Suomi24:n foorumeilta on yleensä löytynyt helpotusta ihan vain lueskelemalla, mutta nyt en osaa väsyneenä etsiä, joten taidanpa jaksaa kirjoittaa.
Olen nuori mies ja perusluonteeltani kai aika mustasukkainen. En ole seurustellut tyttöystäväni kanssa kauaa, mutta tuntuu silti, että olen löytänyt ihmisen jota jaksaisin vielä kiikkutuolissakin. Tavoitteet ja haaveet ovat samat ja minä rakastan häntä, muuta ei tarvita - minä olen ajatellut.
Silti aina kun neitoni edes mainitsee minulle tuntemattoman miehen nimen, niin alavatsassa tuntuu ahdistuksen aalto. Hän on nuorempana viettänyt melko villiä elämää, joten noin 10% hänen opiskelulaitoksensa miehistä on hänen entisiä seurustelukumppaneita tai yhden illan juttuja. Niitä on niin paljon, että vielä välillä putkahtelee keskusteluissamme esille, että "Ainiin, olimme sen kanssa 'jotakin' tuossa vuosi takaperin" ja silloin tulen aina pahalle päälle.
Aina kun olen prinsessani kanssa kahden, olen maailman onnellisin mies. Aina kun hän on eri paikassa kuin minä, minä mustasukkaisuuden sekaisin tuntein kaipaan häntä. Ongelma ei ole kuitenkaan vielä tämä.
Juttu on se, että tyttöystäväni on todella mustasukkainen minusta. Itse en käsitä sitä. Jos olen yksin kynä kädessä, kirjoitan alitajuisesti hänen nimeään paperille tai mutisen sitä ääneen hymyillen. Se on totta, että oppilaitoksestani 70% on naisia. Suurella osalla kavereistani on siis rinnat, mutta jos minä omistaudun tyhjimpinä viikkoina rakastetulleni mielelläni jopa viitenä päivänä viikossa ja puhun puhelimessa kahtena muuna, niin eikö se kerro jostakin? Minusta kukkien ostaminen ei ole typerää, teen myös sitä. Viimeaikoina olen käyttänyt myös suuren osan ajastani esimerkiksi tyttöni joululahjan tekemiseen (valmiilla "esineellä" on takana vähintään 30 työtuntia) ja edes unistani hän ei puutu. En ikinä pettäisi tyttöystävääni. Vaikka saatan istua kahvilassa parin tytön kanssa luentojen jälkeen, katsoa jotain söpöä pornoa satunnaisesti ja jutella syvällisiä parhaan kaverini kanssa (tyttö), niin miksi minuun ei luoteta? Ja miksi minä en voi sanoa luottavani täydellisesti häneen?
Me puhumme paljon. Jos emme näe, puhumme puhelimessa. Miltei joka päivä. Emme vielä yhdessä asu, mutta sitäkin ollaan suunniteltu. Tiedämme kaiken toisistamme, ainakin kaiken, millä oikeasti kuuluisi olla merkitystä. Siispä mitä järkeä on siinä, ja miksi niin tapahtuu, että molemmat olemme vuorotellen mustasukkaisia toisistamme? Miksi merkityksettömät asiat jäävät vaivaamaan kumpaakin?
Tähän loppuun se, mitä itselleni syötän. Johtuuko se vain siitä, että olemme seurustelleet vain kolme ja puoli kuukautta? Nyt ehkä olette lukeneet koko viestin, eli vaivaudutte kirjoittamaan muutakin kuin "ota rusina". Ihmissuhteita minullakin on ollut takanani, joten pystyn erotella tämän kaikista aikaisemmista. Minulla ja tyttöystävälläni on kaikki eväät elää elämämme onnellisina loppuun asti, mutta mistä kiikastaa?
Kiitos vastauksistanne jo etukäteisesti.
Olen nuori mies ja perusluonteeltani kai aika mustasukkainen. En ole seurustellut tyttöystäväni kanssa kauaa, mutta tuntuu silti, että olen löytänyt ihmisen jota jaksaisin vielä kiikkutuolissakin. Tavoitteet ja haaveet ovat samat ja minä rakastan häntä, muuta ei tarvita - minä olen ajatellut.
Silti aina kun neitoni edes mainitsee minulle tuntemattoman miehen nimen, niin alavatsassa tuntuu ahdistuksen aalto. Hän on nuorempana viettänyt melko villiä elämää, joten noin 10% hänen opiskelulaitoksensa miehistä on hänen entisiä seurustelukumppaneita tai yhden illan juttuja. Niitä on niin paljon, että vielä välillä putkahtelee keskusteluissamme esille, että "Ainiin, olimme sen kanssa 'jotakin' tuossa vuosi takaperin" ja silloin tulen aina pahalle päälle.
