Näin illan päätteeksi kirjoittelen muutaman rivin ja pyydän teitä kaikkia sitten kommentoimaan...
Tarinan päähenkilö on oma isäni, iältään 66-vuotias, selvästi ylipainoinen, ei jaksa liikkua, ja ne elämäntavat... huolettaa näin sydämen terveyden kannalta jatkuva liiallinen rasvan syöminen, heittelevä verenpaine, liiallinen kahvinjuonti, yövalvominen.
Tupakkaa tai alkoholia ei käytä lainkaan.
Tänään Sunnuntai-aamuna jälleen tunnusteli pulssiaan, löi liian nopeaan tahtiin, piti taukojakin välillä. Päivällä käytiin päivystävän lääkärin pakeilla, totesi harmittomiksi, mutta ilkeältä itsestä tuntuviksi lisälyönneiksi ja määräsi beetasalpaajaa. Ihan OK!
Huolettaa silti nuo elämäntavat. Hän harrastaa juuri niitä asioita, mistä lääkäri varoittelee sydämen kärsivän.
Hän on varsin itsepäinen ja hälläväliä tyyliin elämään suhtautuva mies. Ei kuuntele neuvoja pätkääkään, elää kuten itse haluaa. Se rasittaa omaisia.
Kysymys kuuluu; Missä kulkee vastuun itsestä ja toisesta huolehtimisen raja?
Kuinka kovan opetuksen hän tarvitsee oppiakseen jotain?
Olen opetellut olemaan neuvomatta ja saarnaamatta, vaikka hänen tapansa elää kyllä tiedän. Koska varoitukset elämänlangan yllättävästä katkeamisesta eivät mene perille!
On tullut joskus ajatuksia, että tuntisin pientä mielihyvää, jos hän sydänkohtauksen saisikin. Oppisi! Onko ajatukseni häijy?
Kaikkea hyvää ja pitkää ikää isälle silti!
Elämmehän jokainen vain OMAA elämäämme. Ei kai tarvitse loppuun asti valvoa, miten toinen elää?
Kyselee empaattinen huolestunut omainen
Tarinan päähenkilö on oma isäni, iältään 66-vuotias, selvästi ylipainoinen, ei jaksa liikkua, ja ne elämäntavat... huolettaa näin sydämen terveyden kannalta jatkuva liiallinen rasvan syöminen, heittelevä verenpaine, liiallinen kahvinjuonti, yövalvominen.
Tupakkaa tai alkoholia ei käytä lainkaan.
Tänään Sunnuntai-aamuna jälleen tunnusteli pulssiaan, löi liian nopeaan tahtiin, piti taukojakin välillä. Päivällä käytiin päivystävän lääkärin pakeilla, totesi harmittomiksi, mutta ilkeältä itsestä tuntuviksi lisälyönneiksi ja määräsi beetasalpaajaa. Ihan OK!
Huolettaa silti nuo elämäntavat. Hän harrastaa juuri niitä asioita, mistä lääkäri varoittelee sydämen kärsivän.
Hän on varsin itsepäinen ja hälläväliä tyyliin elämään suhtautuva mies. Ei kuuntele neuvoja pätkääkään, elää kuten itse haluaa. Se rasittaa omaisia.
Kysymys kuuluu; Missä kulkee vastuun itsestä ja toisesta huolehtimisen raja?
Kuinka kovan opetuksen hän tarvitsee oppiakseen jotain?
Olen opetellut olemaan neuvomatta ja saarnaamatta, vaikka hänen tapansa elää kyllä tiedän. Koska varoitukset elämänlangan yllättävästä katkeamisesta eivät mene perille!
On tullut joskus ajatuksia, että tuntisin pientä mielihyvää, jos hän sydänkohtauksen saisikin. Oppisi! Onko ajatukseni häijy?
Kaikkea hyvää ja pitkää ikää isälle silti!
Elämmehän jokainen vain OMAA elämäämme. Ei kai tarvitse loppuun asti valvoa, miten toinen elää?
Kyselee empaattinen huolestunut omainen
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niin kyllä se vastuu on hänellä siitämiten toimii.
Tietysti kertomisen vastuu asioista joita hän ei tiedä on niillä jotka tietää.
Kuitenkin se miten ne ottaa ja toteuttaa on täysin hänen vastuullaan.
Tuollaiset "jukuripäät" ovat teveydenhoidossa henkilökunnalle hyvin tuttuja tapauksia.
http://www.indiwo.com/india/features/healthdiet/10-tips-to-a-healthy-heart/3091/0
potilas englantia niin olisi vähemmän jukuripää.
Anteeksi aloittaja leikinlaskuni.