Moi, olis kiva kuulla kokemuksia onko kukaan täysin päässyt yli paniikkihäiriöstä ja miten. Ite kärsinyt lievästä sellasesta ehkä reilu kaks vuotta mut nyt kohtaukset loppunu täysin lääkityksen avulla. Ainoo, taka-alalla on kokoajan pelko, että kun lopetan lääkkeet kohtaukset palaa. En haluis syödä niitä kuitenkaan loppuelämää. Mulla ei vielä mikään hirveen paha tilanne kun kohtauksia tullu ehkä 8 koko elämän aikana ja nekään ei mitää pitkäkestosia ollu. Mut ajatus siitä et oon tän vankina ahdistaa. Eli mikä teillä auttanut parantumiseen. Paras ois varmaan kun pystyn unohtamaan kokoasian. Helpottavaa lukee muitten samanlaisia kokemuksia. Kun taas yrittää "terveille" kavereille selittää paniikkia ei ne voi kuvitellakkaan sitä kauheeta olotilaa.
Jaksamista kaikille!!
Jaksamista kaikille!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
No joo tuttua tekstiä.
Mä olen päässyt paniikkihäiriöstä eroon ainoastaan sillä, että olen ajattelematta koko asiaa ja syön ne määrätyt lääkkeet.
Itse omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että kerran iski kauhia paniikkihäiriö kunnes hokasin, että lääkkeet on jääneet ottamatta.
Siispä syy ei ollut minussa vaan aivojeni kemiassa.
Tän asian kanssa voi myös elää jos hyväksyy, että tarvitsee lääkkeitä tai sitten voi olla ilman lääkkeitä ja kaihtaa kokoajan tilanteita missä häiriö tulee esiin.
Kumpaakin tapaa olen kokeillut ja voin sanoa, että vaikka lähes 20 vuotta olen syönyt samaa lääkettä ja samalla määrällä (ei ole annostusta nostettu) olen voinut mennä minnetahansa pelkäämättä , että paniikki taas iskisi.
(Paitsi sen ainoan kerran)
Jotkut tarttee sokeriaineenvaihduntaan pistoksia jotteivat pökräisi toiset paniikkihäiriöön pillereitä, onko sillä kauhea ero.
Käsittääkseni syy miksi noista lääkkeistä ollaan niin huolestuneita on se, että pelätään ihmisten alkavan käyttää niitä väärin ja suurentavan itse annoksiaan, mutta jos hoitava lääkäri katsoo perään kannattaa mielummin ottaa pilleri ja elää kuin olla ilman pilleria ja elämää.
Iloinen pikkupillerin pyörittäjä-
Voisin niin sanoa. Kyllä. Olen siis saanut joissain elämäni vaiheissa aika rajuja paniikkikohtauksia. JA olen ollut niistä tietoinen, enkä juossut sydänlääkärille tmv. Sekavana minulle on syötetty lääkettäkin, mutta koen lääkkeen ollut pahentamassa tilaani joka kerrassa.
Siis:"Jotkut tarttee sokeriaineenvaihduntaan pistoksia jotteivat pökräisi toiset paniikkihäiriöön pillereitä, onko sillä kauhea ero."
On siinä ero. Olen minäkin joskus noita jonkin sortin vertauksia mennyt laukomaan, mutta syvemmin mietittynä eroa on. Paniikista _voi_ parantua. Myös II- tyypin diabeteksesta.
Mutta I-tyypin ei. Ja siinä ON iso ero.
Pitkä ja vaikea tie on terapioiden kautta opetella elämään ilman paniikkihäiriöitä. Jos on sitä mieltä että "kärsii" mielummin kohtauksista ja opettelee joskus hamassa tulevaisuudessa olemaan panikomatta niin mikä ettei.
Siinä vaan saattaa käydä niin, että panikointia ei saa pois ei sitten millään.
Itse elin panikointini vuoksi lukittuna sisään kolmisen vuotta kunnes minulle sanottiin, että nyt tyttö pillerit kehiin ja opettelemaan maailmaan sopeutumista ja siitä se alkoi.
Alussa oli hirveät määrät lääkkeitä nykyään enää ns. ylläpito lääkitys eli kainalosauva kuten psykiatrini lääkitystä nimittää.
Panikointiin todellakin kokeiltiin sun minkäkinlaista lääkitystä alussa (sydän ym), kunnes tajuttiin että korvien välissä se on ja pääsin lopulta eroon koko piinasta masennusläkkeiden avulla (serotoniinaineenvaihdunnan häiriöstä kun oli kyse), ja enää ei tarvitse koskaan eikäö missään pelätä sitä kauheaa kohtausta...apuaa. Se on todellakin paniikkia ja vaikka sen tietää menevän ohi siinä hetkessä luulee , että taju menee tai kuolee. Samaiseen taudinkuvaan kuuluu ns. itsensä kropan tarkkailu eli milloin on haimassa häikkiä milloin on sydämessä häikkiä milloin puutuu toinen puoli kropasta ja halvaantuuu ym. Ei ole kivaa elää koko ajan peläten sitä' pahinta, mutta oikealla lääkityksellä ja hoidolla saa oireet pysymään kurissa ja elämään ihan tasapainoista elämää