Olen 24-vuotias nainen. Käyn vakityössä, asun avoliitossa ja olen muuten fyysisesti terve, mutta minä syön aivan liikaa. Olen kyllä noin 20kg ylipainoinen, mutta kun olen ollut sitä aina, sen kanssa on oppinut elämään eikä se ole hidastanut menoani lainkaan. Mieheni on oikeastaan hyvillään muodoistani, mutta ihmettelee joskus samaa kuin minä: kuinka paljon minuun oikein mahtuu ruokaa?
Päätin kirjoittaa aiheesta juuri nyt, kun olen syönyt tunnissa kuusi jättisuurta voileipää, litran rasvatonta maitoa ja nyt pannukakkua pellillisen. Rakastan ruokaa, myönnän sen. Olen hyvä kokki, tunnen oikeaoppisen ravitsemuksen periaatteet ja oikeastaan kaiken, mitä ihminen tarvitsee ruoasta tietää. Mutta sitä en ole koskaan oppinut ymmärtämään, miten saan lohtua ruoasta.
Lapsena meillä oli aina paljon ruokaa. Ehkä ongelmani juontaa sieltä juurensa. Äitini oli melko sadistinen ihminen, mutta muuten perheemme oli ihan hyvä. Alkoholia ei ollut, oli työt ja omakotitalot..Mutta minä tunsin että minua vihattiin, joten söin. Varastin suklaapatukoita, karkkia.. pengoin pakastimesta kaikki kakut ja muut herkut ja vedin naamaan, kunnes isä asensi siihen lukon. Söin kunnes vatsaan sattui, eikä kestänyt kauaa, kun olin taas nälissäni. Join aina paljon maitoa ja tuoremehua, aina kuitenkin rasvatonta. Istuin illat kotona, koska meille ei saanut tuoda kavereita, ja herkuttelin milloin milläkin.
Kun muutin viisi vuotta sitten kotoa, ruokatottumuksiini oli tultava muutos. Ei kellään opiskelijalla olisi ollut varaa ruokkia minua siten kuin olin tottunut kotona syömään. En kuitenkaan laihtunut kuin 15kg yhtenä keväänä, kun mieheni kanssa meni todella huonosti ja ruokanamme oli pelkkää makaronia viikosta toiseen.
Ikinä en ole menettänyt surun vuoksi ruokahaluani, söin sitä makaroniakin niin, että kipeää teki. Oikein nautin siitä, kun saan olla yksin kotona ja mässäillä kaikella ihanalla, kuten voileivillä. Karkkia en ole syönyt oikeastaan kolmeen, neljään vuoteen, jäätelöä ehkä kerran puolessa vuodessa, alkoholia en käytä kuin muutaman kerran vuodessa, tupakoin.. Mutta se ruokamäärä.. Syömme mieheni kanssa yhden ison aterian päivässä, ja silloin vedämme mahan täyteen. Olen töissä päivät ja mies pärjää sen ajan leivällä. Hänellä on ähky vielä tuntienkin päästä ruokailusta, kun minä voisin jo vartin päästä aloittaa uudelleen. Haaveilen jääväni kauppaan yöksi, jotta voisin ahmia ja pölliä itselleni kaikkea hyvää sieltä kotiin vietäväksi..
Kuitenkaan nämä ajatukset eivät seuraa minua alati. Oikeastaan vain yksin ollessani sorrun hillittömään syömiseen. Mieheni ei koskaan hauku minua, mutta olisin iloinen, jos saisin tämän intohimon pois itsestäni ja voisin laihtua. Olen muuten ahkera, en väsy helposti, olen tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön jo pikkulapsesta. Luen kokkikirjoja, kiertelen ruokakaupoissa tunteja.. Ja olen itsekin kokki. Onko ketään toista, jolle syöminen tuottaa suoranaista nautintoa? Seksikin on ihanaa ja sitä meillä on paljon, mutta sen jälkeen menemme yleensä aina jääkaapille. Joskus hävettää, että mieheni kyllä sinnittelee koko päivän ilman ruokaa (hän on päivisin kotona)jotta saa illalla syödä rauhassa rakkaansa kanssa, ja minä taas mässään joskus töissä viinereillä enkä kehtaa siitä kertoa. Nytkin haluttaa aivan hirveästi rasvatonta maitoa tuoreen pannarin kera... Kanssakärsijiä??? Eikä tilannetta helpota se, että mieheni ihailee pulleaa olemustani, pyöreää isoa peppuani ja pitää minua näin kauniina. Lyön vetoa, että voisin olla sievempikin, mutta mieheni ei kuulemma sitten haluaisi minua, hän inhoaa laihoja naisia. Kertokaa omia kokemuksianne, jos löytyy!!
