En edelleenkään osaa sanoa "olen sairastanut syömishäiriötä, sairastan sitä edelleen". Nykyään osaan jo sanoa lääkäreille että taustalla on hieman jotain syömishäiriön tyyppistä. Mutta heti perään pitää korjailla etten nyt oikeastaan sairas ollut ja ainakaan enää ei mitään ongelmia ole ollut.
Pelkään niin, ettei lääkärit osaakaan suhtautua syömisongelmiini. Tai sitä, että ne osaisivatkin suhtautua niihin ja veisivät häiriön pois. Mitäs minä sitten tekisin ongelmia kohdatessani jollen saisi olla syömättä ja oksentaa? Joten parempi kaunistella asioita ja unohtaa koko juttu.
Halutako hoitoa ja tervettä elämää vai pysyä tutuissa ja turvallisissa ongelmissa?
En pitänyt juoksemisesta, lenkkeilystä. Silti se oli asia, jonka tietoisesti valitsin syömishäiriöiseen elämääni. Lenkkeily kuului anorektikon elämään, joten minähän juoksin, huolimatta siitä, nautinko siitä tai en.
Lenkillä käymisellä oli kaksi tarkoitusta. Toinen oli kuluttaa energiaa, syötyjä (tai vaikka syömättä jätettyjäkin) kaloreita. Toinen taas oli peittää mielen paha olo fyysisen pahan olon alle. Juoksin niin, etten enää saanut henkeä, niin että nilkkoihin sattui, niin että pysähtyessä pää tuntui räjähtävän. Liikennevaloihin ei voinut pysähtyä, koska silloin olisi pyörtynyt, piti jatkaa tasaista vauhtia kotiin saakka. Piti huijata kehoa jaksamaan hieman pidemmälle mitä olisi jaksanut. Lenkin jälkeen kenkiä pois ottaessa ei enää nähnyt eteensä, piti ottaa tukea seinistä suihkuun kävellessä.
Jos muut saavat olla lihavia miksi minä en saa olla laiha?
Korvissa humisi.
Oli hyvä olla.
Ruokariippuvuus on ilkein, koska suhdetta ruokaan ei voi katkaista.
-Jonna/Siskonmakkarat (toim. Laura Hakala)
Olin päättänyt parantua. Olin päättänyt alkaa syömään. Minulla oli oikeus syödä. Mutta mitä ihmettä oli normaali syöminen? Syöminen meni aina yli tai ali. Tutut ääneen kummastelivat kun otin kolmannen lautasellisen kiisseliä. Yritin vain syödä normaalisti, ilmeisesti se ei ollut sitä. Yritin ruokalassa ottaa mallia muiden annoksista, ne olivat valtavia. Oli vaikeaa arvioida, milloin otin itse oikeasti liikaa ruokaa, kun muidenkaan annokset ei tuntuneet normaaleille. Olisi ollut niin kovin paljon helpompaa olla sitten syömättä kokonaan.
Tupakoitsijoita neuvotaan välttämään tilanteita, joissa on tottunut polttamaan. Nistejä neuvotaan jättämään kaveriporukka jossa on käyttänyt aineita. Syömishäiriöisiä neuvotaan syömään. Mutta miten ihmeessä pääsisin syömishäiriöstä eroon kun käsketään keskittymään ruokaan?
"Sun kylkiluut näkyy, sun pitäis syödä enemmän karkkia"
Toisaalta teki mieli hyökätä vastaan, sanoa etten enää edes ole laiha, että kai nyt kaikkien kylkiluut näkyy, että anna nyt mun kroppani vaan olla rauhassa mitä on.
Joku on katsonut niitä samaisia kylkiluita, joita vuosi sitten unissani tunnustelin. Luita, jotka määrittelivät kehon rajat. Piti tolkuttoman väsyneenä tunnustella, olenko vielä tässä, kaikki kova oli pysyvää. Lattialla oli hyvä nukkua, koska se oli kovaa, jämerää, luotettavaa. Luut olivat samalla tavalla turvallisia, paljon turvallisempia kuin lihas, rasva, iho.
Sinun ei pidä syödä, sillä syöminen on elämää.
-Peggy Claude-Pierre: Syömishäiriöiden salainen kieli
Elämä todella pelotti. Oli niin kovin helppoa keskittyä yhteen helppoon ongelmaan, syömiseen ja syömättömyyteen, sen sijaan että olisi kohdannut todellista elämää todellisine ongelmineen. Halusin kyllä olla kovin itsenäinen ja tein ratkaisuja, mitä moni muu ikäiseni ei uskaltanut vielä tehdä. Silti koin olevani elämän kanssa niin kovin yksin. Elämä ei tuntunut olevan minua varten, ei sellaisena kuin koin muiden olettavan hyvän elämän olevan. Oli helpompaa siis yrittää elää mahdollisimman vähän.
En myönnä että varsinaisesti halusin kuolla. En yrittänyt tappaa itseäni syömättömyydellä tai muulla kehon rääkkäämisellä. Mutta ei niiden tarkoitus taatusti ollut myöskään löytää elävää elämää. Halusin elää elämääni jotenkin hiljaisemmin, pienemmällä liekillä.
Lääkäri kysyi, paljonko painoni on ollut alimmillaan. "En muista, ehkä suunnilleen xx kg."
