Tämä asia on mietityttänyt jo pitkän aikaa mutta seur. juttuun se kiteytyy taas hyvin:
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1455675
---
"Hoitoon pääsy on liian vaikeaa liian monille mielenterveysongelmista kärsiville. Näin sanoo jyväskyläläinen Sanna (nimi muutettu)."
"Kun kukaan ei halua auttaa, päässä pyörii vain, että haluaa tästä helvetistä pois."
---
Siis kukaan ei halua auttaa.... miten niin? Missäköhän vaiheessa tavallisista ihmisistä tuli näin avuttomia?
Nykyajan ihmiset pitävät itsestäänselvänä, että jonkun ulkopuolisen kuuluu aina auttaa, kun itsellä on paha olo. Ihmiset eivät tajua että ammattimainen apu ilman vastavuoroisuutta, on ylellisyyttä johon vain harvoilla ihmisillä maailmassa on mahdollisuus.
Miten ihmeessä ihmiset pärjäsivät joskus muinoin, kun heillä ei ollut sitä ulkopuolista tahoa, sitä "yhteiskuntaa" aina ottamassa vastaan kun joku putosi? Kummasti sieltäkin historian hämäristä ihmiskunta on selviytynyt tähän päivään. Siis siitä ajasta jolloin yksittäiset ihmiset kaiketi tajusivat olevansa itse se yhteiskunta ja yhteiskunnan tekijä ja toimija, eivätkä nähneet yhteiskuntaa jonakin itsestä ulkopuolisena tahona, jonka kuuluu olla olemassa juuri minua varten.
Ihmisillä näyttää olevan aika epärealistisia odotuksia mitä tulee yhteiskuntaan jolta sitä apua aina odotetaan. Suurin osa ihmisistä on passittamassa kanssaeläjiään heti "hoitoon" kun tulee onglemia. Sitä pidetään päivänselvänä että joka ongelmaan olemassa hokkuspokkushoito, joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Erityisesti tämä käsitys pätee mielenterveyteen liittyviin hoitoihin.
Valtaosa ihmisistä ajattelee että jos oma läheinen, ystävä tai tuttu päätyy itsemurhaan se on automaattisesti huonon hoidon syytä, yhteiskunnan syytä tms. ulkopuolisen tahon syytä. Jopa Jokelan tapauksessa "tiedetään" heti että se oli vain merkki nykysuomen nuorisopsykiatrian huonosta jamasta. Kukaan ei tule ajatelleeksi että Auvisella oli varmasti olemassa ammattitasoinen hoitosuhde, koska hän käytti mielialalääkkeitä. Hän oli siis saanut hoitoa, joten mistä tämä käsitys hoidon puutteesta? Jokelassa vain nähtiin ettei se aina auta.
Itsemurhalle ei ole olemassa hoitomuotoa. Jos ihminen todella haluaa kuolla, sille ei kukaan ulkopuolinen, ei yksikään mielenterveyden ammattilainen, ei mikään hoitomuoto voi yhtään mitään.
Minä uskon että suurin osa turhista itsemurhista, (turhalla tarkoitan niitä itsemurhia, joiden syy on joku muu kuin todellinen halu kuolla) estyisi nimenomaan sillä, että itsemurhakandidaatille vain tehdään selväksi, ettei kukaan auta. Itse päätät mitä teet, ja itse kärsit seuraukset. Ja uskopa pois jo ihan kohta kukaan ei enää edes muista että sellainen ihminen kuin sinä, olit olemassa. Elämä jatkuu omalla painollaan välittämättä pätkääkään siitä että joku meni tappamaan itsensä.
Nykyään kuvitellaan, että syy itsemurhaan on se ettei kukaan (yhteiskunta) välitä. Uskaltaisin kuitenkin väittää että tosiasiassa yksi suurimmista syistä siihen että todella suuri osa ihmisistä päätyy itsemurhaan on yltiöpäinen auttaminen. Tarkoitan siis käytännössä toteutettua auttamista tai sitten konkreettisen avun puutteessa ihmisten mieliin juurtunutta käsitystä että yltiöpäinen auttaminen on normaalia ja tervettä, ja että apua kuuluu aina olla saatavilla.
Ihmiset passivoidaan auttamisella, ja tavallisista ihmisistä tehdään avuttomia ja passiivisia omassa elämässään. Autettavana ja "sairaana" oleminen luo ihmiselle potilaan roolin josta pitkittyessään muodostuu ihmisen identiteetti. Vastuu itsestä heitetään muiden harteille, ja se luo joksikin aikaa sellaisen vapautuneen olotilan johon tulee kiusaus jäädä pidemmäksi aikaa. Loppujenlopuksi se kuitenkin kääntyy muiden armoilla elämiseksi, ja autettava sisäistää käsityksen ettei hän itse pysty mitenkään vaikuttamaan omaan elämäänsä, toimimaan eikä muuttamaan mitään.
Usein tapahtuu vielä niin, että jos autettavana oleva ihminen, siis "potilas", pyrkii itse taas seisomaan omilla, sängynpohjalla makaamisen heikentämillä huterilla jaloillaan, törmää hän joka kerta auttajien muodostamaan rintamaan joka auttamisellaan pakotaa hänen aina takaisin sängyn pohjalle. Ja se jatkuva kiviseinään törmääminen aiheuttaa masennuksen, ja masennus pitkittyessään aiheuttaa pahimmillaan itsemurhan.
Sen enempää nuorille kuin aikuisillekaan ei ole terveellistä kokea että joku muu kontrolloi omaa elämää kuin juuri minä itse. Oli se tilanne sitten mikä tahansa.
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1455675
---
"Hoitoon pääsy on liian vaikeaa liian monille mielenterveysongelmista kärsiville. Näin sanoo jyväskyläläinen Sanna (nimi muutettu)."
"Kun kukaan ei halua auttaa, päässä pyörii vain, että haluaa tästä helvetistä pois."
---
Siis kukaan ei halua auttaa.... miten niin? Missäköhän vaiheessa tavallisista ihmisistä tuli näin avuttomia?
Nykyajan ihmiset pitävät itsestäänselvänä, että jonkun ulkopuolisen kuuluu aina auttaa, kun itsellä on paha olo. Ihmiset eivät tajua että ammattimainen apu ilman vastavuoroisuutta, on ylellisyyttä johon vain harvoilla ihmisillä maailmassa on mahdollisuus.
Miten ihmeessä ihmiset pärjäsivät joskus muinoin, kun heillä ei ollut sitä ulkopuolista tahoa, sitä "yhteiskuntaa" aina ottamassa vastaan kun joku putosi? Kummasti sieltäkin historian hämäristä ihmiskunta on selviytynyt tähän päivään. Siis siitä ajasta jolloin yksittäiset ihmiset kaiketi tajusivat olevansa itse se yhteiskunta ja yhteiskunnan tekijä ja toimija, eivätkä nähneet yhteiskuntaa jonakin itsestä ulkopuolisena tahona, jonka kuuluu olla olemassa juuri minua varten.
Ihmisillä näyttää olevan aika epärealistisia odotuksia mitä tulee yhteiskuntaan jolta sitä apua aina odotetaan. Suurin osa ihmisistä on passittamassa kanssaeläjiään heti "hoitoon" kun tulee onglemia. Sitä pidetään päivänselvänä että joka ongelmaan olemassa hokkuspokkushoito, joka ratkaisee ongelman kuin ongelman. Erityisesti tämä käsitys pätee mielenterveyteen liittyviin hoitoihin.
Valtaosa ihmisistä ajattelee että jos oma läheinen, ystävä tai tuttu päätyy itsemurhaan se on automaattisesti huonon hoidon syytä, yhteiskunnan syytä tms. ulkopuolisen tahon syytä. Jopa Jokelan tapauksessa "tiedetään" heti että se oli vain merkki nykysuomen nuorisopsykiatrian huonosta jamasta. Kukaan ei tule ajatelleeksi että Auvisella oli varmasti olemassa ammattitasoinen hoitosuhde, koska hän käytti mielialalääkkeitä. Hän oli siis saanut hoitoa, joten mistä tämä käsitys hoidon puutteesta? Jokelassa vain nähtiin ettei se aina auta.
Itsemurhalle ei ole olemassa hoitomuotoa. Jos ihminen todella haluaa kuolla, sille ei kukaan ulkopuolinen, ei yksikään mielenterveyden ammattilainen, ei mikään hoitomuoto voi yhtään mitään.
Minä uskon että suurin osa turhista itsemurhista, (turhalla tarkoitan niitä itsemurhia, joiden syy on joku muu kuin todellinen halu kuolla) estyisi nimenomaan sillä, että itsemurhakandidaatille vain tehdään selväksi, ettei kukaan auta. Itse päätät mitä teet, ja itse kärsit seuraukset. Ja uskopa pois jo ihan kohta kukaan ei enää edes muista että sellainen ihminen kuin sinä, olit olemassa. Elämä jatkuu omalla painollaan välittämättä pätkääkään siitä että joku meni tappamaan itsensä.
Nykyään kuvitellaan, että syy itsemurhaan on se ettei kukaan (yhteiskunta) välitä. Uskaltaisin kuitenkin väittää että tosiasiassa yksi suurimmista syistä siihen että todella suuri osa ihmisistä päätyy itsemurhaan on yltiöpäinen auttaminen. Tarkoitan siis käytännössä toteutettua auttamista tai sitten konkreettisen avun puutteessa ihmisten mieliin juurtunutta käsitystä että yltiöpäinen auttaminen on normaalia ja tervettä, ja että apua kuuluu aina olla saatavilla.
