Heipa.Olen 27-vuotias nainen,jolla vuosien sekoilu-ja masennuskausien jälkeen diagnosoitiin tänä syksynä totaalisen lamauttavan masennuksen yhteydessä kaksisuuntainen mielialahäiriö.Vaikkakin ymmärrän täysin joutuvani elämään tämän sairauden kanssa koko loppuelämäni,tuntui diagnoosi silti siltä kuin olisi lotossa voittanut;vihdoinkin sai jonkinlaisen selityksen.Ja mikä tärkeintä,pääsin aloittamaan terapian psykiatrin ja psykologin kanssa ja kunnon lääkehoidon (Lamotrigiini,Ketipinor ja Citalopram yhdessä,joista tarkoitus olisi ajan kanssa jättää ainakin Citalopram pois).
Nyt tuntuukin,että hiljalleen voimat palaavat,pää selkeytyy ja suosta noustaan pikkuhiljaa ylös.Tuntuu,että töihinkin olisi mukava neljän kuukauden sairasloman jälkeen taas mennä.Haluaisinkin tiedustella kohtalotovereiltani,miten onnistuu elämän jatkaminen diagnoosin jälkeen?Kuinka läheiset suhtautuvat,onko manian/masennuksen uusiutumisen pelko aiheellista,kerroitteko työpaikalla avoimesti sairaudestanne ja jos,niin miten siihen suhtauduttiin?
Ja entäpä parisuhde?Ainakin meillä sairauteni on ajanut mieheni ja minut valovuosien päähän toisistamme,jos bestikseni ei olisi ollut tukenani,olisi tämänkertainen masennusjaksoni voinut päättyä kurjasti...Mieheni mielestä koko ns. sairauteni on humpuukia,tekosyy laiskottelulle ja psykiatrit huuhaatohtoreita jotka eivät tiedä mistään mitään.Siis summa summarum,perhe-elämä on ollut kamalaa ja yksinäistä ja voimaa parantumiseen on pitänyt löytää omasta itsestään (ja lapsista,niitä kullanmuruja minulla on kaksi kpl),mutta kieltämättä sekin on auttanut,sisulla ja uholla eteenpäin vaan!:) Oletteko saaneet tukea perheeltä,vai suhtautuuko jossain jonkun siippa yhtä nuivasti?
Kiva kun luit oman "sairaskertomukseni",ja palautetta ottaisin enemmän kuin mielelläni vastaan.Välillä kun tuntuu,että on tämän asian kanssa niin kovin yksin,maniakausina kyllä löytyy biletys-,juopottelu-&sekoiluseuraa,mutta soita on kyllä rämmitty ylös enemmän tai vähemmän yksin.Onneksi minulla on maailman ihanin bestis!
Hurjasti voimia kaikille tämän sairauden kanssa eläville!!!
Nyt tuntuukin,että hiljalleen voimat palaavat,pää selkeytyy ja suosta noustaan pikkuhiljaa ylös.Tuntuu,että töihinkin olisi mukava neljän kuukauden sairasloman jälkeen taas mennä.Haluaisinkin tiedustella kohtalotovereiltani,miten onnistuu elämän jatkaminen diagnoosin jälkeen?Kuinka läheiset suhtautuvat,onko manian/masennuksen uusiutumisen pelko aiheellista,kerroitteko työpaikalla avoimesti sairaudestanne ja jos,niin miten siihen suhtauduttiin?
Ja entäpä parisuhde?Ainakin meillä sairauteni on ajanut mieheni ja minut valovuosien päähän toisistamme,jos bestikseni ei olisi ollut tukenani,olisi tämänkertainen masennusjaksoni voinut päättyä kurjasti...Mieheni mielestä koko ns. sairauteni on humpuukia,tekosyy laiskottelulle ja psykiatrit huuhaatohtoreita jotka eivät tiedä mistään mitään.Siis summa summarum,perhe-elämä on ollut kamalaa ja yksinäistä ja voimaa parantumiseen on pitänyt löytää omasta itsestään (ja lapsista,niitä kullanmuruja minulla on kaksi kpl),mutta kieltämättä sekin on auttanut,sisulla ja uholla eteenpäin vaan!:) Oletteko saaneet tukea perheeltä,vai suhtautuuko jossain jonkun siippa yhtä nuivasti?
Kiva kun luit oman "sairaskertomukseni",ja palautetta ottaisin enemmän kuin mielelläni vastaan.Välillä kun tuntuu,että on tämän asian kanssa niin kovin yksin,maniakausina kyllä löytyy biletys-,juopottelu-&sekoiluseuraa,mutta soita on kyllä rämmitty ylös enemmän tai vähemmän yksin.Onneksi minulla on maailman ihanin bestis!
Hurjasti voimia kaikille tämän sairauden kanssa eläville!!!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.