Monet meistä kokevat kovia ja kerron nyt anonyymisti tarinamuodossa omista kokemuksistani ja puhun myös muiden masentuneiden puolesta...
Olin 16-vuotias, kun aloin olemaan tavallista alakuloisempi. Puhuin asiasta tyttöystäväni kanssa, joka tietysti yritti parhaansa mukaan auttaa kuuntelemalla, tukemalla ja puhumalla kanssani. Seuraava vaihe oli terveydenhoitaja, joka ohjasi minut koulutalon psykologille. Tulin hyvin toimeen hänen kanssaan ja oli aina ilo ja helpotus kertoa tuntemuksistaan hänelle. Kuitenkin joku oli pielessä; nimittäin sosiaalinen elämä. Tajusin, että jokainen ystäväni oli kadonnut. Kukaan ei halunnut tukea minua. Mieti vieläkin säteilikö alakuloisuuteni muihin niin kovin, että seurani alkoi olla liikaa. Tyttöystävä pysyi vierelläni edelleen, suhteemme alkoi kuitenkin mennä huonompaan suuntaan ja tajusin, ettei hänkään minua ymmärrä. Lopulta alkoi kesäloma, pääsin töihin, lastentarhaan. Se oli mahtava kokemus, iloisia ilmeitä mihin ikinä katsoikaan sekä tunsin, että minusta pidettiin. Töiden loputtua aloitin kesälomani virallisesti. Tyttöystäväni kanssa se kulki nopeasti ja nautin olostani. Syksyllä, kun koulut taas alkoivat, olin tiukassa paikassa. Keväällä koulu oli jäänyt vähälle masennuksen vuoksi. Sain mahdollisuuden yrittää vielä, turhaan. Koulu oli hirvittävää, tajusin että minusta oli hyvää vauhtia tulossa luuseri; tulevaisuus oli todella tumma. Nyt etsin töitä melko valoisin mielen kunnes... tyttöystäväni halusi erota kahden vuoden jälkeen. Nyt olen siinä pisteessä, että itsemurha on viimeinen vaihtoehto. Olen ollut tässä pisteessä ennenkin, mutta tyttöystäväni on saanut minut aina käännytettyä, nyt hän ei kuulu elämääni, kohta en kuulu siihen edes itse. Olen kiitollinen, jos edes joku vaivautui lukemaan tarinani. Älkää KOSKAAN antako elämästänne tulla tällaista helvettiä. Ja muistakaa tukea ystäviänne tiukoissakin tilanteissa, etteivät he ajaudu samaan tilanteeseen,.kun missä minä olen nyt.....
Olin 16-vuotias, kun aloin olemaan tavallista alakuloisempi. Puhuin asiasta tyttöystäväni kanssa, joka tietysti yritti parhaansa mukaan auttaa kuuntelemalla, tukemalla ja puhumalla kanssani. Seuraava vaihe oli terveydenhoitaja, joka ohjasi minut koulutalon psykologille. Tulin hyvin toimeen hänen kanssaan ja oli aina ilo ja helpotus kertoa tuntemuksistaan hänelle. Kuitenkin joku oli pielessä; nimittäin sosiaalinen elämä. Tajusin, että jokainen ystäväni oli kadonnut. Kukaan ei halunnut tukea minua. Mieti vieläkin säteilikö alakuloisuuteni muihin niin kovin, että seurani alkoi olla liikaa. Tyttöystävä pysyi vierelläni edelleen, suhteemme alkoi kuitenkin mennä huonompaan suuntaan ja tajusin, ettei hänkään minua ymmärrä. Lopulta alkoi kesäloma, pääsin töihin, lastentarhaan. Se oli mahtava kokemus, iloisia ilmeitä mihin ikinä katsoikaan sekä tunsin, että minusta pidettiin. Töiden loputtua aloitin kesälomani virallisesti. Tyttöystäväni kanssa se kulki nopeasti ja nautin olostani. Syksyllä, kun koulut taas alkoivat, olin tiukassa