Palaan vielä kertaalleen asiaan, josta keskusteltiin alemmassa linkissä: Keskiviikon koulusurmiin.
Kommentoin tuossa keskustelussa varsin kärjistetysti suhtautumistani murhien tekijään. Sain vastakommentin, jossa esitettiin, että suhtautuisin jotenkin kohtuuttomasti kyseiseen asiaan. Tämä väite laittoi minut miettimään, olenko tosiaan väärässä. Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että en voi vaihtaa näkökantaani tässä asiassa. En vaikka pitäisitte minua kohtuuttomana ja ymmärtämättömänä.
Itsemurhan tekijällä lienee usein jotain mielenterveydellisiä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ei ole olemassa mitään yksiselitteistä eikä kaikkiin ihmisiin soveltuvaa ratkaisua tai selviytymismallia. Silti loppujen lopuksi itsemurhakin on aika itsekäs teko - ainakin tekijän lähimmäisiä kohtaan, sillä jäähän heille varmasti surun ja ikävän lisäksi syyllisyys. Kuitenkaan itsemurhan tekijä ei riistä toisilta ihmisiltä heidän suurinta lahjaansa - näiden ihmisten ELÄMÄÄ.
Murhaajat vievät sen sijaan toisten ihmisten elämän. Niin teki auvinenkin. Hän murhasi 8 ihmistä ei pelkästään itseään. Kuinka paljon hänen olisi täytynyt tappaa, jotta en olisi jäänyt yksin antipatioitteni kanssa häntä kohtaan?! Sillä tuskin kukaan kertoo sympatioista Hitleriä tai Stalinia kohtaan? Auvinen kirjoitti netissä ihailevansa heitä. Minä ennätin käydä lukemassa hänen vihaa tihkuvat kommenttinsa ja puolustuspuheensa pahuudelleen ja ylistyksensä aikaisemmille pahantekijöille ja murhaajille.
Mieleltään sairas tai ei (sairaita mielipuoliahan historia on tulvillaan Hitler, Stalin, Galigula...) niin edelleenkään se ei herätä myötätuntoani. Minulle ei ole olemassa sellaista tekosyytä, joka tekisi murhaamisen oikeutetuksi tai että murhaaja ansaitsisi ymmärtämystä tekoaan kohtaan... Eikä asiaan tosiaankaan vaikuta sekään onko kyseessä yhden hengen murha vai miljoonien ihmisten murha.
Olen itse asiassa vähän yllättynyt, että sain rehellisestä joskin kärjistetystä kommentistani niin nuivaa palautetta. Ymmärtäisin jos olisin ilmaissut kielteisiä tunteita jotain hyvää asiaa kohtaan...
Olen herkkä, positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Arvostan elämänmyönteisyyttä myös muissa ihmisissä. En kuitenkaan ole mieletön, vaan tiedän, että elämä ei aina maistu yhtä (auvoiselta =) !) mansikkaiselta ja pahojakin takaiskuja sattuu itsekullekin ja sattuu kovastikin (ja korkealta), mutta suunta on silloinkin parempaan... Yritän olla tasapuolinen ja jokainen ihminen saa luonnollisesti ajatella ja uskoa ja toimia sen mukaisesti kuin hänet on tähän elämään kutsuttu. Kuitenkaan en voi hyväksyä, että ihminen tekee pahaa toiselle ihmiselle. Se on sellainen asia, jossa minulla tulee seinä vastaan.
Olen joskus henkilökohtaisesti kipuillut liikaakin sen Jeesuksen ohjeen kanssa, että käännä toinenkin poskesi, kun joku lyö. Olen sallinut jyrätä minut pahemmin kuin tekijä olisi ehkä uskonut voivansakaan. Mutta siinä olen tehnyt mielestäni väärin. Pahaan ei tarvitse vastata pahalla, mutta ei sitä tarvitse myöskään ruokkia omalla avuttomuudella tai alistuneisuudella. Toisin sanoen ei tarvitse antaa pahalle tilaisuutta kasvaa. Paappomalla murhaajia tai muilla tavoin lähimmäisten elämää loukkaavia ihmisiä mahdollistetaan mielestäni tällainen pahan kasvaminen. Jos yhteiskunnan yleinen mielipide on, että auvisen kaltaista koulusurmaajaa tulee vain ymmärtää, se antaa mielestäni muillekin samanlaisten mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville pontta, että hekin ratkaisevat pahan olonsa satuttamalla muita.