Aina kun olen prinsessani kanssa kahden, olen maailman onnellisin mies. Aina kun hän on eri paikassa kuin minä, minä mustasukkaisuuden sekaisin tuntein kaipaan häntä. Ongelma ei ole kuitenkaan vielä tämä.
Juttu on se, että tyttöystäväni on todella mustasukkainen minusta. Itse en käsitä sitä. Jos olen yksin kynä kädessä, kirjoitan alitajuisesti hänen nimeään paperille tai mutisen sitä ääneen hymyillen. Se on totta, että oppilaitoksestani 70% on naisia. Suurella osalla kavereistani on siis rinnat, mutta jos minä omistaudun tyhjimpinä viikkoina rakastetulleni mielelläni jopa viitenä päivänä viikossa ja puhun puhelimessa kahtena muuna, niin eikö se kerro jostakin? Minusta kukkien ostaminen ei ole typerää, teen myös sitä. Viimeaikoina olen käyttänyt myös suuren osan ajastani esimerkiksi tyttöni joululahjan tekemiseen (valmiilla "esineellä" on takana vähintään 30 työtuntia) ja edes unistani hän ei puutu. En ikinä pettäisi tyttöystävääni. Vaikka saatan istua kahvilassa parin tytön kanssa luentojen jälkeen, katsoa jotain söpöä pornoa satunnaisesti ja jutella syvällisiä parhaan kaverini kanssa (tyttö), niin miksi minuun ei luoteta? Ja miksi minä en voi sanoa luottavani täydellisesti häneen?
Me puhumme paljon. Jos emme näe, puhumme puhelimessa. Miltei joka päivä. Emme vielä yhdessä asu, mutta sitäkin ollaan suunniteltu. Tiedämme kaiken toisistamme, ainakin kaiken, millä oikeasti kuuluisi olla merkitystä. Siispä mitä järkeä on siinä, ja miksi niin tapahtuu, että molemmat olemme vuorotellen mustasukkaisia toisistamme? Miksi merkityksettömät asiat jäävät vaivaamaan kumpaakin?
Tähän loppuun se, mitä itselleni syötän. Johtuuko se vain siitä, että olemme seurustelleet vain kolme ja puoli kuukautta? Nyt ehkä olette lukeneet koko viestin, eli vaivaudutte kirjoittamaan muutakin kuin "ota rusina". Ihmissuhteita minullakin on ollut takanani, joten pystyn erotella tämän kaikista aikaisemmista. Minulla ja tyttöystävälläni on kaikki eväät elää elämämme onnellisina loppuun asti, mutta mistä kiikastaa?
Kiitos vastauksistanne jo etukäteisesti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se, että sinulla on hyviä naispuolisia kavereita ja että vahtaat pornoa, riittää tuhoamaan suhteenne vuosien saatossa. Näin ne ihmistunteet vaan toimii. Lepposia kiikkushetkiä yksinäsi...
Joku taisi vähän ohittaa huolenaiheitteni pointin.
En vahtaa pornoa. Hentaikokoelman omistin, mutta poistin kaiken osoittaakseni tyttöystävälleni, etten ole mikään dirty old man. Enkä ole. Ja elämäni aikana olen nähnyt yhden pornoelokuvan. Masturbointi ei taida olla mikään luonnottomuus, vai oletkos itse "Masturbointi on syntiä" -linjalla. Tyttöystäväni masturboi myös.
Juttu menee niin, että molemmat palavat jatkuvasti halusta päästä näkemään toisensa, mutta kun se ei onnistu, ollaan mustasukkaisia. Kumpikin samasta syystä. Hänellä on miespuolisia kavereita ja minulla naispuolisia kavereita. Mutta eikai se nyt mitään seurustelua voi pilata? Tuleeko luottamus tällaisiin asioihin pienillä arjen rakkaudenosoituksilla ajan saatossa vai odotanko turhia siltä rintamalta?
Ihan hienolta kuulostaa tuo teidän suhde, Olette olleet yhdessä vasta vähän aikaa, kyllä se mustasukkaisuus on voimakkaampi alussa kun muutenkin hyrrää lujaa. Ajan mittaan sitä oppii käsittelemään, tärkeintä on että tunnistaa milloin on mustasukkainen ja huomaa jos se menee liian pitkälle. Mustasukkaisuus on ihan luonnollinen tunne. Ei kannata ajatella niitä vanhoja, ja pahoittaa mieltään, eikä niitä kannata yhdessäkään vatvoa. Tärkeää on se mitä teette yhdessä, tehän siinä yhdessä olette ja mahdollisuudet on loputtomat ilahduttaa toista. Ei kukaan voi mitään takuita antaa, eikä sanoa onnistuuko vai eikö, nauttikaa siitä kun olette rakastuneita ja suhtautukaa ymmärryksellä toisiinne ja siihen mustasukkaisuuteenkin. Asioilla on valonsa ja varjonsa. Ei kannata kuitenkaan ruokkia varjoisaa puolta, niin että maailmasta tulee pilvinen