Kirjoitatte tänne että "ei varmaan kukaan tiiä miltä must tuntuu" tai muuta sen sellaista. Sanon tähän että varmasti tietää. Yksinäisyyttä on helvetin paljon. Ei ihmisten naamarista voi tietää mitä niillä sisäpuolella on. Minä ainakin pidän kulisseja kynsin ja hampain kiinni, ihan työni vuoksi. Parempaankaan en pysty tai en muuta osaa. Teen parhaani ja silti tuntuu että se ei vain ole tarpeeksi muille ihmisille tai tälle maailmalle.
Itse olen ollut koko ikäni yksin. Kiusatuksi jouduin ekaluokan ekana päivänä, sen kestin hammasta purren lukioon asti. Kavereita minulla ei juurikaan ole, koska tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi. En tiedä johtuuko se kiusaamisesta, varmasti osittain siitäkin. Välillä mieleeni tulee flashbackejä kotoa ja väkivaltaisista vanhemmista. Pyrin painamaan ne taka-alalle. Terapiaan en päässyt vaikka olin yrittänyt. Nyt en jaksa yrittää vaikka citalopraami voisi olla avuksi. Ehkä mulla on enemmän voimia vaikka ensi vuoden puolella? Nyt niitä ei vaan ole enkä jaksa ajatella koko asiaa, itsesäälissä rypeminen on paljon kivempaa.
Joku sanoi iltiksessä nyt itsemurhan tehneiden vuosipäivänä että kun tyypistä sanotaan että se on "tosi outo" niin se on itseasiassa hälytyskellojen paikka. Musta varmaan sanotaan niin selän takana. En mä osaa olla sillleen pirtsakka niinkuin muut ja mun sosiaalisuus on mitä on, mä teen parhaani joka ikinen päivä, mutten pääse sitä rimaa yli jonka muut ihmiset ylittää helpostikin. Kyllä mä haaveilen itseni lopettamisesta aika usein. En tosin ihan joka päivä ja yleensä se on vain sellaisen hassun haavekuvan tasolla, olen liian pelkuri tehdäkseni mitään konkreettisempaa.
Joku toinen sanoi täällä palstalla että se on oma häpeän tunne mikä estää sosiaalisoitumisen. Kyllä mä tunnistin siitä itseni. Aina ajattelee itsestään sen huonoimman vaihtoehdon. Mä en ole mikään läski tai ruma tai muutenkaan että ulkomuodollani pelottaisin ihmiset muualle. Mä en vain osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa ottaa heidän rakkauttaan vastaan. En ole koskaan osannut, mutta kyllä mä haluaisin. Se on tosi v-mäistä puuhaa tulla töistä aina yksin kotiin, siihen kurjaan betoniluukkuun ja vetää itse yksin valmispizza naamariin. En mä jaksa kokata itselleni. Jos olisi joku kaveri niin se olisi jo tarpeeksi iso syy tehdä oikeaa ruokaa.
Kai mulla on mahiksia, oon sentään vielä alle kolmekymppinen ja ainakin mä haaveilen paremmasta vaikken välttämättä tiedä mitä se voisi olla. Ehkä huomenna on parempi päivä? Ainakin töissä näkee ihmisiä vaikkei ne mitään "oikeita" kavereita olisikaan.
Itse olen ollut koko ikäni yksin. Kiusatuksi jouduin ekaluokan ekana päivänä, sen kestin hammasta purren lukioon asti. Kavereita minulla ei juurikaan ole, koska tunnen itseni aina niin ulkopuoliseksi. En tiedä johtuuko se kiusaamisesta, varmasti osittain siitäkin. Välillä mieleeni tulee flashbackejä kotoa ja väkivaltaisista vanhemmista. Pyrin painamaan ne taka-alalle. Terapiaan en päässyt vaikka olin yrittänyt. Nyt en jaksa yrittää vaikka citalopraami voisi olla avuksi. Ehkä mulla on enemmän voimia vaikka ensi vuoden puolella? Nyt niitä ei vaan ole enkä jaksa ajatella koko asiaa, itsesäälissä rypeminen on paljon kivempaa.