Kommentoin tuossa keskustelussa varsin kärjistetysti suhtautumistani murhien tekijään. Sain vastakommentin, jossa esitettiin, että suhtautuisin jotenkin kohtuuttomasti kyseiseen asiaan. Tämä väite laittoi minut miettimään, olenko tosiaan väärässä. Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että en voi vaihtaa näkökantaani tässä asiassa. En vaikka pitäisitte minua kohtuuttomana ja ymmärtämättömänä.
Itsemurhan tekijällä lienee usein jotain mielenterveydellisiä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ei ole olemassa mitään yksiselitteistä eikä kaikkiin ihmisiin soveltuvaa ratkaisua tai selviytymismallia. Silti loppujen lopuksi itsemurhakin on aika itsekäs teko - ainakin tekijän lähimmäisiä kohtaan, sillä jäähän heille varmasti surun ja ikävän lisäksi syyllisyys. Kuitenkaan itsemurhan tekijä ei riistä toisilta ihmisiltä heidän suurinta lahjaansa - näiden ihmisten ELÄMÄÄ.
Murhaajat vievät sen sijaan toisten ihmisten elämän. Niin teki auvinenkin. Hän murhasi 8 ihmistä ei pelkästään itseään. Kuinka paljon hänen olisi täytynyt tappaa, jotta en olisi jäänyt yksin antipatioitteni kanssa häntä kohtaan?! Sillä tuskin kukaan kertoo sympatioista Hitleriä tai Stalinia kohtaan? Auvinen kirjoitti netissä ihailevansa heitä. Minä ennätin käydä lukemassa hänen vihaa tihkuvat kommenttinsa ja puolustuspuheensa pahuudelleen ja ylistyksensä aikaisemmille pahantekijöille ja murhaajille.
Mieleltään sairas tai ei (sairaita mielipuoliahan historia on tulvillaan Hitler, Stalin, Galigula...) niin edelleenkään se ei herätä myötätuntoani. Minulle ei ole olemassa sellaista tekosyytä, joka tekisi murhaamisen oikeutetuksi tai että murhaaja ansaitsisi ymmärtämystä tekoaan kohtaan... Eikä asiaan tosiaankaan vaikuta sekään onko kyseessä yhden hengen murha vai miljoonien ihmisten murha.
Olen itse asiassa vähän yllättynyt, että sain rehellisestä joskin kärjistetystä kommentistani niin nuivaa palautetta. Ymmärtäisin jos olisin ilmaissut kielteisiä tunteita jotain hyvää asiaa kohtaan...
Olen herkkä, positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Arvostan elämänmyönteisyyttä myös muissa ihmisissä. En kuitenkaan ole mieletön, vaan tiedän, että elämä ei aina maistu yhtä (auvoiselta =) !) mansikkaiselta ja pahojakin takaiskuja sattuu itsekullekin ja sattuu kovastikin (ja korkealta), mutta suunta on silloinkin parempaan... Yritän olla tasapuolinen ja jokainen ihminen saa luonnollisesti ajatella ja uskoa ja toimia sen mukaisesti kuin hänet on tähän elämään kutsuttu. Kuitenkaan en voi hyväksyä, että ihminen tekee pahaa toiselle ihmiselle. Se on sellainen asia, jossa minulla tulee seinä vastaan.
Olen joskus henkilökohtaisesti kipuillut liikaakin sen Jeesuksen ohjeen kanssa, että käännä toinenkin poskesi, kun joku lyö. Olen sallinut jyrätä minut pahemmin kuin tekijä olisi ehkä uskonut voivansakaan. Mutta siinä olen tehnyt mielestäni väärin. Pahaan ei tarvitse vastata pahalla, mutta ei sitä tarvitse myöskään ruokkia omalla avuttomuudella tai alistuneisuudella. Toisin sanoen ei tarvitse antaa pahalle tilaisuutta kasvaa. Paappomalla murhaajia tai muilla tavoin lähimmäisten elämää loukkaavia ihmisiä mahdollistetaan mielestäni tällainen pahan kasvaminen. Jos yhteiskunnan yleinen mielipide on, että auvisen kaltaista koulusurmaajaa tulee vain ymmärtää, se antaa mielestäni muillekin samanlaisten mielenterveysongelmien kanssa kamppaileville pontta, että hekin ratkaisevat pahan olonsa satuttamalla muita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jotta tämä kirjoituksesi saisi olla palstalla, siihen pitää sisältyä keskustelua lestadiolaisuudesta. Uskontoa ja raamattua avauksessasi kyllä ripaus olikin, mutta siihen täytyy keksiä jotakin, miten avaus liittyy lestadiolaisuuteen.