Päätin kirjoittaa aiheesta juuri nyt, kun olen syönyt tunnissa kuusi jättisuurta voileipää, litran rasvatonta maitoa ja nyt pannukakkua pellillisen. Rakastan ruokaa, myönnän sen. Olen hyvä kokki, tunnen oikeaoppisen ravitsemuksen periaatteet ja oikeastaan kaiken, mitä ihminen tarvitsee ruoasta tietää. Mutta sitä en ole koskaan oppinut ymmärtämään, miten saan lohtua ruoasta.
Lapsena meillä oli aina paljon ruokaa. Ehkä ongelmani juontaa sieltä juurensa. Äitini oli melko sadistinen ihminen, mutta muuten perheemme oli ihan hyvä. Alkoholia ei ollut, oli työt ja omakotitalot..Mutta minä tunsin että minua vihattiin, joten söin. Varastin suklaapatukoita, karkkia.. pengoin pakastimesta kaikki kakut ja muut herkut ja vedin naamaan, kunnes isä asensi siihen lukon. Söin kunnes vatsaan sattui, eikä kestänyt kauaa, kun olin taas nälissäni. Join aina paljon maitoa ja tuoremehua, aina kuitenkin rasvatonta. Istuin illat kotona, koska meille ei saanut tuoda kavereita, ja herkuttelin milloin milläkin.
Kun muutin viisi vuotta sitten kotoa, ruokatottumuksiini oli tultava muutos. Ei kellään opiskelijalla olisi ollut varaa ruokkia minua siten kuin olin tottunut kotona syömään. En kuitenkaan laihtunut kuin 15kg yhtenä keväänä, kun mieheni kanssa meni todella huonosti ja ruokanamme oli pelkkää makaronia viikosta toiseen.
Ikinä en ole menettänyt surun vuoksi ruokahaluani, söin sitä makaroniakin niin, että kipeää teki. Oikein nautin siitä, kun saan olla yksin kotona ja mässäillä kaikella ihanalla, kuten voileivillä. Karkkia en ole syönyt oikeastaan kolmeen, neljään vuoteen, jäätelöä ehkä kerran puolessa vuodessa, alkoholia en käytä kuin muutaman kerran vuodessa, tupakoin.. Mutta se ruokamäärä.. Syömme mieheni kanssa yhden ison aterian päivässä, ja silloin vedämme mahan täyteen. Olen töissä päivät ja mies pärjää sen ajan leivällä. Hänellä on ähky vielä tuntienkin päästä ruokailusta, kun minä voisin jo vartin päästä aloittaa uudelleen. Haaveilen jääväni kauppaan yöksi, jotta voisin ahmia ja pölliä itselleni kaikkea hyvää sieltä kotiin vietäväksi..
Kuitenkaan nämä ajatukset eivät seuraa minua alati. Oikeastaan vain yksin ollessani sorrun hillittömään syömiseen. Mieheni ei koskaan hauku minua, mutta olisin iloinen, jos saisin tämän intohimon pois itsestäni ja voisin laihtua. Olen muuten ahkera, en väsy helposti, olen tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön jo pikkulapsesta. Luen kokkikirjoja, kiertelen ruokakaupoissa tunteja.. Ja olen itsekin kokki. Onko ketään toista, jolle syöminen tuottaa suoranaista nautintoa? Seksikin on ihanaa ja sitä meillä on paljon, mutta sen jälkeen menemme yleensä aina jääkaapille. Joskus hävettää, että mieheni kyllä sinnittelee koko päivän ilman ruokaa (hän on päivisin kotona)jotta saa illalla syödä rauhassa rakkaansa kanssa, ja minä taas mässään joskus töissä viinereillä enkä kehtaa siitä kertoa. Nytkin haluttaa aivan hirveästi rasvatonta maitoa tuoreen pannarin kera... Kanssakärsijiä??? Eikä tilannetta helpota se, että mieheni ihailee pulleaa olemustani, pyöreää isoa peppuani ja pitää minua näin kauniina. Lyön vetoa, että voisin olla sievempikin, mutta mieheni ei kuulemma sitten haluaisi minua, hän inhoaa laihoja naisia. Kertokaa omia kokemuksianne, jos löytyy!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rakastan ruokaa yli kaiken ja sairastan syömishäiriötä. En voi olla syömättä karkkia, joten en sitten yleensä syökään mitään muuta.
