tehnyt lujasti työtä voittaakseen masentunutta oloaan, laittaen viimeiset voimavaransa peliin vaikka pakottamalla itsensä kerran päivässä puolen tunnin lenkille. Jatkamalla tästä pikkuhiljaa kovemmin haastein ja vaatein itseään kohtaan? Olla itsensä "pakkohoidossa" ? Vähitellen pakottaa itseään puhumaan avoimemmin vaikkapa ensin uskaltaen todeta itselleen että minä tunnen nyt vihaa, nyt tunnen surua ja itken, nyt olen väsynyt ja nukun. Sitten seuraava askel olisikin jo uskaltaa sanoa tuo jollekin toiselle ihan jopa livenä (tämäkin ok välivaihe ja jatkukoon muille tukena) . Ehkä se sitten lipasahtaa jonakin päivänä ihan huomaamatta tuo puhuminen ihan enemmänkin ? Tämä on rankkaa ja kaikki olisi mentävä askel askeleelta, kerralla ei minulle ainakaan onnistu kaikki !! Onko teillä vaikkapa nettikaveri joka painii samojen asioiden kanssa ja yhdessä tsemppaatte toisianne sen lisäksi että muistaisimme täällä tsempata ja emme unohtaisi koskaan muita kärsiviä vaan jäisimme kuitenkin edes joskus tukemaan juuri masentuneita alkuun ?
AVOIN KYSYMYS KAIKILLE
kuinka moni teistä on
10664
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kyllä sitä on kamppailtu vuodesta 2005 tähän päivään asti mutta välillä on vaikeata ollut ei auta valittaa vaan yrittää jaksaa. Onneksi on ystäviä tukena ja lääkkeet apuna.
Miksi pitäisi, kun muut ovat kerran halunneet meidät latistaa ja lätistää, niin tässä sitä nyt ollaan, eikös meidän pidä antaa ainakin toisille "onnistumisia", vaikka itsemme uhraten. Maataan nyt vain vällyjen välissä ja käännetään kylkeä, kun meidät "riesat" on tänne näin haluttu kaataa.
Ja koska tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että tämä on nyt sen "kehityksen" tulosta, niin kantakoon kapitalismin perseennuolijat ja tehokkuudenlisäämispropagandan nielaisseet sitten vastuunsa ja huolehtikoon meistä "sivutuotteina" tulleista kehäraakeista ja liian hitaista ja liikaa ajattelevista ja -puhuvista ei-pärjääjistä, joista ei nyt sitten ole enää vastusta, mutta eipä ole moni enää hyödynnettävissäkään...
No, kai ne jollain sähköshokeilla vielä yrittää, josko saisivat meistä vielä tuotannon välineitä...
Anteeksi tuo vuodatus, mutta tuntuu jotenkin niin turhauttavalta yrittää parantua, kun tietää sen tarkoittavan työelämään paluuta. Se taas tuntuu niin pahalta, koska sieltä tämä masennus on pääosin peräisin, kun johtava taso on tuntunut suhtautuvan, ainakin minun työpaikassani, työntekijöihin aivan kuin johonkin välttämättömään pahaan, eikä ole osoittanut mitään luottamusta työntekijöitä kohtaan, eikä asianmukaista suhtautumista, minuakaan kohtaan, vaikka olin tosi pitkään sellaisessa luottamustoimessa, jossa se olisi kuulunut olla ihan itsestään selvyys, yhteistyön toimivuuden kannalta.
En tiedä sitten, olisiko sen edellytyksenä ollut se, että niiden edessä olisi pitänyt nöyristellä, mutta se kun ei ainakaan minun luonteellani onnistu.
No toisaalta, jos minun nyt täytyy jäädä pois tuosta työsuhteesta, vaikka jäisin työttömäksi, niin ehkä se on parempi, kuin että joutuisi kärsimään niiden ylimielisten, itseään muiden yläpuolelle korottavien typerysten takia, joita aina tuntuu jostain kumman syystä valikoituvan johtotehtäviin.
