Moi kaikki, keillä on omakohtaista kokemusta masentuneena olemisesta. Olisi hienoa jos joku jaksaisi lukea tämän jutun ja kenties jakaa omia kokemuksiaan.
Jossain vaiheessa se vain alkoi, masennus, ja melko vaikeana, pahentuen aina vain. Pahimmillaan suunnittelin itsemurhaa, mutten kuitenkaan yrittänyt sitä, vielä. Niin paljon lähipiirini minusta välitti, ettei huomannut pahaa oloani. Tai sitten olen vain erinomainen kätkeytymään kivikasvojen taa. Aina löytyi syitä joilla läheiset selittivät kaiken: väsymys, stressi...
Lopulta päätin lähteä hakemaan apua, ja menin psykologille, joka kuiten rikkoi vaitiolovelvollisuutensa ja näin ollen petti luottamukseni, jolloin hoitosuhde katkesi. Huononin heti ja itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat tulivat todella voimakkaina. Jonkin ajan kuluttua menin päivystykseen, sillä muuten olisin kuollut. Pääsin akuuttihoitoon (=puhumaan joidenkin mielisairaanhoitajien eli lähihoitajien kanssa...) ja sain reseptin Mirtazapinille (näkemättä lääkäriä, koska psykiatrisen poliklinikan resurssien takia se ei ollut mahdollista!). Meni aikaa, pääsin viimein psykiatrille. Hän vain käski odottaa syksyyn, jotta pääsisin vakituiseen hoitosuhteeseen. Ja diagnosoi bp:n, joka sitten on jostain syystä kumottu. Odottelin syksyä pääsemättä sängystä ylös, itsetuhoisuudessani kieriskellen. Lopulta minut lykättiin jollekulle sairaanhoitajalle, jonka kanssa hoitosuhde ei toiminut, hänestä en edes "vaikuttanut masentuneelta". Lopulta yritin itsemurhaa (hirttäytymistä. Älkääkä kysykö miten siitä voi selvitä, elämä on näköjään ironista ja ihmeellistä) ja minut laitettiin vastentahtoiseen osastohoitoon suljetulle. Sieltä päästyäni jouduin takaisin "terapiaan" tälle samalle hoitajalle, koska julkisella ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Yksityiselle yritän päästä, mutta psykoterapeuteista on huutava pula ja kaikki sanovat, ettei ole mahdollisuuksia ottaa uusia potilaita.
Tällä hetkellä leijun vain tyhjässä pimeydessä. Teen kaikkeni, jotta voisin päästä pois, koska henkinen tilani on surkea. Aina kun jaksan vähänkin, pakotan itseni lenkille, nukun säännöllisesti, teen kaiken säännöllisesti. Välttelen stressiä minkä voin, pidän työkykyä yllä, keskityn vaalimaan hyviä asioita. Elän päivän kerrallaan ja koetan nähdä valoa tulevaisuudessa. Syön kiltisti maksiannosta antidepressiivisiä (Cipralex 20mg; nostetaan muutaman viikon päästä yhdistelmälääkitykselle jos teho ei vieläkään ala). Pidän yllä sosiaalisia suhteita, yritin jopa taas rakastaa. Ja silti minusta tuntuu, kuin sieluni riekaleet olisivat viskattu helvettiin. Lääkäri, jonka luona viimeksi kävin, sanoi, että olen vain vaikea tapaus, kun kysyin, olenko parantumaton. Erittäin vaikea, krooninen, tarkemmin määrittelemätön masennus.
Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? Meneekö tämä koskaan ohi (olen siis sairastanut n. 5 vuotta)? Mitä te teette itse, että saatte olonne terveemmäksi? Uskon kuitenkin, että paljon riippuu myös itsestä. Entä kokemuksenne psykoterapiasta? Itselläni on vain näitä hoitajien antamia valopää-kommentteja ja huonoja kokemuksia. Kannattaako ammattiapua yrittää saada? Miten hoidattea itseänne, kun kaikki mahdollinen on tuntuu olevan tehty?
Jossain vaiheessa se vain alkoi, masennus, ja melko vaikeana, pahentuen aina vain. Pahimmillaan suunnittelin itsemurhaa, mutten kuitenkaan yrittänyt sitä, vielä. Niin paljon lähipiirini minusta välitti, ettei huomannut pahaa oloani. Tai sitten olen vain erinomainen kätkeytymään kivikasvojen taa. Aina löytyi syitä joilla läheiset selittivät kaiken: väsymys, stressi...