Ihmiset passivoidaan auttamisella, ja tavallisista ihmisistä tehdään avuttomia ja passiivisia omassa elämässään. Autettavana ja "sairaana" oleminen luo ihmiselle potilaan roolin josta pitkittyessään muodostuu ihmisen identiteetti. Vastuu itsestä heitetään muiden harteille, ja se luo joksikin aikaa sellaisen vapautuneen olotilan johon tulee kiusaus jäädä pidemmäksi aikaa. Loppujenlopuksi se kuitenkin kääntyy muiden armoilla elämiseksi, ja autettava sisäistää käsityksen ettei hän itse pysty mitenkään vaikuttamaan omaan elämäänsä, toimimaan eikä muuttamaan mitään.
Usein tapahtuu vielä niin, että jos autettavana oleva ihminen, siis "potilas", pyrkii itse taas seisomaan omilla, sängynpohjalla makaamisen heikentämillä huterilla jaloillaan, törmää hän joka kerta auttajien muodostamaan rintamaan joka auttamisellaan pakotaa hänen aina takaisin sängyn pohjalle. Ja se jatkuva kiviseinään törmääminen aiheuttaa masennuksen, ja masennus pitkittyessään aiheuttaa pahimmillaan itsemurhan.
Sen enempää nuorille kuin aikuisillekaan ei ole terveellistä kokea että joku muu kontrolloi omaa elämää kuin juuri minä itse. Oli se tilanne sitten mikä tahansa.
Vastaukset 35
Vanhimmat
että tiedän varoa... ok tämä oli piikki sinulle eri mieltä olevalta
täysin turhina ja jonninjoutavina läpäläpä-ihmisinä ? Onko nuo todella turhia ammatteja eli pitäiskö heidät uudelleenkouluttaa johonkin muuhun työhön ? Jokainen tarvitsee toisiaan; rakkaudessa ja puhumisessa ja syömisessä ja asumisessa ja vaatteissa ja harrastuksissa ja musiikissa ja piirtämisessä ja koulussa ja sairastelussa ja liikenteessä ja kaupoissa ja sisustuksessa ja ja.....
Psykiatrien, psykoterapeuttien ja psykologien, sekä kaikkien muiden mielenterveysalan ammattilaisten tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi.
ettei hoito olisi tekohengitystä vaan päämäärähakuista tukea seisomiseen omilla jaloilla. Mutta alkuun pääsemiseen tarvitaan aina tukea, ennaltaehkäsyyn voisi auttaa kenties opintoihin lisäämällä käytännön psykologiaa ?
Ihan ensimmäiseksi olisin kiinnostunut kuulemaan, että mihin perustat väitteesi, että tässä yhteiskunnassa saa liian paljon apua ja ihmiset passivoidaan yhteiskunnan taholta tulevalla avulla. Seuraavaksi minua kiinnostaa se, että oletko sitä mieltä, että missään sairauksissa ei apua tulisi antaa vaan ihmisten tulisi selvitä omillaan.
Ei moniinkaan fyysisiin sairauksiin ole ennen aikaan ollut kunnollista hoitoa tai sitä ei ole ollut ollenkaan. Ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että nyt pitäisi jättää auttamatta, koska ennenkään ei ole voitu auttaa. Vai ajatko sinä nyt takaa sitä, että mielenterveydelliset ongelmat eivät ole oikeita sairauksia, joten niihin ei pitäisi olla apuakaan tarjolla. Menneisyys on menneisyyttä. Jos auto löytyy pihasta, harva kai lähtee kuitenkaan taittamaan matkaa hevosella, koska niin on ennenkin tehty.
Mielenterveyspuolelle on melkein paikkakunnalla kuin paikkakunnalla aivan älyttömät jonot ja hoitoon pääsy on kovan työn ja pitkän odottamisen takana. On naurettavaa väittää, että apua on liikaa tarjolla tai ihmisiä hyysätään liikaa. On melkoisen julmaa ajatella, että jos itse selviää kaikesta mitä elämässä tulee eteen ilman apua, niin pitäisi olla myös muiden kohdalla.
Minut pelasti itsemurhalta nimenomaa toisten välittäminen ja auttaminen. Jos en olisi apua saanut, on erittäin todennäköistä, että minua ei tänäpäivänä olisi. Pelkäksi avuksi ei kylläkään riittänyt ne mielialalääkkeet, joita voi muuten määrätä ihan yleislääkärikin, jolla ei välttämättä ole juuri minkäänlaista tietoa mielialahäiriöistä tai mielenterveydenongelmista. Tarvitsin myös terapiaa, jonka avulla sain työstettyä ongelmiani. Yksin se työstäminen olisi ollut sillä hetkellä melkeinpä mahdotonta ja aika tuloksetontakin.
Hienoa, että sinä kykenet elämään siinä kaikkivoipaisuuden illuusiossa, että ihminen selviää yksinään kaikesta mitä elämässä eteen tulee. Vielä hienompaa kaiketi on, jos et törmää koskaan sellaiseen seinään, joka vaatii toisten apua. Harmi vain, että tekstisi perusteella sinusta saa aika kylmän ja täydellisen kovan ihmisen kuvan. Tosin sekinhän on vain tänäpäivänä arvostettua tässä yhteiskunnassa, joten go for it. Minä minusta minuun.
Aika surullista on se, että näkee auttamisen kontrollointina. Kontrollointi on minun nähdäkseni ihan eri asia kuin auttaminen.
Sinun viestisi on hyvä esimerkki siitä lähtöasetelmasta josta käsin tästä asiasta yleensä puhutaan. Ja mm. juuri siihen aloituksessani viittasin. Koko lähtöasetelmasi on se, että yhteiskunta on eri asia kuin sinä itse. Sinä OLET yhteiskunta, et voi rajata itseäsi pois ulkopuoliseksi kun puhut yhteiskunnasta.
---
"Ihan ensimmäiseksi olisin kiinnostunut kuulemaan, että mihin perustat väitteesi, että tässä yhteiskunnassa saa liian paljon apua ja ihmiset passivoidaan yhteiskunnan taholta tulevalla avulla."
---
En sanonut että ihmiset passivoidaan *jonkun ulkopuolisen* yhteiskunnan taholta tulevalla avulla. Sanoin näin:
"Uskaltaisin kuitenkin väittää että tosiasiassa yksi suurimmista syistä siihen että todella suuri osa ihmisistä päätyy itsemurhaan on yltiöpäinen auttaminen. Tarkoitan siis käytännössä toteutettua auttamista..."
En puhunut pelkästään ns. yhteiskunnallisen mielenterveyshuollon taholta tulevasta ammattiavusta, vaan tuohon sisältyy kaikki auttaminen. Myös se auttaminen jota esim. itsemurhakandidaatin lähipiiri, perhe, ystävät yms. - jotka edustavat hei ihan oikeasti myös yhteiskuntaa - toteuttavat. Autettavana oleminen kyllä todellakin passivoi, ja aiheuttaa pahimmillaan itsemurhia.
Koska nykyisessä terapiayhteiskunnassa jossa elämme, saa tetyt diagnoosit hyvin helposti, leimautuu yhä useampi myös omassa arkielinpiirissään virallisesti "sairaaksi" yhtä helposti. Se vaikuttaa aina tavallisten ihmisten arkipäiväisiin vuorovaikutussuhteisiin, ja usein aika vahingollisella tavalla. Ja nämä "sairauksien" leimaamat vuorovaikutussuhteet puolestaan aiheuttavat ketjureaktion joista sikiää taas lisää "mielenterveysongelmia".
Sanoin myös:
"... tai sitten konkreettisen avun puutteessa IHMISTEN MIELIIN JUURTUNUTTA KÄSITYSTÄ että yltiöpäinen auttaminen on normaalia ja tervettä, ja että apua kuuluu aina olla saatavilla."
(Vrt: ihmiset yleensä kuvittelevat että elämän KUULUU olla helppoa ja kivaa. Kuka sanoi että elämän kuuluu olla helppoa? Kun elämän helppoutta ei ota itsestäänselvyytenä, elämän helppoja jaksoja osaa arvostaa ihan eri tavalla kuin jos sitä pitää itsestäänselvänä, normina)
Tällä "yltiöpäisellä auttamisella" tarkoitan tässä meidän yhteiskunnassa olevaa asenneilmapiiriä, jossa tavallista suomalaisten arkielämää leimaa todella voimakkaasti, ei pelkästään ongelmakeskeisyys, vaan nimenomaan sairauskeskeisyys. Virallisesti sairailla (siis diagnoosin saaneilla) on käsitys että heidän kuuluu saada apua (ja usein heillä on myös käsitys että he saavat käyttäytyä miten tahansa koska ovat "sairaita"), ja virallisesti terveilllä (siis niillä joilla ei ole diagnoosia) on käsitys että heidän velvollisuutensa on auttaa rajattomasti, uhrautua sairaan läheisensä/ystävänsä yms. vuoksi, holhota ja hoitaa ikuisuuksia.
Tarkoitin tuolla myös sitä että yleisesti kuvitellaan että joka ongelmaan PITÄISIKIN olla hoitokeino, ja jos ei ole, niin se on jonkun syy. Kaikki nykyisetkin hoitokeinot ovat ihmisen keksimiä. Ne eivät ole mikään automaattinen tie onneen ja ongelmien ratkeamiseen.
Vertaat tätä asiaa siihen aikaan jolloin moniin fyysisiin sairauksiinkaan ei ollut hoitoa joihin nykyään on. Että pitäisikö mennä ajassa taaksepäin.
No ei pitäisi.
