vielä vajaat kolmeviikkoa lomaan.
Aluksi..
anteeksi kun vastaukseni kesti näin
kauan.Tarkistin kuinka monta sivua netistä löytyy
Rosewaterin Nastassja Kinkillä,ja unohduin sitten
tutkimaan löytyneitä sivuja : )
Nastassja Kinskin nimestä.
Se ensimmäinen s jää minulta kylläkin aina
nimestä pois.(Nytkin korjasin sen jälkikäteen).
Nastassja Kinskin etunimestä on vaikka minkälaista vääntöä.Natassja Kinski-haulla
löytyi 6 11o sivua kookletettuna.
Nastassja Kinskin oikea nimi on muuten
Nastassja Aglaia Naksyznyski.
Ja se etunimi kuulemma voidaan ääntää Nastassia tai Nastasha.Anastasiyaankin oon törmännyt.
1975 hän vaihtoi sukunimekseen Kinskiksi.
Isä: Klaus Kinski (Naksyznyski)
Äiti:Brigitte Kinski (Tochi)
Älä ole interpassiivinen,vaan laita oma
versiosi nimestä taistelemaan kaverisi ehdotusta
vastaan ja katsokaa kumpi voittaa.
http://www.googlefight.com/
Jotenkin Nastassja-nimestä tulee mieleen myös Ilie Nastase,kuuluisa romanialainen tennispelaaja
(kirjoitetaan myös Nastasie)
http://romania-on- line.net/whoswho/NastaseIlie.htm
Elokuvahullulle:
ei Ry Cooderin musiikki mielestäni mitään "mukavaa vingutusta" ole,
vaan kaunista musiikkia : )
Ei enää näitä p¤¤¤¤¤n nussimisia,pliis.
asioista voi/saa olla erimieltä,mutta nämä
turhanpäiväiset jutut rassaa.
Paris Texas-leffahan oli puheenaiheena.
Lopuksi.."se" kuva Nastassja Kinskistä,
olkaa hyvä.
http://uk.geocities.com/uncrusty2000/snake/far.jpg
mojo
Tälle palstalle???