Lopulta päätin lähteä hakemaan apua, ja menin psykologille, joka kuiten rikkoi vaitiolovelvollisuutensa ja näin ollen petti luottamukseni, jolloin hoitosuhde katkesi. Huononin heti ja itsemurha-ajatukset ja suunnitelmat tulivat todella voimakkaina. Jonkin ajan kuluttua menin päivystykseen, sillä muuten olisin kuollut. Pääsin akuuttihoitoon (=puhumaan joidenkin mielisairaanhoitajien eli lähihoitajien kanssa...) ja sain reseptin Mirtazapinille (näkemättä lääkäriä, koska psykiatrisen poliklinikan resurssien takia se ei ollut mahdollista!). Meni aikaa, pääsin viimein psykiatrille. Hän vain käski odottaa syksyyn, jotta pääsisin vakituiseen hoitosuhteeseen. Ja diagnosoi bp:n, joka sitten on jostain syystä kumottu. Odottelin syksyä pääsemättä sängystä ylös, itsetuhoisuudessani kieriskellen. Lopulta minut lykättiin jollekulle sairaanhoitajalle, jonka kanssa hoitosuhde ei toiminut, hänestä en edes "vaikuttanut masentuneelta". Lopulta yritin itsemurhaa (hirttäytymistä. Älkääkä kysykö miten siitä voi selvitä, elämä on näköjään ironista ja ihmeellistä) ja minut laitettiin vastentahtoiseen osastohoitoon suljetulle. Sieltä päästyäni jouduin takaisin "terapiaan" tälle samalle hoitajalle, koska julkisella ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. Yksityiselle yritän päästä, mutta psykoterapeuteista on huutava pula ja kaikki sanovat, ettei ole mahdollisuuksia ottaa uusia potilaita.
Tällä hetkellä leijun vain tyhjässä pimeydessä. Teen kaikkeni, jotta voisin päästä pois, koska henkinen tilani on surkea. Aina kun jaksan vähänkin, pakotan itseni lenkille, nukun säännöllisesti, teen kaiken säännöllisesti. Välttelen stressiä minkä voin, pidän työkykyä yllä, keskityn vaalimaan hyviä asioita. Elän päivän kerrallaan ja koetan nähdä valoa tulevaisuudessa. Syön kiltisti maksiannosta antidepressiivisiä (Cipralex 20mg; nostetaan muutaman viikon päästä yhdistelmälääkitykselle jos teho ei vieläkään ala). Pidän yllä sosiaalisia suhteita, yritin jopa taas rakastaa. Ja silti minusta tuntuu, kuin sieluni riekaleet olisivat viskattu helvettiin. Lääkäri, jonka luona viimeksi kävin, sanoi, että olen vain vaikea tapaus, kun kysyin, olenko parantumaton. Erittäin vaikea, krooninen, tarkemmin määrittelemätön masennus.
Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? Meneekö tämä koskaan ohi (olen siis sairastanut n. 5 vuotta)? Mitä te teette itse, että saatte olonne terveemmäksi? Uskon kuitenkin, että paljon riippuu myös itsestä. Entä kokemuksenne psykoterapiasta? Itselläni on vain näitä hoitajien antamia valopää-kommentteja ja huonoja kokemuksia. Kannattaako ammattiapua yrittää saada? Miten hoidattea itseänne, kun kaikki mahdollinen on tuntuu olevan tehty?
Vastaukset 8
Vanhimmat
niin vähissä on apu.Sairaalaan jos menee siellä vaan ollaan 15min/pvä puhutaan sairaanhoitajan kanssa ja
kova lääkitys,lääkärin tapaa kerran viikossa15min.eli
yhtä tyhjän kanssa.
Sinulla jos on mahdollisuutta hae yksityiseltä apua
itsellesi,täytyisi olla säännöllinen psykoterapia
ja erittäin tärkeää että henkilökemia palaa.
Älä luovuta milloinkaan.
Julkisen puolen "hoito" on 1500 -luvulta, jos nyt "hoitoa" ylipäänsä on. Se on todellakin heikoin lenkki terveydenhuollossamme. Mene siis yksityiselle, älä mainitse "sairaudestasi" julkiselle edes päivystyssä minkään muunkaan sairauden ohella = saat maksaa sen selkänahastasi.
mielenterveyspotilaita. Heille vain delegoidaan ERIKOISLÄÄKÄRIN hommia, koska muitakaan työn tekijöitä ei ole. Heille sitten tulee tällaisia "vallanhimo" -syndroomia. Samoin psykologit eivät ole päteviä SAIRAIDEN hoitoon, heille kuuluu vain "köökkisykologia -asiat" eli "minusta tuntuu" -jutut. Miten psykologisi petti salassapitoluottamuksesi? Siitähän voisi tehdä ilmiannon!!!