Mutta minä taas vertaisin mielenterveysasioiden kohdalla nykyistä menoa allergioiden yleisyyteen; allergioita on eniten siellä missä on puhtainta ja steriileintä. Mitä enemmän allergioita hoidetaan ja erityisesti ehkäistään (eli siis missä niistä PUHUTAAN ja VOUHOTETAAN, ja jynssätään ja steriloidaan joka nurkkaa kaikista bakteereista), siellä niitä allergioitakin on eniten. Sama pätee sellaisiin mielenterveysongelmiin jotka ovat nykyään - kyllä, siis muotia.
Nykyään joka toisella vastaantulijalla taitaa olla jonkinlainen mielen epätasapainoon liittyvä diagnoosi (masennus, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö). Lääkärin antama diagnoosi on yhtäkuin koskemattomuussuoja. Tämä asenneilmapiiri vaikuttaa tavallisten ihmisten välisiin vuorovaikutussuhteisiin siten että vastavuoroiset ihmissuhteet joissa ihmiset ovat "samalla tasolla" on muuttunut auttaja/autettava - ihmissuhteiksi. Normaaleissa ja terveissä ihmissuhteissa kaikki osapuolet saavat olla sekä heikkoja että vahvoja vuoronperään.
"Mielenterveyspuolelle on melkein paikkakunnalla kuin paikkakunnalla aivan älyttömät jonot ja hoitoon pääsy on kovan työn ja pitkän odottamisen takana."
Miksi on niin pitkät jonot?
Mikä aiheuttaa nämä massiiviset mielenterveysongelmat suomessa?
On aivan naurettavaa väittää että suomen mielenterveysongelmat - jotka johtavat pehimmillaan itsemurhiin - johtuisivat mielenterveyspalveluiden puutteesta.
Sama kuin väittäisi että yhtäkkiä massiivisille ihmismassoille ilmaantuneiden päänsärkyjen syynä olisi aspiriinin puute.
Ns. ammattiapu on luonnotonta. Mikä mättää tavallisten ihmisten kyvyssä löytää ja ratkaista ongelmiaan ihan itse, kun heti ongelmien sattuessa vaaditaan ammattiapua? Mikä tavallisista ihmisistä on tehnyt sosiaalisesti niin avuttomia ja rajoittuneta?
"Hienoa, että sinä kykenet elämään siinä kaikkivoipaisuuden illuusiossa, että ihminen selviää yksinään kaikesta mitä elämässä eteen tulee."
Päinvastoin oman rajoittuneisuutensa ja kuolevaisuutensa tajuaminen auttaa ymmärtämään sen, ettei ihminen selviä lopulta elämästään hengissä. Ettei elämän kuulukaan olla helppoa ja kivaa. Ja sen tajuaminen ettei tässä elämässä ole varaa odottaa että joku tulee aina pelastamaan pulasta, auttaa ksittäistä ihmistä tajuamaan oman merkityksellisyytensä omassa elämässään; minä itse ja omat tekoni ja valintani ovat pääosassa siinä millaiseksi elämäni lopulta muokkautuu. En voi pitää läheisiä ihmisiä elämässäni itsestäänselvyyksinä, en voi odottaa että kun putoan, joku ottaa aina vastaan.
Tässä muuten piilee taas paradoksi; Annat ymmärtää että tämä ajattelu on itsekästä "minä minusta minuun". Vastuun ottaminen itsestä ja omasta elämästään, ja sen tosiasian myöntäminen itselleen, että jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan eikä sitä vastuuta voi sysätä ympäristölle, on kaikkea muuta kuin itsekästä.
Oman onnellisuuden laittaminen ympäristön vastuulle on itsekästä.
Terve auttaminen on vastavuoroista vaihtokauppaa (kun minä autan sinua, voi odottaa että sinä autat minua), eikä tällaista käenpoikaisasetelmaa mitä se tässä meidän yhteiskunnassa nykyään on (minä minä minä tarvitsen apua, ja ympäristöllä on velvollisuus auttaa minua).
Olen kanssasi niin eri linjoilla kuin olla ja voi: aivan kuin eläisimme eri yhteiskunnissa.
Sinä edustat "oman onnensa seppä" -ajattelua, minä en. Lähimmäisen rakkaus ei odota vastalahjoja. Minä autan silloin, kun lähimmäinen tarvitsee apuani, enkä vain silloin, kun tuo lähimmäinen on ensin osoittanut, että hän auttaa minua, kun katsoo minun tarvitsevan apua. En auta saadakseni vastapalveluksen.
Mutta kaikilla ei ole auttavia läheisiä. Joko heitä ei yksinkertaisesti ole tai he eivät jaksa tai osaa auttaa, tai heidän apunsa ei ole riittävää. Ammattiauttajia siis tarvitaan.
Toivon, että olet ja säilyt terveenä loppuun asti. Voi nimittäin olla, että sinulle ei auttajia välttämättä löydy, silloin kun heitä tarvitsisit.
Yhteiskunta olemme me. Mitä enemmän ja paremmin huolehdimme toisistamme, sitä paremmin me kaikki yleisesti ottaen voimme.
Kaikille mieleterveyspotilaille ja muillekin ongelmiensa kanssa kamppaileville toivotan tervehtymistä ja ympärille paljon ymmärtäviä ja auttavia lähimmäisiä ja auttamisen ammattilaisia.
"Olen kanssasi niin eri linjoilla kuin olla ja voi"
Tai sitten olet vain missannut pointin. TAI sitten et ole oikeasti ollut niin vakavassa tilanteessa että ymmärtäisit mistä puhutaan. :-/
Tuollaista ruusunpunaista soopaa pyyteettömästä lähimmäisenrakkaudesta livertävät aina ne, jotka ovat olleet sen kohteena, eivätkä ne joilta sitä pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta on odotettu rajattomasti pahimmillaan vuosikaudet ilman että nämä lähimmäisenrakkausautomaatit itse ovat koskaan saaneet yhtään mitään itselleen.
Terve ihmissuhde on aina vastavuoroinen.
Tiedän kyllä mistä puhun.
"Toivon, että olet ja säilyt terveenä loppuun asti. Voi nimittäin olla, että sinulle ei auttajia välttämättä löydy, silloin kun heitä tarvitsisit."
Kun itse sain diagnoosini, pahinta mitä minulle olisi voinut tapahtua olisi ollut se, että ympäriltäni olisi löytynyt joukko päätäni silittäviä ja kädestä pitäviä ymmärtäjiä ja lohduttajia. Sellaiset sääliväkatseiset holhoushirvitykset osasin onneksi välttää. Jos sellaisen auttajahirviön vaikutuspiiriin olisin joutunut, olisin takuulla tappanut itseni.
Auttaminen on aina vallankäyttöä autettavaa kohtaan, oli se sitten miten pyyteettömästi ja hyvää tarkoittaen toteutettu.
Ne ihmissuhteet jotka ovat olleet masennuksen aikana rakentavimpia, ovat olleet niitä joissa on osattu pitää etäisyys siten, etten sen enempää minä masentuneena joudu kokemaan olevani kenellekään taakka, kuin muut koe olevansa minusta ja minun valinnoistani vastuussa.
Olen nähnyt hyvin läheltä myös sen mitä tapahtuu kun "sairastuneen" ympärillä höösää tuhat ja sata ymmärtävää, auttavaa, höösäävää, holhoavaa ja päätä silittävää lähimmäistä sekä ammattiauttajaa lääkeresepteineen. Se jos joku takaa ainakin sängyn pohjalle lopullisesti jäämisen.
Sorry mutta ajatuksesi ovat sen verran yksioikoisia ja naiiveja että joudun epäilemään josko olet todella koskaan edes ollut todella syvällä suossa ja nähnyt mitä yhden ihmisen "sairastuminen" aiheuttaa vuorovaikutussuhteissa.
Todellisen vakavan masennuksen ja itsemurha- alttiuden vaikutuksesta lähi- ihmissuhteisiin on tuollainen ruusunpunainen lässytilää kaukana.
Voi olla, että juttuni on sinun mielestäsi ihan lässyti-lässyti -kamaa, mutta kaikki arviosi menivät niin pieleen kuin olla ja voi.
Tiedän kyllä, mistä puhun, vaikka lähimmäisenrakkautta ei juurikaan ole itselleni herunut. Ja olen ollut oikeasti NIIN VAKAVISSA TILANTEISSA, että tässä "kisassa" taidat jäädä kirkkaasti toiseksi.
Mutta mitäpä tästä kinastelemaan. Olemme eri mieltä ja sillä siisti.
Kun minut on systeemin taholta nujerrettu ja on tapahtunut surkeitten tunarien toimesta, jotka "taidoillansa", siis perseitä nuolemalla, ovat päässeet, esim. työpikoilla sellaisiin asemiin ja onpa tehty vielä sekin virhe että heille on annettu päätäntävaltaa, jolla he voivat vaikuttaa muiden ihmisten työ-, tai muihin olosuhteisiin... Very very bad mistakes and very bad situation.
Niin on nujerrettu ja masennettu,
ja ymmärtää on annettu,
että et ole sinä minkään arvoinen,
vain välttämätön paha.
No, sitten tuli masennus diagnoosi,
pitkä sairasloma, oli aikaa miettiä.
Mistä tää, kaikki onkaan kertymää,
joka nyt "kukkaan on puhjennut
ja hedelmäksi kypsynyt"...
Niinpä niin, ne saivat minut,
saivat nujerrettua; juuri tätähän he yrittivät,
kai nyt sitten, tyytyväisiä,
lienevätkin tilanteeseen tähän.