Joku sanoi iltiksessä nyt itsemurhan tehneiden vuosipäivänä että kun tyypistä sanotaan että se on "tosi outo" niin se on itseasiassa hälytyskellojen paikka. Musta varmaan sanotaan niin selän takana. En mä osaa olla sillleen pirtsakka niinkuin muut ja mun sosiaalisuus on mitä on, mä teen parhaani joka ikinen päivä, mutten pääse sitä rimaa yli jonka muut ihmiset ylittää helpostikin. Kyllä mä haaveilen itseni lopettamisesta aika usein. En tosin ihan joka päivä ja yleensä se on vain sellaisen hassun haavekuvan tasolla, olen liian pelkuri tehdäkseni mitään konkreettisempaa.
Joku toinen sanoi täällä palstalla että se on oma häpeän tunne mikä estää sosiaalisoitumisen. Kyllä mä tunnistin siitä itseni. Aina ajattelee itsestään sen huonoimman vaihtoehdon. Mä en ole mikään läski tai ruma tai muutenkaan että ulkomuodollani pelottaisin ihmiset muualle. Mä en vain osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa ottaa heidän rakkauttaan vastaan. En ole koskaan osannut, mutta kyllä mä haluaisin. Se on tosi v-mäistä puuhaa tulla töistä aina yksin kotiin, siihen kurjaan betoniluukkuun ja vetää itse yksin valmispizza naamariin. En mä jaksa kokata itselleni. Jos olisi joku kaveri niin se olisi jo tarpeeksi iso syy tehdä oikeaa ruokaa.
Kai mulla on mahiksia, oon sentään vielä alle kolmekymppinen ja ainakin mä haaveilen paremmasta vaikken välttämättä tiedä mitä se voisi olla. Ehkä huomenna on parempi päivä? Ainakin töissä näkee ihmisiä vaikkei ne mitään "oikeita" kavereita olisikaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että se sisälsikin jo aika tavalla asiaa omasta olosta. Paljon on suppeita kerrontoja , oikeastaan moni vain ilmoittaa olevansa yksinäinen. Harva meistä (jakaa edes) kertoo itsestään ja tunnoistaan tarkemmin vaikka etsisikin jotain ystävää
Minulla on elämä päällepäin kunnossa. On vakituinen ja mielenkiintoinen työpaikka, työkavereita ja asiat muutenkin hyvin.
Jotain vain tuntuu puuttuvan ja se tekee sieluun pienen kolon joka jaksaa aina olla muistuttamassa olemassaolostaan. Vähän niinkuin kivi kengässä. Pieni ja mitätön harmi mutta kantajalleen voi olla todellinen riesa. Tätä "kiveä" ei voikaan niin vain ottaa kengästä ja heittää pois.
Tämä kivi on nimeltään yksinäisyys.
Tiedän, ettei kellään ole yksiselitteistä neuvoa tähän asiaan. Tiedän myös sen että yksinäisyydestä pääseminenhän on todella helppoa... Eihän tarvitse kuin mennä ulos ja tavata ihmisiä. Teoriassa...
Luin juttusi. Se sai minut miettimään asioita. Mietin itseäni sinun tilanteeseen. Minusta alkoi tuntua pahalta puolestasi. Siis todella pahalta. Itse opiskelen sosionomiksi ja näin ollen aihe kovasti minua kiinnostaa. Toivottavasti sinulla on perhe edes tukena? Toivon sinulle voimia ja toivoa jatkaa eteenpäin. Mietin kuinka voisin auttaa, mutta se ei taida olla millään tavalla mahdollista... Minusta kenenkään ei pitäisi tuntea tuollaisia tunteita. Yksinolon tunne on sisältä ihmistä syövä tunne. Mutta hyvä, että kuitenkin siitä uskallat puhua! Saisinko kysyä, että mitä toivoisit avuksi yksinäisyyteen? Kuka voisi auttaa? Ja miten?
Kun ei ole perhettä. Sehän sen yksinäisyyden kruunaa tai sieltä se yksinäisyys alkujaan on lähtenyt. Luulen että kaikki ihmiset pohjimmiltaan kaipaavat vain toisia ihmisiä rinnalleen, rakkautta ja sen sellaista.. ..mitä se sitten ikinä onkaan. Toiset osaavat sen paremmin ja toiset sitten eivät ollenkaan.