Onnesta

voi Topu, kun keksit aina näitä hemmetin aivojumppa kysymyksiä... no yritetään.

mistä onni tulee? minusta onni koostuu pienen pienistä osista, joita löydät jatkuvasti ympäriltäsi, kun vain osaat katsoa. auringonpaiste, kuunloiste, vesisade, tuntemattoman hymy, rakkaan halaus, lapsen nauru, kukkien tuoksu...
sen kestävämpää onnea ei ole.

sielunrauhan, voiman joka auttaa selviämään kaikkien karikkojen keskellä voi jokainen löytää.
se rauha elää kaikkien sisällä. joskus saattaa tuntua, että sitä ei ole, koska on niin ahdistunut, että unohtaa kuunnella.

löydän onneni kulmakivet jokainen päivä uudelleen.
maailma on onnea täynnä, eikä onni katoa koskaan, vaikka siltä tuntuukin joskus.

on kiinni asenteesta.
siitä miten elämään asennoituu noin yleensä.

esim. kuolemanpelko. päästyäni eroon siitä olen alkanut tuntea oloni aina vain onnellisemmaksi. se vei mukanaan lähes kaikki muutkin pelot. yllättävän moni negatiivinen tunne liittyy jollain tavalla pelkoon.

toinen juttu mistä on mulle apua on ajatella "älä murehdi sellaista asiaa johon et kumminkaan voi vaikuttaa" poistaa kummasti turhia murheita ja auttaa keskittymään olennaiseen.

onni mun kohdalla on kai jonkinlaista filosofista ajattelua. ei niinkään kukkien nuuhkimista tai iltaruskon ihailua.

ainiin sanoit että "omiesi" palstalla... no toi ei kyllä liity luonnonuskontoihin mutta sanoin nyt kumminkin..

Haluaisin erotella toisistaan mielenrauhasta tulevan onnen eli "sisäisen rauhan" sekä kaikenlaisista maallisista ilonaiheista tulevan onnen. Jälkimmäisenlainen onni on kovin katoavaista.

Minulle onnen etsintä onkin mielenrauhan ylläpitoa. Omaa mielenrauhaani järkyttävät yhtä lailla ikävät kuin iloisetkin tapahtumat - iloisista tulee riippuvaiseksi, ja sitten ei yhtäkkiä osaakaan olla sisäisen rauhan tilassa ilman niitä! Yritänkin epätoivoisesti löytää tasapainoa, tapaa suhtautua iloon ja suruun ilman että se keikauttaa sisäistä rauhaani :)

Hmm... ensimmäisenä tuli mieleen vanha sananlasku: "onni ei tule etsien, se tulee eläen".

Sitten jo meninkin syvemmälle ja mietin mistä oma onneni tulee ja luulen että se tulee syvältä alitajunnastani siitä tiedosta, että tiedän kuka ja millainen olen. Eli lyhyesti siitä varmuudesta, että tunnen itseni ja omat tapani (siis tämä sisältää sen laajimman itsen tuntemisen käsitteen) ja sielunrauhasta: olen löytänyt sen oman totuuteni, joka on hyvin voimakkaan dynaaminen, kuitenkin niin, että omat perusprinsiippini pysyvät muuttumattomina.

"mikö on kestävän onnen ja sielunrauhan salaisuus karikkojenkin keskellä?" Itsen tunteminen. Minä ainakin olen ollut elämäni aikan niin monessa pyörremyrskyssä, että elävänä en olisi selvinnyt, ellen olisi tuntenut iteäni ja voinut luottaa siihen, että aina löydän jonkun keinon (=neuvokkuus (?)), jonka avulla putoan jaloilleni. JA ehkä jonkinlainen perusonnellisuus myös tuo kestävää onnen tunnetta ja sielunrauhaa.

"Mitä tekisit jos onneni kulmakivet katoaisivat j amihin joutuisit?"

Kun en perusta onneani suuressa määrin mihinkään "ulkoiseen" tai mihinkään "jumalalliseen" ennalta määrättyyyn kohtaloon, en osaa ajatella että ne peruskulmakiveni, eli itsetuntemus ja varmuus omasta itsesstä ja tieto omista heikkouksista ja vahvuuksista johonkin noin vain häviäisivät.

Eli varmaan uskallan omalta kohdaltani sanoa, että onni tulee sisäisestä varmuudesta omasta itsestä ja niistä keinoista, joilla voin analysoida itseäni ja katsella asioita tarvittaessa toisesta näkökulmasta. Jos onnea hieman ulkoistaisin voisin sanoa, että tärkeitä omassa onnessani ovat myös ystäväni ja läheiseni. Sitten jos taas yhtäkkiä menettäisin kaikki läheiseni ja ystäväni, olisi se varmasti aiakmoinen shokki, mutta en silti usko, että onnellisuuttani tai sielunrauhaani menettäisin. Siis kaikillahan joskus sielunrauha järkkyy ja onneen tulee säröjä (mitäs se elämä ilman niitä olisi?), mutta kai tärkeintä on se, että osaa nousta jaloilleen kriisienkin jälkeen. (ehkä tuo itsenäisesti jaloilleen nousemisen kyky onkin avain onneen?)

Olen etsinyt onnea aivan vääristä paikoista vuosien ajan. Jotenkin yhteiskunta ja esimerkki parisuhteista on pitkään ollut ystävienikin parissa se ainoa oikea onni mitä ihmisellä voi olla. Joten epätoivoisesti etsin onnea, suhteita ja toista ihmistä, kunnes vasta pari kuukautta sitten ymmärsin kuinka voin itse ihan yksin löytää onnen.

Ja se oli suuri saavutus

Nyt minusta tuntuu, että onni on niin paljon. Se voi olla tyytyväisyyttä perheeseen, siihen parisuhteeseen, koko elämään. Minun onneni on alkanut ilmentyä sillä, että olen alkanut luottaa itseeni enemmän. Omiin vahvuuksiini ja siihen että pärjään yksin ja että olen jopa vahvempi yksin.

Löydän onneani pienistä asioista; auringosta, kuusta, ystävistä, voikukista-sielunsiskoistani, pienestä hymystä, sanoista. Periaatteessa mistä vaan. Niin kai se pitää ehkä ollakin?