Nyt kun en juuri mitään enää ole,
tai olen enää hyvin vähän.
Miksi tästä suosta, mun kuitenkin,
nyt pitäisi taas nousta;
uudelleenko taas poljettavaksi,
kysynpä vaan, MIKSI.
Minut kun tänne saitte, poljettua suohon,
miksi lähtisin mä enää, jauhettavaksi,
yhteiskunnan lihamyllyyn tuohon.
Antakaa nyt sitten, edes olla täällä,
suossa lepäämässä, ihan parit talvetkin,
jääkansi päällä.
Kun nyt pysytellä tahdon,
ihan reilusti, -siitä mieluummin mä etäällä.
Tää yksi vahva tunne, enää on ainoastaan,
systeemistä tästä, tehokkuutta ihannoivasta,
ihmisiä polkevasta, mutta paskaa arvostavasta,
-------------------------------------------------
Saattaako avaaja tajuta, mistä tässä onkaan kysymys; olisikohan kansan kyykyttämisestä. No, miksi ei tämä tilanne nyt sitten tyydytäkään, kun tätähän on tilattu...???
"Tiedän kyllä, mistä puhun, vaikka lähimmäisenrakkautta ei juurikaan ole itselleni herunut."
Puhut ristiin. Aikaisemmin sanoit:
"Minut pelasti itsemurhalta nimenomaa toisten välittäminen ja auttaminen."
Ja heti, kun huomaat ettet saa tarpeeksi huomiota, lähimmäisenrakkautta ja päänsilityksiä, haluat taas kuolla oman käden kautta?? Ja ympäristösi on hyvin tietoinen siitä. Joutuvat elämään siis sinun ehdoillasi, varpaillaan etteivät vahingossa sano tai tee jotakin väärää joka taas suistaa sinut raiteiltasi jolloin olet taas itsemurhavaarassa? Jos he "hylkäävät" sinut, menet taas laittamaan itse itsesi NIIN VAKAVIIN TILANTEISIIN että heille menee varmasti jakeluun että olet tosissasi? Että ihan oikeasti tapat itsesi, jos sinut yritetään laittaa seisomaan omilla jaloillasi ilman että sinun jaloillasi pysyminen on täysin riippuvainen ulkopuolisesta tuesta.
Se on aikamoista lähimmäisten kiristystä. Kielii kylmästä ja kovasta, sekä hyvin hyvin itsekkäästä ihmisestä...
"Lähimmäisen rakkaus ei odota vastalahjoja. Minä autan silloin, kun lähimmäinen tarvitsee apuani, enkä vain silloin, kun tuo lähimmäinen on ensin osoittanut, että hän auttaa minua, kun katsoo minun tarvitsevan apua. En auta saadakseni vastapalveluksen."
Se on tosi hienoa että sinä olet niin hyvä ihminen. ;-) Sädekehäsi loistaa niin että täällä joutuu melkein pitämään aurinkolaseja.
Sitten kun sinun oma läheisesi "sairastuu masennukseen", uhkailee itsemurhalla ja laittaa itse itsensä tosi VAKAVIIN TILANTEISIIN, ja kunhan olet häntä pyyteettömästi rakastanut sellaiset 15 vuotta saaden itsellesi häneltä pelkkää paskaa ja syyllistämistä niskaan, koska hänellä on siihen masentuneen itsestäänselvä oikeus, tule sanomaan tuo uudelleen.
Edellinen kommentoija en ollut minä, joka kirjoitti tuon lainaamasi kohdan.
Minä en oikeastaan aikonutkaan enää kommentoida aiheeseen mitään, koska tekstisi rivien välistä sikiää niin synkkä katkeruus ja iva, että mitään rakentavaa keskustelua tästä on turha saada aikaiseksi. Väännät kaiken vain oman näkökantasi mukaiseksi, joten miksi vaivautua.
Mitä tulee tuohon lainaamaasi tekstin pätkään, voin vain sanoa, että minua ei kukaan ole koskaan ollut silittelemässä päähän tai yliymmärtämässä vaikeuksiani. Kyllä viime kädessä olen selvinnyt aina yksin, mutta kuten sanoinkin ilman apua en pahimmista ajoista olisi selvinnyt. Turha sitä on sinun vääntää oman näkökantasi mukaiseksi, koska sellaiseksi miksi sinä auttamisen kuvailet se ei koskaan ollut. Missään en ole käsittääkseni väittänyt, että lähellä olevat ihmiset joutuisivat varomaan sanojaan tai tekojaan tai he silittelisivät vain päätäni ja voivottelisivat.
Sinun käsityksesi avusta on melkoisen kieroutunut minun näkökulmastani katsottuna ja kertoo sen, että katkeruus on asuttanut sielusi. Onneksi tästä maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka näkevät auttamisen ja avun saamisen hieman toisesta näkökulmasta kuin sinä. Kyynisyys ja katkeruus sairastuttaa kaikki lähellä olevat ihmisetkin eivät vain sitä, joka ne on haalinut oman elämänsä tärkeimmiksi eteenpäinvievimmäksi voimiksi.
Auttaminen on auttamista ja holhoaminen holhoamista. Jokainen kantaa viime kädessä vastuun elämästään, mutta ei se nähdäkseni poista millään tavalla auttamista tai avun tarvetta.
Ei tullut mieleen sitten kertoa että olet eri henkilö kuin edellinen kommentoija? Varmasti huomasit että oletin keskustelevani koko ajan yhden ja saman henkilön kanssa. Jos on tapana tulla vastaamaan toisten puolesta, olisi väärinkäsitysten estämiseksi fiksua kertoa että on eri henkilö.
Häh? Minä kirjoitin sen ensimmäisen kommentin ja sen jälkeen kirjoitti joku toinen henkilö samaan ketjuun kaksi kertaa (vai oliko niitä kommentteja useampikin). En minä voi estää ketään kommentoimasta samaan ketjuun enkä ole ollut täällä vahtimassa kirjoittaako joku samaan ketjuun, jonka minä olen kommentillani aloittanut. On muutakin elämää nääs. Puutuin edellisellä kommentilla aiheeseen vain siksi, että luulit edellistä kommentoijaa minuksi. Öh, olipas sekavaa.
Tässä näemme miten paljon järkevämpää olisi kirjoittaa yhteen aiheeseen yhdellä ja samalla nimimerkillä. Mikä siinä sitten on vaikeaa käyttää vain yhtä nimimerkkiä? Jopa tämän kommentin kirjoitit taas käytännössä nimimerkittönmänä jotta kaikki olisi mahdollisimman sekavaa.
"En minä voi estää ketään kommentoimasta samaan ketjuun enkä ole ollut täällä vahtimassa..."
Vastatessasi kyllä näet että ketjuun on aiemmin vastannut moni muukin kuin sinä. Että ei tarvitse olla vahtimassa.
"Vastatessasi kyllä näet että ketjuun on aiemmin vastannut moni muukin kuin sinä. Että ei tarvitse olla vahtimassa."
Niin näin ja siitä sinulle ystävällisesti kerroin, mutta sinä aloitkin vain riehumaan minulle. Mitä sinä minua siitä syytät, että joku toinen vastaa siihen ketjuun, jonka minä olen aloittanut. Minä sentään korjasin virheen. Huoh.
Olen kyllä aloittajan kanssa samaa mieltä, että ainakin yhteen ja samaan aiheen ketjuun voisi vastata samalla nimimerkillä, ne mitä sitten vastaakin. Vai lieneekö käsityskyvyssä jotain vikaa, jos ei tällaista asiaa ymmärrä, ottaen huomioon että tämänkin olisi tarkoitus olla KESKUSTELUPALSTA. Ja, jos ei sitä ymmärrä, että miksi olisi tarkoituksenmukaista käyttää KESKUSTELUSSA koko ajan samaa nimimerkkiä, niin voisi oikeastaan sanoa että parempi sitten olla ns. "huutelematta puskista"...
Selvittäkää itsellenne, mitä nimimerkki käsitteenä tarkoittaa. Se ei ole sitä että osa tekstistä laitetaan "nimimerkiksi". Onko liikaa mielikuvitusta vaativa tehtävä keksiä sitä ko. keskustelussa käytettäväksi...?
"Mitä sinä minua siitä syytät, että joku toinen vastaa siihen ketjuun"
Peräänkuulutin ainoastaan yhden ja saman nimimerkin käyttöä. Edelleenkään et sitä viitsinyt itsellesi keksiä.
Kylläpä kirjoitat asiaa! Niputtaisin yhteiskunnan sekä lähipiirin, sosiaalisen verkoston vielä samaan.
On myös totta, että länsimainen elämäntapa ja "hyvinvointi" luo mallin ja sitä kautta vääristyneen kuvan millaista elämän "pitäisi" olla? Ja sitä kautta paineita, kateutta, riittämättömyyden tunnetta?
(huom. tästä ei ole tutkimustuloksia, aivan omia kommenttejani - piikki epäadekvaateille postauksille jotka käytätte paljon triviaalitietoa ja sivareita :D. Sorry, en pysty olemaan kommetoimatta joten olen samalla viivalla ja ymmärrän sen.)