Halusin vain kertoa, ettet ole ainoa, joka voisi syödä ihan koko ajan.
Mullakin. Kaikki aina ihmetteli niitä määriä mitä söin. Söin terveellisesti mutta valtavia määriä. Vatsalaukkuni oli lienee venynyt äärimmilleen eikä ns.normaaliannokset tuntuneet missään ( esim.pari perunaa ja leipäpalaa plus muut lisukkeet päälle). Rakastan hyvää ruokaa yli kaiken ja vaikka mulla ei aina ollut nälkä niin jatkuva ruokahalu ja mieliteko johonkin. Kokeilinkin sen takia Seronil-tabletteja (käytetään mm.ahmimishäiriöihin)ja ne auttoivat. Veivät sen jatkuvan mieliteon ja pystyin syömään normaalikokoisia annoksia ja laihduinkin. Nyt yritän pelkällä "tahdonvoimalla" selvitä. Hyvä puoli on se että vatsa kerkesi tottua jo pienempiin annoksiin joten on helpompi hillitä itsensä. Ja huomasin että paljon parempi olo kun ei aina syö itseään "ähkyksi" (aiemmin en edes tiennyt miltä tuntuu kun syö kohtuudella). Välillä kyllä meinaa tulla "uskopuute" mutta ahmimisesta on mahdollista päästä eroon. Jos ei pelkällä tahdonvoimalla niin ainakin apukeinoja käyttäen.
saako noita Seronil -lääkkeitä vapaasti apteekista? Itselläni on samanlaisia ongelmia, mutta en ole rohjennut mennä lääkäriin.
niitä saa ilman reseptiä. Mene rohkeasti lääkäriin, ei se ole niin kamala kokemus. Tuntuu paremmalta, kun saa tehtyä asialleen jotakin. :)
Seronilia ei saa ilman reseptiä, se on mielialalääke.
Kertomuksessasi oli paljon tuttua. Minä olen aina ollut pullea, mutten koskaan yli painoindeksin normaalirajan.. Kunnes.. 4 vuotta sitten aloin seurustella vakavasti ja syödä Diane Nova e-pillereitä. Luulen, että nämä kaksi seikkaa olivat ratkaiseva tekijä. Ruoka alkoi hallita minua. Lihoin ensimmäisen kolmen vuoden aikana 40 kiloa.
Olin töissä keittiöllä heti lukion jälkeen pari vuotta ja siellä tuli syötyä vaikka mitä. Lisäksi mieheni kanssa herkuttelimme jäätelöllä, karkeilla, sipseillä ja limulla tosi usein. Saatoin syödä ison annoksen töissä ja tuoda ruokaa ison määrän kotiin (ylijääneestä lounaasta sai ottaa mukaansa). Sitten söin sen ison määrän ruokaa kotona, sen, jonka
"tosissani" olin tarkottanut miehelleni töitten jälkeen syötäväksi...
Nyt olemme mieheni kanssa opiskelijoita. Painoni ei ole viimeisen vuoden aikana noussut, muttei laskenutkaan. Karkkia tulee yhä syötyä, samoin isot annokset ruokaa.
Olen käynyt psykiatrilla ja terapiassa, ei apua. Olen syönyt Seromex-lääkettä, ei apua. Ruoka on minun epäjumalani.
Nyt lääkäri määräsi, että e-pillerit on lopetettava. Jos niitten vaikutus hormonitoimintaan on yhteydessä tähän riivattuun tilaan. Katsotaan, miten käy...
*huokaus*