Se olisi hyvä, jos saisit asianmukaista hoitoa ja terapiaa. Löytäisit ilonlähteet.
"Onko kenelläkään kokemuksia tällaisesta? Meneekö tämä koskaan ohi (olen siis sairastanut n. 5 vuotta)? Mitä te teette itse, että saatte olonne terveemmäksi? Uskon kuitenkin, että paljon riippuu myös itsestä. Entä kokemuksenne psykoterapiasta? Itselläni on vain näitä hoitajien antamia valopää-kommentteja ja huonoja kokemuksia. Kannattaako ammattiapua yrittää saada? Miten hoidattea itseänne, kun kaikki mahdollinen on tuntuu olevan tehty? "
Vastaa tähän viestiin.
............................................
Elin tuollaisessa tilassa 17 vuotta > lääkittynä. Viimein jostain tuli ajatus. Ei tästä mitään tule. Ei tämä ole elämää.
Elämää, miksikä se on sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotain uudistavaa on tehtävä.
Jotkut saa tästä taas, mitäkähän saa?
Mutta pakko tämä on taas kirjoitta. Suoraan kysymykseen suora vastaus.
Siis > Lähdin Raamattu tunneille > kuuntelin > tutkin kanssaihmisiä > tutkin, KUUNTELIN ITSEÄNI ? Tuntui, että saakahan tästä mitään. Kävin sitkeästi tunneilla.> Epäilevä Tuomas >
Vihdoin viimein alkasi tuntemaan helpotusta > Tuli tutuksi toisen kanssa. Pikkuhiljaa pystyi tekemään kysymyksiä. > sai vastauksia> selkiyttäviä> elämä alkoi tuntua elämisen arvoiselta > Tällä tiellä olen ollut nyt
n. 2 vuotta> ja elämä maistuu > olen avoin ja VAPAA.
Olen ollut 17 kk ilman lääkitystä. Syön luontaistuotteita. Ja olo on mitäparhain. Paremmaksi ei voi muuttua.
Hyvää jatkoa sinulle > Tämäkaikki oli pakko kertoa kun suoraan kysyit ?
"Mitä te teette itse, että saatte olonne terveemmäksi?"
Vastaus: Turvaudun Jumalaan. Hän lupasi antaa meille tulevaisuuden ja toivon.
Missä inhimilliset keinot loppuvat, siinä Jumalan mahdollisuudet alkavat!
Terveisin keskivaikeasta masennuksesta lääkkeiden ja Taivaan Isän avulla toipuva perheenäiti.
asti olen kokenut oloni huonoksi, välillä mennyt paremmin välillä päin v*****! Sairauden takia olen lopettanut yhden koulutuksen ja yhden opp.sopimuksen.Viimeisin depressio jakso alkoi v.2006 selän hajottua ja en hyväksynyt sairauttani,että taasko se alkoi.Psykiatri suositteli viime talvena lääkityksen alkamista mistä kieltäydyin.Olo oli välillä aika paska ja välillä kohtalainen,hain vain vikaa itsestäni.Syksyllä aloitin työt uudessa työpaikassa ja samalla aloin opiskelemaan alaa.Pari kuukautta siinä meni ja sen jälkeen olin kuukauden sairaslomalla.Yöunet alkoivat jäämään 1-3h yössä ja ahdistu ja masennus vaan otti tiukemman otteen (olisi pitänyt ottaa se lääkitys jo viime talvena).Nyt olen ollut kolmatta viikkoa töissä ja olo on ihan ok,vaikka tämä viikko ollut vähän vaikeampi,olo ollut aika kärttyinen ja eihän sitä muutamassa kuukaudessa parannuta masennuksesta mikä on ollut läsnä jo pitkään.
Mulla ei oo vastauksia sun kysymyksiin,tuntuu vaan siltä, että pitää vastata sulle ja kiittää sun tekstistä. Se auttoi mua taas eteenpäin ymmärtämään mitä on sairaus nimeltä masennus. Itse kamppailen vain suunnattoman väsymyksen kanssa ja ihmettelen että voiskohan tää olla masennusta ja pitäisköhän mennä lääkärille.
Halusin vaan sanoa, että mun mielestä olet ihailtava ihminen, kun olet jaksanut kamppailla noin sitkeästi, vaikka ongelmasi on noin paha. Mulla tuli mieleen sun kirjoituksestasi, että sulla on mahtava kyky kuvailla kokemuksiasi. Toivotan sulle parempaa jatkoa, olet tosi upee, ihana ja arvokas ihminen!