Itsekin masennusta sairastavana en voi muuta kuin ihmetellä asennettasi ja kummallisia mielipiteitäsi... Et tiedä mitään siitä, mitä oikea masennus on. Yhdistät masennusta yhteiskuntaan, jolla ei suurimmassa osassa tapauksista ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Joissain tapauksissa ihminen jää yhteiskunnan ulkopuolelle, josta seuraa syrjäytymistä, päihteiden väärinkäyttöä yms jotka osaltaan voivat johtaa masennukseen. Ja onhen se selvä jokaiselle, että nyky-yhteiskunnassa ei todellakaan ole niin helppo selvitä kuin ns ennen vanhaan. Ihmiseltä odotetaan nykyään huomattavasti enemmän, ihminen vedetään työelämässä äärimmilleen ja pienikin erilaisuus aiheuttaa syrjääntymistä , josta seuraa pärjäätämmömyyden ja arvottomuuden tunnetta. Kyllä vähemmästäkin masentuu.
Uskon kuitenkin että valtaosalla masennuksen kokeneista syyt ovat aivan jossain muualla kuin yhteiskunnassa. Yhteiskunta astuu kehiin, siinä vaiheessa kun ihminen tarvitsee hoitoa. Lääkkeellistä hoitoa kyllä saa, mutta ei sillä pitkälle pääse. Vaikuttimet masennuksen takana tulisi aina selvittää, niihin ei lääkehoito auta. Lääkkeet lieventävät oireita, mutta eivät paranna ketään. Tähän taustalla olevien asioiden selvittämiseen on Suomessa aivan liian vaikea saada apua.
Hoitoonpääsy on siis vaikeaa. Jos ihminen on jo todella masentunut ja elämänhalu ja -ilo on menneet, ei hän enää edes osaa/kykene lähteä apua itse hakemaan. Siinä vaiheessa on hyvät ystävät todelinen apu. Koska hoitoonpääsyä tulee tiukasti vaatia, ei sitä kauniisti pyytämällä saa. Itse sain läheiseni osastohoitoon masennuksen vuoksi sitä tiukasti vaatimalla. Ensimmäisenä olisi annetta resepti käteen ja passitettu ihminen kotiin. Ihminen, joka ei enää selviä edes päivittäisestä arjesta, kaupassakäynnistä tms asioista. Ei sellaista ihmistä voi itsetuhoisten ajatusten kanssa yksin kotiin laittaa!!! Itsekään tuskin tässä enää olisin, ellei ystäväni olisi ymmärtänyt hätääni ja pahaa oloani. Ei vaikeasti masentunut ihminen enää omaa sairauttaan edes huomaa
Masentununeita ja muista MT-ongelmista kärsiviä pidetään vielä nykyaikanakin jonkinlaisina häviäjinä, sanotaan että :otapa itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy...Näin ajattelevat ihmiset eivät tiedä masennuksesta mitään...
Todella hyvä kirjoitus ja sellainen, jonka olisin itsekin voinut kirjoittaa avaajalle, jos olisin jaksanut, mutta hänen avauksensa oli niin tyrmäävä, että se suorataan tuntui heti lisäävän masennustani ja tunnetta että ei jaksa enää, kun vastassa on juuri tuollaisia ihmisiä, jotka ovat vain lyömässä lyötyä.
Aivan kuin jo melkein maahan lyyhistynyttä alettaisiin ruoskia säälimättömästi, komentaen häntä, että "nouse ylös, ei sinua mikään vaivaa, kunhan teeskentelet ja yrität lintsata!!!", että hän siitä sitten "piristyisi" ja nousisi ylös kuin ihmeparantumisen kokeneena...!!!
Kyllä vaan. Kun kyseessä on vakava masennus ei siinä ryhdistäytymiskehoitukset auta, päinvastoin. Kyllä miäkin haluaisin ns ryhdistäytyä ja lopettaa tämän omissa ajatuksissa rypemisen ja alkaa elämään oikeaa elämää. Se ei vaan ole niin helppoa. Toivoisin että joskus saisin itseni kuntoon että pystyisin taas iloitsemaan ja tuntemaan asioita. Tällä hetkellä mikään ei taas tunnu miltään, kaikki on yhdentekevää. Se on suht tyhjä olo, tlämä tuntuu merkityksettömältä ja juuri mistään ei saa ilontunnetta, ei oikeastaan mitään tunnetta. Elämä on kuin harmaata eteenpäin matelemista ilman mitään päämäärää. Päivät kuluvat ja olo pysyy samana. Se on turhauttavaa, varsinkin kun siitä kärsii myös muut perheenjäsenet.
Masentunutta ihmistä ei ole kenenkään helppo auttaa, ei vakavasti masentunut hätäänsä kovinkaan helposti muille kerro. Itse kerroin asiasta kahdelle läheiselleni, oma perhe ja muut ystävät olivat tietämättömiä pahasta olostani ja nopeasti etenevästä putoamisesta pois normaalista elämästä. Ilman näitä ihmisiä olisin vajonnut omaan maailmaani ja seurauksia tuskin tarvitsee kertoa.
Nykyisin olo on ajoittain ihan ok, mutta putoamisia tulee heti pienenkin paineen alla. Mieli ei kestä mitään negatiivista ja ajatus menee solmuun hyvin nopeasti. Ja kun oman olon mietiskely saa vallan on niitä rattaita vaikea pysäyttää. Siihen ei lääkehoito ole ainakaan minun kohdallani auttanut. Ehkä tämä johtuu osin siitä että olen aivan liian tunteellinen ja mietin asioita liikaa. En osaa vain elää ja olla miettimättä turhia, sen taidon kun joskus oppisi. Toki takanani on suuria elämänmuutoksia, jotka sairastumiseeni on vaikuttanut. Mutta vaikka elämä nyt pitäisi olla kaikinpuolin mallillaan, on vointi kuitenkin aika huono ja mieli hyvin haavoittuva =(. Masennus on sellainen vaiva, jolta kaikkien soisi välttyvän. Se on sairaus joka hiipii salakavalasti ja kulkee mukanasi varmasti pitkän aikaa. Jaksamista kaikille kohtalotovereille.
"Uskon kuitenkin että valtaosalla masennuksen kokeneista syyt ovat aivan jossain muualla kuin yhteiskunnassa."
Missä muualla ne syyt voivat olla kuin yhteiskunnassa? Kerro esimerkkejä.
"Et tiedä mitään siitä, mitä oikea masennus on."
Tiedän erittäin perusteellisesti mitä vaikea masennus on. Tiedän mitä se on kun läheinen ihminen tekee itsemurhan ja tiedän mitä se on kun omassa mielessä ei paljoa muuta pyöri kuin itsemurha. Minulla on oikein perusteellinen kokemus sekä vaikeasti masentuneet läheisenä olemisesta kuin siitä mitä on olla itse masentunut.
Ja siihen juuri perustan omat mielipiteeni asiasta.
Tiedän myös että tätä suomalaista yhteiskuntaa riivaavaa masennusbuumia ruokitaan ja ylläpidetään monella tavalla ja siihenkin on monta syytä. Yksi erittäin tehokas keino ruokkia suuren massan ahdistusta ja masennusta on jatkuva vouhotus masennuksesta. Nykyihminen on herkistetty "kuuntelemaan itseään" jatkuvasti, miettimään ja analysoimaan omia fiiliksiään herkeämättä. Tavallinen talliainen kadulla osaa käyttää hienosti psykologisia termejä ja osaa soveltaa valmiita psykologisia selitysmalleja ongelmaan kuin ongelmaan. Ahdistusta ja pahaa oloa lietsotaan monilla hokemilla jotka jokainen kadunkulkija osaa ulkoa;
"Ja onhen se selvä jokaiselle, että nyky-yhteiskunnassa ei todellakaan ole niin helppo selvitä kuin ns ennen vanhaan."
Kenelle se on selvää? Meinaatko että ennenvanhaan, silloin kun oli tosiaan sota- ajat, pula- ajat, ei ollut työttömyysturvaa, eikä muitakaan tukia, kun oli huomattavasti epätasa- arvoisempi yhteiskunta, nykyistä paljon suurempi köyhyys, lasten fyysinen kurittaminen oli sallittua, ja lastenkasvatuksen perusajatus oli ettei lasta saa kehua ettei se ylpisty, ja lapset laitettiin raatamaan töissä heti pienesä pitäen yms. yms. yhteiskunnassa oli helpompi selvitä kun nykyään?
"Ihmiseltä odotetaan nykyään huomattavasti enemmän, ihminen vedetään työelämässä äärimmilleen ja pienikin erilaisuus aiheuttaa syrjääntymistä , josta seuraa pärjäätämmömyyden ja arvottomuuden tunnetta."
Ihmiseltä odotetaan nykyään enemmän kuin.... milloin? Ja kuka odottaa? Ootko ihan varma ettet ole vain tottunut tuotakin hokemaa hokemaan, ja koska hoet sitä, kuvittelet että se on totta. Tiedätkö muuten että silloin ennenvanhaan työviikot olivat kuusipäiväisiä, lapsilisiä tai muita tukia ei ollut, asenneilmapiiri erilaisuutta kohtaan oli huomattavasti nykyistä suvaitsemattomampi... vai uskotko TODELLA että vanhempiesi ja isovanhempiesi yhteiskunnassa homot, mustalaiset, kehitysvammaiset, mielisairaat ja muulla tavalla valtaväestöstä selvästi poikkeavat otettiin ilolla vastaan? ;-) Ei kyllä ne syrjäytettiin paljon tiukemmin kuin nykyään.
Tämä terapiayhteiskunta on tekemällä tehty ihan tiettyjä tarkoituksia varten.
Tiedätkö ollenkaan kuinka isot rahat mieliala- ja masennuslääkebisneksessä liikkuu? Mitä enemmän masentuneita ihmisiä on, sitä suuremmat rahamäärät siellä liikkuu. Ei ole siis ollenkaan tarkoituksenmukaista tietyille tahoille saada masennusta vähenemään, vaan päinvastoin. Myös terapioimisesta on hyvää vauhtia tulossa kallista bisnestä (esimerkkinä vaikkapa tuo tälläkin sivustolla mainostettu terapiaa.fi).