Tässä onkin nyt pelkona se, että josko tilanne on muualla ihan samanlainen, niin se aiheuttaa minulla erittäin suurta vastemielisyyttä koko työelämään paluun suhteen ja osaltaan pitää tätä masennuskierrettä yllä. Onko se tässä maassa jotenkin ihan edellytyksenä, että täytyy olla enempi tai vähempi mulkvisti tyyppi, ennen kuin voidaan valita johonkin työnjohtotehtävään...?
Eniten tässä vain harmittaa se, että minut on onnistuttu niin latistamaan, että jatkuvasti on sellainen fiilis että "mitäs väliä minulla on" ja sellainen fiilis tappaa kaiken toimintakyvyn, tyyliin "paskankos väliä millään on"... Kyllähän sen tietää että pitäisi saada kiinni siitä ajatuksesta, että täytyisi yrittää jotenkin huolehtia itsestään, kunnostaan ja terveydestään, edes syömällä "oikein", mutta eipä siihen vaan tunnu löytyvän motivaatiota; johtuisikohan se siitä kun on perheetön, eronnut yksineläjä.
Kyllä minä silti uskon, että tämä vielä iloksikin muuttuu, mutta helppoa se ei ole. Kiitos kuitenkin muille, kaikista positiivisista kommenteista ja Parempaa huomista kaikille!
Pidin molempia kirjoituksiasi kuin itseni suunnittelemiani, mutta en varmaan olisi ikinä paperille saanut varsinkaan tuota ensimmäistä noin lyhyesti ja ytimekkäästi kirjoitettua.
"Ja koska tämä maailma on mennyt sellaiseksi, että tämä on nyt sen "kehityksen" tulosta, niin kantakoon kapitalismin perseennuolijat ja tehokkuudenlisäämispropagandan nielaisseet sitten vastuunsa ja huolehtikoon meistä "sivutuotteina" tulleista kehäraakeista ja liian hitaista ja liikaa ajattelevista ja -puhuvista ei-pärjääjistä, joista ei nyt sitten ole enää vastusta, mutta eipä ole moni enää hyödynnettävissäkään..."
Tämä pätkä oli se, joka osui ja upposi.
Sen jälkeen vielä tässä edellisessä kirjoituksessasi, jossa mainitset työntekijöiden olevan työnantajien mielestä välttämätön paha on myös juuri sitä miten suuressa osassa yrityksiä nykyisin menetellään. Nykyäänhän vain ne, jotka ovat täysiä mulkvisteja muita kohtaan ja nuolevat pomojen paikkoja, johon aurinko ei paista tai eivät tajua mistään mitään "pärjäävät". Olen/olin itsekin esimiesasemassa, mutta en mielestäni ole ikinä nuoleskellut. Päinvastoin, olen ollut erittäinkin kriittinen ja suojellut alaisiani niin pitkälle kuin mahdollista, joten ilmeisesti juuri siksi minutkin tyrmättiin.
Olin jo etsimässä uutta työpaikkaa, mutta sairaus oli nopeampi ja nyt en edes harkitse työpaikan vaihdosta niin kauan kuin sairastelen.
Kiitos kommentistasi; hienoa kuulla että on sentään vielä sellaisiakin esimiehiä, jotka ovat oivaltaneet, että ei esimiehen tehtävä ole ajaa yksipuolisesti vain työnantajan etuja, vaan huolehtia myös kalleimpien "koneiden" asioista niin että he pysyisivät hyvässä työvireessä ja -kunnossa...
Toivottavasti sinäkin vielä siitä tokenet; uskon että olet ollut työnantajalle ja tälle yhteiskunnalle paljon arvokkaampi kuin mitä moni edes tajuaa.