No, vaikkapa siten, että myös lestadiolaisuutta tunnustavia on sortunut alkoholiin, itsemurhiin, petoksiin, keplotteluun sekä murhiin, niinkuin tuolla jossain kirjoitusessa kerrottiin tällä palstalla.
Uskonto ja lestadiolaisuus eivät siis takuuvarmasti ole tae siitä, että elämä sujuisi häiriöittä ja ongelmitta, mutta hyvin pitkälle onnelliseen elämään se kyllä auttaa.
Eräs iso tekijä lestadiolaisten ja muidenkin kristittyjen onnellisuuden takeena on pidättäytyminen alkoholista. Jos vielä pystyttäisiin pysymään tupakoinnista erossa, oltaisiin jo melko korkealla moraalisella tasolla.
Alkoholista on tuhat ja yksi haittaa, se vaikuttaa kansanterveyteen ruon lailla.
Vielä ei ole kukaan puhunut mitään siitä, onko tutkittua, käyttikö Jokelan murhaaja jotain huumetta pystyäkseen kauhutekoihinsa.
Tuntuu, ettei kirkkaalla järjellä pysty moisiin raakoihin tekoihin.
Mutta kun on mieltään myrkyttänyt kauhuvideoilla ja raa´oilla väkivaltafilmeillä, niin sitähän on jo niin kyllästetty kaikenmaailman tappoviihteellä, että pakko jossain näkyä.
Uskovaisilla sensijaan ei ole tapana katsella penskasta asti murhaamis elokuvia.
Kuka vielä kehtaa väittää, etteivät väkivaltavideot vaikuta ja niistä oteta mallia elävään elämään.
Tämä yhteiskuntahan itsessään on aivan sairas, kun sitä suurennuslasilla tarkastelee.
Täytyy olla tosi luja itse minä, että pystyy torjumaan massaviihteen tuomat kiroukset.
POis kaikki viihteet, videot, elokuvat, teatterit, niitä ei tarvita. Menkää katselemaan luontoa metsään ja kukkaniityille.
Itse nautin sellaisesta viihteestä, jossa on hiljaista puron solinaa, linnun laulua, lempeän kesätuulen hiljaista huminaa lehtipuissa ja suopursun tuoksua.
Mielialani kärsii melusta, tupakanhajusta, suviseurojen hälinästä ja saarnojen paatoksesta.
Jumala puhuu minulle luonnossa. Hautausmaalla käyskentely kesäisenä päivänä on parasta saarnaa elämästä ja kuolemasta.
Ihmiset ovat tosi rauhattomia, myös uskovaiset, aina kiire, kiire jonnekkin, työvuoroon, kokouksiin, harrastuksiin, ekä pydhät tee poikkeusta arjen kiireisiin.
Sitten kun tuollainen nuori herkkämielinen Auvinen saa vaikutteita ja ei pysty suodattamaan informaatiotulvaa, tulee sekopäiseksi ja luulee ansaitsevansa autuuden vihaamalla yhteiskuntaa ja tappamalla muita.
Torstaina (15.11.) alkaa joulupaasto, joka päättyy vasta jouluyönä. Paasto on mielestäni liian vähän arvostettu asia luterilaisessa kirkossa ja etenkin luterilaisissa herätysliikkeissä. Paasto ei ole nimittäin pelkästään ulkoista paastoa (mahdollisimman vähän, vaatimattomasti ja edullisesti syötävää), vaan ennen muuta sen on tarkoitus mahdollistaa rauhottuminen ja hiljentyminen hengellisessä mielessä. Kiireessä ja touhussa ei välttämättä muuten löydy sitä omaa rauhottumisen aikaa - tosin tuntuu, etteivät kaikki edes kaipaa sitä (??)(tai paremminkin rohkene hiljentyä).
Itselleni nämä paaston ajat ennen joulua ja ennen pääsiäistä ovat tärkeitä, vaikka en aina niitä ankarimman käden mukaan noudatakaan.