Kun suuret massat saadaan lietsottua masentumaan, aukeaa toisille tahoille suuret rahavirrat. En väitä ollenkaan etteikö masennus olisi ihan oikeaa masennusta. Mutta se ei poista sitä mahdollisuutta että se on tietyillä yleisillä ajatusten manipulointikeinoilla saatu ihmisten mieleen syntymään. Vaikka olisit kuinka iloinen ja positiivinen, niin jos elät yhteiskunnassa jonka yleinen ilmapiiri on mustaakin mustempi, et voi olla masentumatta. Masennus on "tauti" joka leviää kuin rutto. Eikä syy siihen todellakaan ole mielenterveyspalveluiden puute. Syyt ovat jossain ihan muualla.
Mutta tämä tästä. Ei jaksa enempää. Toivottavasti pikkuhiljaa aletaan tajuta kuinka överiksi tässä asiassa ollaan menty.
Tuohon viestiin taas ei edes viitsi alkaa vastaamaan. Lähinnä se vaan naurattaa. Ehkä sinulla on hiukka eri näkökulma masennukseen kuin minulla, ainakin mielipiteistäsi päätellen. Tuntuu ettemme puhu samasta asiasta ollenkaan. En todellakaan usko että tämä kertomasi "masennusbuumi" kenestäkään masentunutta tekee. Jos ihminen syvästi masentuu ei siinä mistään lapsellisesta buumista ole kysymys.
No antaapa asian olla, koska siihen ei näemmä mitään järkevää vastausta saa. Edellisen kaltaista tekstiä ei viitsi alentua edes loppuun lukemaan :(. No, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä siitä huolimatta. Tuntuu vaan suht aggressiiviselta suhtautumisesi koko asiaan ja varsinkin sen yhteiskunnalliseen puoleen. Omalla masennuksella ei ainakaan ole mitään tekemistä yhteiskunnan kanssa. Luulen että muut asiat kuten ihmissuhteet jne aiheuttavat huomattavasti enemmän masennusta kuin yhteiskunnalliset syyt.
Ja tuskin kukaan ilman painavaa syytä masennuslääkkeeitä syö. Ne jotka niitä käyttävät melko varmasti myös tarvitsevay niitä, ainakin minun tuntemasi tapaukset kuuluvat tähän ryhmään.
"Kun suuret massat saadaan lietsottua masentumaan, aukeaa toisille tahoille suuret rahavirrat. En väitä ollenkaan etteikö masennus olisi ihan oikeaa masennusta. Mutta se ei poista sitä mahdollisuutta että se on tietyillä yleisillä ajatusten manipulointikeinoilla saatu ihmisten mieleen syntymään."
Kerrotko minulle miten minut on manipuloitu ja lietsottu masentumaan, kun ensimmäiset merkit masennuksestani ovat olleet havaittavissa jo lapsena. Jos jonkun käytöstä tai tekoja voi pitää masennusta edesauttaneina, niin kotini sairasta ympäristö tulee nyt ensimmäisenä mieleen eikä yhteiskunta laajassa merkityksessä.
Masennusta on ollut aina. Nykyisellään asiasta on jo lupa puhua eikä se ole enää niin suuri tabu kuin se oli ennen. Olisikohan siinä osasyy masennuksen näennäiselle lisääntymiselle. Näennäiselle siksi, että aiemmin tietyt ongelmat ovat menneet ihan jonkin muun sairauden piikkiin ja nykyisin tietyt sairaudet asettuvat herkemmin masennus-nimikkeen alle.
Mitä tulee masennusbuumiin voin vain todeta, että masennus ohimenevänä mielentilana ja sairautena tuntuu olevan monelle julkkikselle ainakin kovin vaikea erottaa. Masennus sairautena harvemmin paranee sillä, että käydään etelänreissulla aurinkoa ottamassa. Tuskinpa kukaan vaikeaan masennukseen sairastunut pitää tätä tautia trendikkäänä.
Rahanahneita on ollut aina. Lääkebisneksessä pyörii hillittömät summat rahaa. Miksi mielenterveysongelmiin käytetyt lääkkeet olisivat tässä poikkeus. On tosiasia, että masennuslääkkeitä määrätään yleislääkäreiden toimesta ihan liiankin helposti. Monelle toisenlainen apu olisi tervetulleempaa. Koska rahkeet eivät terveydenhoitopuolella riitä (oikeasti, mielenterveysongelmat eivät ole mikään poikkeus vaan kyllä sitä jonoa on ihan fyysisten sairauksienkin puolella) lyödään resepti liiankin helposti kouraan, koska muutakaan ei ole tarjota.
En kyllä edes ymmärrä miksi edes kommentoin koko aiheeseen. Kun ajatusmaailmat ei kohtaa niin ne ei vain kohtaa. Elämä on.
PS. Sinä itse puhut yhteiskunnasta kuin se olisi joku sinusta erillinen yksikkö, vaikka samasta syytit tuolla aiemmin jotain muuta ihmistä.
no kommentoidaan nyt sitten vielä...
"Sinä itse puhut yhteiskunnasta kuin se olisi joku sinusta erillinen yksikkö"
Missä kohtaa?
Jos sanon vaikkapa että suomalaista yhteiskuntaa vaivaa masennusbuumi, en mitenkään erota itseäni siitä ulkopuolelle sillä että pystyn nykyään näkemään tämän asian, enkä itse ole enää tuossa vouhotuksessa mukana ruokkimassa sitä.
Jos elät perheyksikössä, ja näet perheesi toimintatavoissa jotakin vikaa, etkä siinä toimintatavassa halua itse olla mukana, ei se tarkoita sitä että et itse enää olisi osa samaa perhettä. Sama pätee yhteiskunnasta puhumiseen. Jos sanon että tämä yhteiskunta on terapiayhteiskunta, ei se tarkoita ollenkaan ettenkö itse eläisi siinä ja olisi osa sitä. Ja sehän tässä vituttaakin. Onneksi on jo monia muitakin tässä samassa yhteiskunnassa eläviä jotka näkevät tämän asian samoin kuin minä.
"Kerrotko minulle miten minut on manipuloitu ja lietsottu masentumaan, kun ensimmäiset merkit masennuksestani ovat olleet havaittavissa jo lapsena."
En minä tietenkään puhu juuri sinusta, tai kenestäkään muusta henkilökohtaisesti. Kirjoitan asiasta huomattavasti laajemmassa mittakaavassa.
Mutta kyllä voin tietysti tässä kohtaa ottaa esille sen, että yksi iso syy myös siihen että lapset joutuvat kärsimään perheissä, löytyy tästä terapiayhteiskunnasta; terapiayhteiskunta antaa tuhat ja sata takaovea vanhemmille paeta omaa vastuutaan ja syyllisyyttään. "sairaita" ihmisiä (myöskään vanhempia) ei voi syyttää "sairaudestaan". Jokainen itsekäs, välinpitämätön ja julma teko vanhemmilta selitetään sillä että vanhemmilla on "niin paha olla". Vanhemmat nähdään avuttomina reppanoina jotka vain tarvitsevat jatkuvasti tukea ja apua, sekä terapiointia. Syyllistää ei missään tapauksessa saa vaikka vanhempi kohtelisi lasta kuinka huonosti tahansa. Alkoholismi on hyvä esimerkki - edes alkoholistia ei saa syyttää lapsensa lapsuuden pilaamisesta, sillä alkoholismikin on selitetty "sairaudeksi", ja sen uskotaan olevan sairaus ihan vain, koska se on virallisesti luokiteltu sairaudeksi.
Terapiayhteiskunnan tärkein tavoite on se, ettei kukaan yksittäinen ihminen olisi vastuussa mistään. Syyllinen on se yksittäisestä ihmisestä ulkopuolinen "yhteiskunta".Tavoite on että kukaan ei olisi enää syyllinen mihinkään, koska syyllisenä olo on niin inhottavaa. Että kaikki saisivat vapaasti käyttäytyä miten vain ilman pelkoa syyllisenä olemisesta. Syyllisyys on terve reaktio väärintekemiseen, ja sen tehtävänä on toimia voimana jonka pitäisi ajaa ihmistä tekemään MUUTOKSIA toimintatapoihinsa. Nykyään syyllisyydestä pyritään vain eroon. Ja myös siitä näissä "sairaiden" ja "pahoinvoivien" perheiden lapset joutuvat maksamaan.
Kunnes sitten "pahoinvoivien" perheiden lapset kasvavat itse aikuisiksi he yleensä toimivat ihan samoin ja kierre jatkuu. Jos sitä tilaa itselle ei ole saanut omassa lapsuudessa se tila ryöstetään sitten omien lasten lapsuudesta.
Eli periaatteessa sinutkin ON lietsottu ja manipuloitu masentumaan koska jos en ihan väärin arvaa, kasvuympäristösi aikuisten ihmisten (itsekeskeisillä?) toimintatavoilla oli jotakin tekemistä sen asian kanssa että olit jo lapsena masentunut. Jos vanhempasi olisivat suorasekäisesti ottaneet vastuun omasta käyttäytymisestään ja muuttaneet ihan itse niitä, olisi lapsuutesi ollut kaiketi aika erilainen, eikö?
