Työreformin keskeisin piirre oli aikanaan, että työehdoista ja palkoista sopiminen siirrettäisi keskusjärjestöistä liittotasolle ja liitoista yritystasolle. Ideana oli, että yleissitovien työehtosopimusten sisältöä voisi yritystasolla muuttaa, mikäli työntekijät siihen yksimielisesti suostuvat.
Tämä keskustan vuoden 1999 vaaliohjelma oli ilmeisesti aikaansa edellä, kun se sai aikaan suunnattoman vastalausemyrskyn vasemmistossa, mikä torppasi Esko Ahon johtaman keskustan nousemasta suurimmaksi puolueeksi 1999 eduskuntavaalissa.
Tuon jälkeen on kehitys kuitenkin vääjäämättä kulkenut kohti työreformin alkuperäistä ideaa, paikallisen sopimisen lisäämistä ja keskitettyjen sopimusten vähentämistä. Tämä trendi on nähty selvästi työmarkkinaneuvotteluissa, kun toimialakohtaiset työnantaja- ja palkansaajaliitot ovat sopineet hyvinkin "työreformimaisia" joustomahdollisuuksia työehtosopimuksiinsa yritystasolla sovellettaviksi.
Samaan suuntaan on asioita johdattanut myös työnantajapuolen uudelleenjärjestäytyminen, kun TT ja PT yhdistettiin Elinkeinoelämän keskusjärjestöksi, joka on lähinnä toimialakohtaisten liittojen toimintaa koordinoiva elin, eik enää niinkään työmarkkinoilla neuvottelulinjoja vetävä keskusjärjestö. Tämä on johtanut siihen, että työnantajaliittojen valtaa on lisätty ja keskusjärjestön valtaa vähennetty.
Palkansaajapuolella ei saman suuntaista kehitystä ole järjestöorganisaatioiden yhdistämisen tasolla nähty, mutta selvä suuntaus halukkuuteen liittotason sopimisessa ja paikallisen (yrityskohtaisen) joustavuuden lisäämiseksi on ollut hyvin selvää.
Selkein enne tästä kehityksestä työreformin viitoittamaan suuntaan on, että keskeiset vientiteollisuuden palkansaajajärjestöt, mm. metalliliitto, hylkäsivät viime keväänä keskitetyn tulosopimusmallin, eli tupon, ja ilmoittivat (vastoin Ihalaisen ja Heinäluoman tahtoa) lähtevänsä liittokohtaisiin neuvotteluihin. Muut seurasivat esimerkkiä.
Työreformi näyttää siis olevan tulossa, kun jopa HUS:in toimitusjohtaja eilen tv:ssa ilmoitti, että myös sairaaloissa ryhdytään soveltamaan sellaista palkkapolitiikkaa, jossa työn vaativuus ja vastuullisuus määrittävät palkan suuruuden eikä enää pelkkä tehtävänimike, niin kuin tähän saakka. Tämähän merkitsee juuri sitä työreformin periaatetta, että palkoista pitää viime kädessä voida sopia työntekijän ja työnantajan välillä, mihin työehtosopimus antaa ainoastaan pelinsäännöt ja reunaehdot.
Työreformi taitaa tulla, mikä on pelkästään järkevää käytännön työmarkkinapolitiikkaa, josta parhaan hyödyn keräävät palkansaajat.
0Äänestä
Tehykin sorvaa
työreformin mukaisia työehtoja ja palkansopimusasioita.
0Äänestä
tulee myös
Kun tämän liittokierroksen seurauksena joudutaan toteamaan, että palkansaajapuoli ei tajua mitään kohtuuden päälle, niin hallitus antaa ensi keväänä esityksen työriitojen pakkosovittelulaista aivan niin kuin EK:n Seppo Riski on jo moneen kertaan vaatinut.
Siinä joutuvat ay-pomot, Ihalaiset ja kumppanit toteamaan, että sitä saa, mitä tilaa, kun alkaa rettelöidä pelkän rettelöinnin vuoksi.