paikassa. Keväällä koulu oli jäänyt vähälle masennuksen vuoksi. Sain mahdollisuuden yrittää vielä, turhaan. Koulu oli hirvittävää, tajusin että minusta oli hyvää vauhtia tulossa luuseri; tulevaisuus oli todella tumma. Nyt etsin töitä melko valoisin mielen kunnes... tyttöystäväni halusi erota kahden vuoden jälkeen. Nyt olen siinä pisteessä, että itsemurha on viimeinen vaihtoehto. Olen ollut tässä pisteessä ennenkin, mutta tyttöystäväni on saanut minut aina käännytettyä, nyt hän ei kuulu elämääni, kohta en kuulu siihen edes itse. Olen kiitollinen, jos edes joku vaivautui lukemaan tarinani. Älkää KOSKAAN antako elämästänne tulla tällaista helvettiä. Ja muistakaa tukea ystäviänne tiukoissakin tilanteissa, etteivät he ajaudu samaan tilanteeseen,.kun missä minä olen nyt.....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei kuulepas, altista korvasi kuuntelemalla itsekin omia viisaita sanojasi ja selviä ongelmastasi :)
Pimeän kuva, William Styron kirjoittama.
Kirja voisi auttaa...
http://www.ristintie.com/runomaa/Margaret 1.htm
Lukiessani viestiäsi muistui mieleeni omat tuskani nuoruudessani ja koin paljon samaa jota sinä koet nyt .
Uskotko että sinua sittenkin kannetaan yli vaikeittenkin hetkien vaikka tuntuu ettei hengittääkkään jaksa .
Kirjoitat tosi upeesti kokemuksistasi ja uskon että näilläkin avoimilla ajatuksillasi olet auttanut monia ajattelemaan elämää ja sitä kuinka meidän lähellä on ahdistuneita ihmisiä vaikkemme näekkään heidän naamareittensa taakse sillä kysymykseen "kuinka voit"saamme usein vastauksen "kiitos hyvin "
Sinä et voi nyt hyvin mutta onneksi huomaat sen itsekkin ja olet fiksun oloinen nuori niin tiedät että saat apua jos haluat vastaan ottaa .
Oletko ajatellut että nämä kokemuksesi voivat jonain päivänä auttaa monia ihmisiä tulevassa ammatissasi.Elä anna periksi sillä koen että elämällä on sinulle tarjottavana tosi paljon ihmeitä .
pentuja vaivaa ku aina pitää ajatella että kun muija tai mies lähtee niin elämä loppuu siihen?? no suhteita on hyvä vaalia, mutta elämässä on muutakin.
Hmm, aika outo asenne sulla. Kaveri on varmasti kokenut kovia ja sinä menet vaan selittämään että mikä vaivaa. Sulla ei taida kauheesti masennuksesta olla kokemusta. Ja sitä paitsi, mikä se ikä on sitä suhdetta katsomaan. Jos on kauan seurustellut niin kai se koville ottaa. Jaksamisia sulle, koskettava kertomus, koita pärjätä..
vaivaa näköalattomuus. Tähän ikään kun tulee, niin tietää että vain pettymyken jälkeen, voi tulla uutta ihanaa elämään. Kukaan ei voi estää suremasta, mutta tämän ikäiset voi sanoa, että surun jälkeen tulee hetki, jolloin huokaa helpotuksesta ja onnesta, että asiat menivät sittenkin niin kuin menivät. Tässä nyt tarkoitan ihmissuhteita.
ELIKKÄ TYTTÖYSTÄVÄT JA POIKAYSTÄVÄT EI OLE SYY ITSARIIN. JOS SEN TEKEE, TUHOAA TULEVAISUUDESSA ODOTTAVAN ONNEN. MYÖS SEN IHMISEN, JOKA SIELLÄ OLISI ODOTTANUT.
Toi on kyllä täysin totta, koita jaksella vaan kuule! Toivottavasti sulla on kavereita jotka tukee sitten sua kovin...