---
Kun tällaisessa asenneilmapiirissä eletään, joka on siis ongelma- ja sairauskeskeinen, se vaikuttaa tavallisten ihmisten välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Vastavuoroiset, tasapuoliset ja tasa- arvoiset ihmissuhteet ovat muuttuneet auttaja/autettava suhteiksi jossa auttajat kantavat kohtuutonta vastuuta muidenkin vastuualueista, ja autettavat ovat ikäänkuin vapaamatkustajia joilla ei ole yhteiskunnallista eikä sosiaalista vastuuta ollenkaan. Tällainen lähtöasetelma tavallisten ihmisten vuorovaikutussuhteissa on tuhoontuomittu. Ja juuri tämä lähtöasetelma tavallisten talliaisten elämässä kielii siitä että tavallisten ihmisten ongelmanratkaisukyky ja kyky rakentavaan sosiaaliseen kanssakäymiseen on uskomattoman heikko. Apua odotetaan aina jostakin ulkopuolelta.
(tämä on hiukan kärjistettyä, mutta vertailukohtana: ->)Yhteiskunnissa joissa perheyksiköiden ulkopuolista apua ei ole, ihmisten on PAKKO turvautua toinen toisiinsa, ja keksiä itse omat selviytymiskeinonsa. Selviytyäkseen jokaisen on pakko puhaltaa yhteen hiileen, ja jokaisen tilanteesta riippumatta on oltava aktiivisena toimijana mukana yhteisössä. Terapiayhteiskunnassa taas jokainen yhteisön jäsen on irrallinen ajelehtija, ja ihmissuhteista on tullut riistosuhteita jotka eivät toimi sen enempää auttajan hyväksi kuin autettavankaan. Rakentava ja terve vastavuoroisuus puuttuu.
Niin totta, valitettavan totta. Tuntuu hieman hölmöltä sanoa, että se jollain kummalla tavalla, ikään kuin "lohduttaa" kun saa kuulla että jollain muullakin on taudin suhteen ihan sama kuvio kuin itsellä. Itsekin olen juuri tällainen tunteellinen pohdiskelija luonne ja itsestä ainakin tuntuu, ettei tällaisille ole enää tilaa nykyisessä, kovassa, materialistisuuden kyllästämässä maailmassa.
Ja kai se on tavallaan loogistakin, että jos huomaa ettei itse sovi tähän kovaan koneistoon, kun on kai liian "pehmeä" ratas, joka ei kestä enää tätä nykymenoa, niin silloin joutuu jäämään tästä systeemistä ja "koneistosta" pois. Ollaan tässä nyt sitten ikään kuin reservissä, josko vielä tällaisillekin ihmisille jossain vaiheessa osattaisiin antaa sellaiset paikat, jossa mekin vielä voisimme olla hyödyksi; -tällaiset tunnejärjellä ajattelevat inhimilliset ihmiset.
Tällaista tilannetta ei kai osattu ottaa huomioon, kun laman jälkeen otettiin tietoisesti "uusi tyyli" toimintaan. Kova systeemi vaatii ihmisiltä kovuutta, mutta kuinka kauan kukakin sitten lopulta jaksaa tällaista. Sillon kun tuli vallalle sellainen ajattelu, josta voisi sanoa karrikoidusta, että sen mukaan ihmisen täytyisi pysyä eläkeikään asti kolmekymppisen kunnossa; mutta hei, se EI ole realistista, ei vaikka kuinka yritettäisiin, esittää töissä tehokkaampaa kuin mitä ihminen todellisuudessa on.
Ja kysymys edelliselle kommentoijalle: kauanko sulla on ollut masennus/lääkitys ja montaako lääkettä on kokeiltu. Itse olen ollut lääkityksellä viisi vuotta ja neljäs lääke on nyt menossa. Ensimmäistä lääkettä käytin n.3v.
Näin jälkeenpäin ajatellen olen sairastanut masennusta lievänä varmasti jo tosi kauan. Viime keväisten elämänmuutosten jälkeen tilanne alkoi nopeasti pahenemaan ja loppukesästä olin jo käytännössä pelkkä kävelevä ihmisromu, vailla mitään tunteita, päämääriä tai elämäntarkoitusta. Jollain kummalla voimalla jaksoin kuitenkin rämpiä eteenpäin. kun tilanne meni siihen , etten enää pystynyt olemaan yksinn asunnollani, lopetin lähes kokonaan syömisen (lukuunottamatta energiajuomaa, kahvia ja kofeiinitbl) ja nukkuminen jäi kahteen tuntiin yössä, läheisin ystäväni sai minut vietyä lääkäriin, jolloin minulla diagnosoitiin vaikea masennus, johon sain lääkityksen. Olen syönyt tätä samaa lääkettä, Cipralex 10mg, siitä lähtien vaihtelevalla annoksella. Teho on ollut suht hyvä, vaikka mieliala on kuitenkin tosi vaihteleva ja laskuja tulee aika usein. Toiset päivät menee paremmin, toiset huonommin.
Itse en yhdistä omaa masentuneisuuttani yhteiskunnallisiin tekijöihin juuri lainkaan. Itselläni takana on ehkä huono itsetunto, suuret muutokset elämässä ja liian ajatteleva ja tunteikas mieli. Kumpa oppisi joskus olemaan ajattelematta liikoja ja tuntematta joka asiaa niin voimakkaasti. Tosin ei tunteikkuuskaan varmasti pahaksi ole,joku raja siihenkin pitäisi vaan saada. No, olen kuullut että onneksi kaltaisiamme ajattelijoita on, maailma voisi olla hiukan liian järkiperäinen ilman meitä. Joten maksimaalinen asioiden "vatulointi" kehiin =). Onneksi kaltaisiani on muitakin, siitä saa voimaa jaksaa eteenpäin tätä kylmää maailmaa.
Hyvä että vastasit vielä, koska nyt alkoi jo hahmottumaan, että kyllä sinulla ihan oikeitakin pointteja on mielessäsi, mitä nyt luin tätä viimeistä kommenttiasi.
Olen itse myös sitä mieltä että vastuuntuntoon kasvattaminen ja myös opettaminen ja tietynlainen, terve, kunnollisen suorituksen vaatiminen, vanhemmilta ja esim. juuri opettajilta, on ollut tästä yhteiskunnasta jo n. 40 vuotta, enempi tai vähempi hukassa. Sitä voisi sanoa myös terveen kriittisyyden puutteeksi; se on tässä ajassamme todella pahasti hukassa, ihan yleisesti ja hyvin laajasti ottaen.
Ja terve kriittisyyshän ei tietenkään tarkoita sitä että "joka asiasta valitetaan", mutta ei myöskään sitä, että tervettä kritiikkiä yritetään vaimentaa, leimaamalla se vain "valittamiseksi" ja suunsa auki saavat ihmiset "aina valittajiksi", kun he todellisuudessa ovat niitä harvoja aktiivisia, jotka jaksavat vielä yrittää vaikuttaa asioihin. Terveen kriittisyyden, sen lisäksi että sen täytyy voida toimia vastavuoroisesti, täytyy pitää sisällään myös positiivisen palautteen, silloin kun siihen on aihetta. Sillä on suuri merkitys masennusta ehkäisevien keinojen valikoimassa.
Toisaalta olen huomannut, että tietyllä tapaa valheelliseen ja teennäiseen "positiiviseen ajatteluun", vai mihin lienee perustuvan se että monet vanhemmat kehuvat lapsiaan sellaisistakin suorituksista, jotka ovat suoraan sanottuna täysin ala-arvoisia. Se on turmiollisella tavalla valheellista ja lyhytnäköistä toimintaa, jossa on se vaara, että se myöskin helposti kostautuu masennuksena, siinä vaiheessa kun vanhempien positiiviset valheet eivät enää real-life-elämässä kannattelekaan, vaan törmätään todellisuuteen, joka paljastaakin sille isä ja äidin kullannupulle, että ei hän oikeasti olekaan niin hyvä, kuin mitä hänelle kotona on annettu ymmärtää.
Paljolti masennus johtuu yleisestä syyllisyyden ja toisaalta avuttomuuden ja kyvyttömyyden tunteesta, sitä tosiasiaa kohtaan, että suomessa on monia asioita tehty ja tehdään väärin, mutta täällä ei saa ketään moittia eikä tässä maassa asioita saa sanoa ääneen, ei ainakaan jos ei ole korkean akateemisesti koulutettu tai poliitikko, eikä kukaan myöskään voi myöntää, eivät varsinkaan poliittiset päättäjät, että virheitä on tullut tehtyä.
Ei mikään ihme että tällainen suomalainen tyyli "käsitellä asioita", aiheuttaa pikkuhiljaa lisääntyvää ahdistusta ja masennusta. Eräänä suurena syynä, että ainakin mm. omalla työpaikallani, työpaikkademokratiaan tähdännyt hyvä yhteistyö, työnantajan ja työntekijäpuolen välillä, romutettiin laman jälkeisen "duunarit kyykkyyn"-mentaliteetin omaksumisen myötä, mutta sitähän ei työnantajapuolella tietenkään edes myönnetä, vaan ollaan sitä mieltä että kunhan nuo rakenteet ovat vielä, vaikkakin vain näennäisesti olemassa, niin silloinhan kaikki on "hyvin".
Todellinen yt-lain alkuperäisen hengen mukainen toiminta työpaikoilla on täysin hukassa. Ja sitten vielä ihmetellään, että mistähän tulikaan "yht'äkkiä" tämä "masennusbuumi"...!!! No, onhan se nyt ainakin "oikein" kohdennettu, kun siitä kärsiikin nykyään suorittava puoli.
Tuo viesti on erittäin hyvä esimerkki juuri siitä ihmistyypistä jota terapiayhteiskunta tuottaa.