Olen suurimman osan työelämästäni kuitenkin ollut "vain" duunari ja noussut esimiesasemaan kokemukseni kautta, en opiskelun, vaikka täydennytskoulutusta pitikin ottaa. Monet vuodet olen ihmetellyt sitä, että suoraan koulunpenkiltä tulevat johtajat edes kehtaavat isotella tosi kokeneille alaisille ilman, että heillä on mitään erityistä syytä siihen. Ei nykyajan työelämässä ilmeisesti ole tarve enää pitää firmoja kannattavana ja työyhteisöä hyvinvoivana vaan se on sitä valtataistelua ja titteleillä leikkimistä, joita jaellaan tätä nykyä kaikille, jotta ei tarvitsisi palkkaa korottaa kun se titteli on jo "palkankorotus"... Ja jos näihin ei sopeudu, niin alkaa armoton painostus.
Puhut erittäin asiaa; itse olen myös aikani näitä työelämän kommervenkkejä ihmetellyt aikani, kun olin yli kymmenen vuotta työsuojeluvaltuutettuna.
Se mikä ihmetyttää todella paljon, on että työnantajapuoli saattaa palkata kalliita konsulentteja "selvittämään" sellaisia asioita työelämästä, joissa kokeneet ja luotettavat työntekijät olisivat parhaita "konsulentteja", mutta kun työnantaja ei voi antaa heille sitä arvostusta, että ottaisi heitä välillä mukaan palavereihin, joissa työelämää voitaisiin todella ja oikeasti kehittää.
No, onhan syynä tietysti ollut paljolti näiden vanhojen työntekijöiden alas ajettu itsensä arvostaminen, jolla heistä on saatu vain käskyläisiä, joista ei ole läheskään kaikki resurssit käytössä, siis muutkin kuin työnsuorittamiseen tarvittavat, tarkoittaen henkistä kapasiteettia.
Tekisi mieli puhua vaan vielä enemmän, mutta.......
No, häh...? Kerrankin asijaa...
en nyt tiedä pakottamisesta, mutta onhan tässä tullut pyristeltyä masennuksen kourista jo jonkin aikaa. tänä keväänä olin jo lähdössä lopullisesti tästä maailmasta, mutta tajusin viime hetkellä etten voi tehdä sitä, minun on elettävä. siitä alkoi parantuminen. olen pakottanut itseäni ihan tarpeeksi (mm. opiskelussa), nyt on helppoa kun on motivaatiota. enää ei tarvitse yrittää vain siksi että olen paska ihminen ja se pitää "hyvittää" vaan yritän elää ihan itseni vuoksi. toki joskus on päiviä kun haaveilee kuolemasta, mutta ainakin tähän asti elämänhalu on aina vienut voiton.
ja miten sitten yritän parantaa itseni? noh, se on tärkeää että tietää mistä masennus johtuu. vasta sitten voi jättää vanhat, vaivaamaan jääneet asiat taakseen. yritän myös torjua pahaa oloa ajattelemalla positiivisesti (voi miten kliseistä). yritän olla vähemmän ankara ja ilkeä itselleni. yritän myös pitää kiinni terveellisistä elämäntavoista ja pysyä mukana opiskelussa. se on myös auttanut paljon, kun olen yrittänyt parantaa ihmissuhteitani. pystyn nyt puhumaan vaikeistakin asioista poikaystävälleni, se oli tärkeä muutos. aina ei yrittäminenkään onnistu, mutta sitten on vain yritettävä uudelleen. tulevaisuus kyllä pelottaa, sillä luulen että jos masennun taas pahasti, niin se on menoa... en tiedä kumpi on rankempaa, syvin masennus vai parantumisen alkuvaihe. parantuminen vaatii aikaa ja voimia, joten ei kannata olla kovin ankara itselleen ja edellyttää että on viikossa oma itsensä masennuksen jälkeen.
kärsivällisyyttä, kyllä se päivä paistaa risukasaankin x) jos lisääntyvä pimeys aiheuttaa alakuloisuutta niin polttakaa kynttilöitä.