0Äänestä
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Työreformin keskeisin piirre oli aikanaan, että työehdoista ja palkoista sopiminen siirrettäisi keskusjärjestöistä liittotasolle ja liitoista yritystasolle. Ideana oli, että yleissitovien työehtosopimusten sisältöä voisi yritystasolla muuttaa, mikäli työntekijät siihen yksimielisesti suostuvat.
Tämä keskustan vuoden 1999 vaaliohjelma oli ilmeisesti aikaansa edellä, kun se sai aikaan suunnattoman vastalausemyrskyn vasemmistossa, mikä torppasi Esko Ahon johtaman keskustan nousemasta suurimmaksi puolueeksi 1999 eduskuntavaalissa.
Tuon jälkeen on kehitys kuitenkin vääjäämättä kulkenut kohti työreformin alkuperäistä ideaa, paikallisen sopimisen lisäämistä ja keskitettyjen sopimusten vähentämistä. Tämä trendi on nähty selvästi työmarkkinaneuvotteluissa, kun toimialakohtaiset työnantaja- ja palkansaajaliitot ovat sopineet hyvinkin "työreformimaisia" joustomahdollisuuksia työehtosopimuksiinsa yritystasolla sovellettaviksi.
Samaan suuntaan on asioita johdattanut myös työnantajapuolen uudelleenjärjestäytyminen, kun TT ja PT yhdistettiin Elinkeinoelämän keskusjärjestöksi, joka on lähinnä toimialakohtaisten liittojen toimintaa koordinoiva elin, eik enää niinkään työmarkkinoilla neuvottelulinjoja vetävä keskusjärjestö. Tämä on johtanut siihen, että työnantajaliittojen valtaa on lisätty ja keskusjärjestön valtaa vähennetty.
Palkansaajapuolella ei saman suuntaista kehitystä ole järjestöorganisaatioiden yhdistämisen tasolla nähty, mutta selvä suuntaus halukkuuteen liittotason sopimisessa ja paikallisen (yrityskohtaisen) joustavuuden lisäämiseksi on ollut hyvin selvää.
Selkein enne tästä kehityksestä työreformin viitoittamaan suuntaan on, että keskeiset vientiteollisuuden palkansaajajärjestöt, mm. metalliliitto, hylkäsivät viime keväänä keskitetyn tulosopimusmallin, eli tupon, ja ilmoittivat (vastoin Ihalaisen ja Heinäluoman tahtoa) lähtevänsä liittokohtaisiin neuvotteluihin. Muut seurasivat esimerkkiä.
Työreformi näyttää siis olevan tulossa, kun jopa HUS:in toimitusjohtaja eilen tv:ssa ilmoitti, että myös sairaaloissa ryhdytään soveltamaan sellaista palkkapolitiikkaa, jossa työn vaativuus ja vastuullisuus määrittävät palkan suuruuden eikä enää pelkkä tehtävänimike, niin kuin tähän saakka. Tämähän merkitsee juuri sitä työreformin periaatetta, että palkoista pitää viime kädessä voida sopia työntekijän ja työnantajan välillä, mihin työehtosopimus antaa ainoastaan pelinsäännöt ja reunaehdot.
Työreformi taitaa tulla, mikä on pelkästään järkevää käytännön työmarkkinapolitiikkaa, josta parhaan hyödyn keräävät palkansaajat.
työreformin mukaisia työehtoja ja palkansopimusasioita.
Kun tämän liittokierroksen seurauksena joudutaan toteamaan, että palkansaajapuoli ei tajua mitään kohtuuden päälle, niin hallitus antaa ensi keväänä esityksen työriitojen pakkosovittelulaista aivan niin kuin EK:n Seppo Riski on jo moneen kertaan vaatinut.
Siinä joutuvat ay-pomot, Ihalaiset ja kumppanit toteamaan, että sitä saa, mitä tilaa, kun alkaa rettelöidä pelkän rettelöinnin vuoksi.