Terapiayhteiskunnan yksi tuote on tunteilla mässäilevä yliherkkis joka ei itse kestä mitään, mutta vaatii että hänen täytyy saada olla juuri niin herkkä mitä on (eli siis manipuloida ympäristöään "ylihekrkkyydellään").
Tämä ihmistyyppi osaa hienosti analysoida jokaisen yksityiskohdan omasta persoonastaan, omista elämänvaiheistaan ja niiden vaikutuksesta masennuksensa syntyyn sekä sen kehitykseen. Hän osaa kaikki psykologiset termit ulkoa, ja osaa myös käyttää niitä analysoidessaan ITSEÄÄN ja OMAA masennustaan. (minäminäminä)
Hän käyttää kaikki päivät, minuutit ja hetket omien mielialojensa miettimiseen ja analysoimiseen, sekä niistä raportoimiseen. Hänen puheensa vilisee ulkoa opittuja psykologisia ajatusmalleja ja fraaseja, ja ennenkaikkea tämä ihmistyyppi on sellainen että se nimenomaan TYKKÄÄ olla "sairas". Koska silloin hän kokee olevansa spesiaali, erityislaatuinen suhteessa muihin.
Tämä ihmistyyppi on siis korviaan myöten rakastunut omaan masennukseensa.
Useimmiten tämä ihmistyyppi tykkää luokitella itsensä nimenomaan erityisen HERKÄKSI ihmistyypiksi. Herkkyyshän on hyvä asia, eikö? Koska se kertoo siitä että herkkä ihminen on "parempi" eli siis HYVEMPI kuin ne kaikki muut kovat, kylmät ja arvoja omaamattomat kyynikot. Herkällä ihmisellä on terapiayhteiskunnassa lupa odottaa että hänellä on oikeus olla juuri selainen kuin on (ja vaatia samalla että muiden täytyy kohdella häntä silkkihansikkain koska muuten hän hajoaa käsiin = tappaa itsensä??).
---
Aika kuvaavaa on että tämä 'keijukainenkin' osaa noin hyvin sanalysoida oman masennuksensa, persoonansa, hän tietää mihin asioihin hän osaa "yhdistää" oman masennuksensa, hän tietää mistä hänen masennuksensa ei ainakaan johdu, hän tietää selvästi myös tämän iänikuisen ITSETUNNON merkityksen masennukseensa jne jne. ja kuitenkin lääkitys on ollut vain cipralex 10mg.
Aika hassua että jopa itse söin cipralexeista vahvinta 20mg, ja montaa muuta myrkkyä ennenkuin tajusin lopettaa ne kaikki ja irrottautua tästä mielipuolisuudesta.
Heh, jotain tällaista hyökkäystä osasinkin odottaa. Et voisi olla enempää eri mieltä näemmä. No omapahan on näkemyksesi. Jos et muuta osaa niin ainakin kirjoitusten tulkinta on hiukka hakusalla. Luetun ymmärtäminen hiukka ontuu sinulla hyvä eloonjäämiskandi. Omituista on myös tuo aggressiivinen asenteesi aihetta kohtaan?? Olet tainnut itse jäädä vaille asianmukaista hoitoa, koska asenteesi on tuo.
Minun masennukseni syyt ovat niin selvät, että tottakai ne myös itse ymmärrän. Enkä ole koskaan sanonut että syön ko lääkettä 10 mg päivässä...Minulle on määrätty cipralex 10 mg lääkettä, jota syön 2 kpl/pv,millä ei tosin tähän keskusteluun ole mitään merkitystä. Ei lääke ongelmaa paranna, se vaan lieventää oireita, jos sitäkään. Luulisi sen olevan hyvä asia, että syyt oman huonon vointinsa takana on tunnistettavissa, ainakin minä ajattelen näin??? Taidan antaa tämän aiheen nyt olla ja lopettaa keskustelu-urani tähän.
Eri mieltä ja eri mieltä... Sanoisin mieluummin että sinun kommenttisi kuten monen muunkin vain todistaa sitä mistä koko ajan olen kirjoittanut. =)
Joten jatkapa vain itseanalyysiasi, kun siitä selvästi tyydytystä itsellesi saat. Kuten sanottu: jokainen on oman onnensa seppä. Ja joidenkin onni on masennus. ;-P
Luuletko tosiaan että tästä olotilasta voi nauttia??!! Ei kukaan masentunut ihminen varmaan niin tee. Kyllä jokainen tästä haluaa parantua, sehän on itsestäänselvyys. Itseäsi taitaa vaivata jokunen muukin sairaus, ainakin kommenteista päätellen. End of story.
Asian voisi toki nähdä noin yksioikoisesti, jos olisin nyky-yhteiskunnassa lapsuuteni elänyt. Siitä maailmasta, jossa lapsuuteni elin on vaikea puhua tuolla sinun terapiayhteiskunta-käsitteelläsi tai rinnastaa muutoinkaan tämän hetkisen yhteiskunnan tilaan. Minä kun en ole enää teinityttönen.
Isäni vaikea alkoholismi ja väkivaltaisuus on kyllä osoitus itsekkyydestä ja omien tarpeiden ajamisesta lasten kustannuksella. Fyysisesti aikuinen, mutta henkisesti kyvytön kantamaan vastuuta tai huolehtimaan pienistä lapsistaan. On kuitenkin aika turha edes väittää, että alkoholismi tai siihen johtavat syyt olisivat nyky-yhteiskunnallisia, kun alkoholismia ja juoppoutta on varmasti ollut Suomessa maailman sivu. Samoin on ollut itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä vastuun kantamiseen.
Nykyisin tilanne on toki riistäytynyt käsistä monessa mielessä enkä väitä edes tietyissä asioissa sinua vastaan, koska se olisi täysin typerää. Minä en vain näe auttamista syypäänä siihen, vaan ihan jotain muuta. Se, että ojentaa toiselle käden ei pakota ketään kävelemään ojaan.
Minun on kyllä sanottava, että itse näin jälkikäteen toivon, että perheeni sisällä tapahtuneisiin asioihin olisi puututtu ulkopuolisten taholta. Asioista kun tiedettiin, mutta sille ajalle tyypillisesti suljettiin silmät ja leikittiin, että kaikki on hyvin. Sinun näkökannastahan tuo puuttuminen asioihin olisi ollut käsittääkseni tuota holhoamista ja haitallista auttamista yksilöille. Minulle se olisi voinut olla armahdus henkisen ja fyysisen väkivallan piiristä. Eivät kaikki pysty auttamaan itse itseään tai suojelemaan hyvinvointiaan. En minä valinnut vanhempiani eikä minun tehtäväni ollut silloin eikä ole edelleenkään "opettaa" vanhemmilleni miten tulee toimia ollakseen vastuullinen aikuinen.
On jotenkin helppoa karata asiaa sen taakse, että kertoo puhuvansa asioista vain yleisesti, kun toinen pyytää tarkentamaan kantaa. Minä yksilönä olen osa yhteiskuntaa, toisaalta olen myös yksilö, joka eroaa tietyssä mielessä toisista yksilöistä.
Yleistämällä teilautuu yksilöt jonkun massan alle, jota ei oikeasti ole edes olemassa. Yleistys on vain yleistys.
Sinun teoriasi mukaan sinun itsesikin pitäisi olla sokea tilanteelle tai muutoin näet itsesi jotenkin toisia ylempänä olevana, joka kykenee kertomaan yhteiskunnan ongelmat objektiivisesti ilman, että nen vaikuttaisivat sinuun itseesi.
"Yksilökohtaisessa sosiaalityössä on mahdollista tuottaa laitostumista vastaava psyykkinen vamma. Tarkoitamme ns. sosiaaliprostituution ongelmaa. Useinhan meillä on edessämme asiakas, jolle sosiaalityöntekijä on ainut ihminen, jonka kanssa hän pystyy avautumaan ja keskustelemaan, hän käyttää sosiaalityöntekijää henkisenä 'prostituoitunaan'. Nyt on olemassa vaara, että jatkuva ja säännöllinen 'sosiaaliprostituoidun' käyttö tekee yhä impotentimmaksi toimimaan normaaleissa ihmissuhteissa. Asiakas uppoaa yhä syvemmälle sosiaalityön 'välttämättömyyksiin'.
"Liittotasavaltalaiseen keskusteluun viitaten Aila-Leena Matthies toteaa:
'Kun tarjolla on mitä erilaisimpia kilpailevia terapiapiirejä ja psykotiimejä, menetetään kyky normaalisti käsitellä vaikeuksia, keskustella henkilökohtaisista asioista tavallisissa yhteyksissä lähimmäisten kanssa. Arkipäiväisistä asioista tulee erityisongelmia, joihin tarvitaan ehdottomasti asiantuntijan neuvoja…'"
Tapio Kuurre & Matti Laine: "Nainen, valta ja yksilökohtainen sosiaalityö". Sosiaaliturva 16/1983
----------------------
"Terapiayhteiskunnan tuote on aikuisopiskelija, joka selittää epäonnistumistaan espanjan kielen kokeessa isän kovilla sanoilla lapsuudessa."
Näin voi karrikoida eetosta, jota Birminghamin yliopiston professori on tutkinut viime vuodet. Työuransa kouluttajana ja tutkijana tehnyt Kathryn Ecclestone on nähnyt, miten tunteet tuotiin mukaan oppimiseen. Ensin ne olivat voimavara, sitten ne ottivat ylivallan ja nyt niiden varjolla terapoidaan opiskelijat toimintakyvyttömiksi."
Sivistys, 8.12.2010