Aivan kuin en muistaisi, tietäisi. Vihkossani on sadan gramman tarkkuudella painot tietyltä ajalta. Välillä vain muutamia kertoja vuodessa merkattuna, välillä päivittäin. Muutamia lukuja on alleviivattu, tiettyjä rajoja on alitettu. Uuden vaa'an hankkiminen on myös merkitty. Muistan varsin hyvin milloin olen painanut minkäkin verran. Tidän mikä painoni on ollut alimmillaan, mikä suurimmillaan. Lääkäreille on niin kovin helppo valehdella.
Sairastaessa sitä aina ajatteli, että se on vain tämä hetki. Jätän nyt vain tämän aterian syömättä, huomenna voi sitten taas syödä paremmin. Juoksen nyt vain tämän lenkin, vaikka silmissä sumeneekin, ensi viikon saan sitten levätä. Valehtelen nyt vain tästä syömisestä, vain jotta selviäisin tänään ilman saarnoja.
Mutta kaikki ei jäänyt hetkiin, päiviin, viikkoihin. Kaikki on edelleen läsnä, vaikka varsinaisesta sairastamisesta on jo muutamia vuosia. Kehoni, mieleni ja ystäväni ja perheeni muistaa kaiken turhankin hyvin. Maksan itseäni terveeksi vielä vuosia. Sairastaessa silmäni eivät nähneet hintalappuja.
Ajatteleeko joku muukin näin? En halua eroon sairaudestani. Pro-Anailua?
Pelkään niin, ettei lääkärit osaakaan suhtautua syömisongelmiini. Tai sitä, että ne osaisivatkin suhtautua niihin ja veisivät häiriön pois. Mitäs minä sitten tekisin ongelmia kohdatessani jollen saisi olla syömättä ja oksentaa? Joten parempi kaunistella asioita ja unohtaa koko juttu.
Halutako hoitoa ja tervettä elämää vai pysyä tutuissa ja turvallisissa ongelmissa?
En pitänyt juoksemisesta, lenkkeilystä. Silti se oli asia, jonka tietoisesti valitsin syömishäiriöiseen elämääni. Lenkkeily kuului anorektikon elämään, joten minähän juoksin, huolimatta siitä, nautinko siitä tai en.
Lenkillä käymisellä oli kaksi tarkoitusta. Toinen oli kuluttaa energiaa, syötyjä (tai vaikka syömättä jätettyjäkin) kaloreita. Toinen taas oli peittää mielen paha olo fyysisen pahan olon alle. Juoksin niin, etten enää saanut henkeä, niin että nilkkoihin sattui, niin että pysähtyessä pää tuntui räjähtävän. Liikennevaloihin ei voinut pysähtyä, koska silloin olisi pyörtynyt, piti jatkaa tasaista vauhtia kotiin saakka. Piti huijata kehoa jaksamaan hieman pidemmälle mitä olisi jaksanut. Lenkin jälkeen kenkiä pois ottaessa ei enää nähnyt eteensä, piti ottaa tukea seinistä suihkuun kävellessä.
Jos muut saavat olla lihavia miksi minä en saa olla laiha?
Korvissa humisi.
Oli hyvä olla.
Ruokariippuvuus on ilkein, koska suhdetta ruokaan ei voi katkaista.
-Jonna/Siskonmakkarat (toim. Laura Hakala)
Olin päättänyt parantua. Olin päättänyt alkaa syömään. Minulla oli oikeus syödä. Mutta mitä ihmettä oli normaali syöminen? Syöminen meni aina yli tai ali. Tutut ääneen kummastelivat kun otin kolmannen lautasellisen kiisseliä. Yritin vain syödä normaalisti, ilmeisesti se ei ollut sitä. Yritin ruokalassa ottaa mallia muiden annoksista, ne olivat valtavia. Oli vaikeaa arvioida, milloin otin itse oikeasti liikaa ruokaa, kun muidenkaan annokset ei tuntuneet normaaleille. Olisi ollut niin kovin paljon helpompaa olla sitten syömättä kokonaan.
Tupakoitsijoita neuvotaan välttämään tilanteita, joissa on tottunut polttamaan. Nistejä neuvotaan jättämään kaveriporukka jossa on käyttänyt aineita. Syömishäiriöisiä neuvotaan syömään. Mutta miten ihmeessä pääsisin syömishäiriöstä eroon kun käsketään keskittymään ruokaan?
"Sun kylkiluut näkyy, sun pitäis syödä enemmän karkkia"
Toisaalta teki mieli hyökätä vastaan, sanoa etten enää edes ole laiha, että kai nyt kaikkien kylkiluut näkyy, että anna nyt mun kroppani vaan olla rauhassa mitä on.
Joku on katsonut niitä samaisia kylkiluita, joita vuosi sitten unissani tunnustelin. Luita, jotka määrittelivät kehon rajat. Piti tolkuttoman väsyneenä tunnustella, olenko vielä tässä, kaikki kova oli pysyvää. Lattialla oli hyvä nukkua, koska se oli kovaa, jämerää, luotettavaa. Luut olivat samalla tavalla turvallisia, paljon turvallisempia kuin lihas, rasva, iho.
Sinun ei pidä syödä, sillä syöminen on elämää.
-Peggy Claude-Pierre: Syömishäiriöiden salainen kieli
Elämä todella pelotti. Oli niin kovin helppoa keskittyä yhteen helppoon ongelmaan, syömiseen ja syömättömyyteen, sen sijaan että olisi kohdannut todellista elämää todellisine ongelmineen. Halusin kyllä olla kovin itsenäinen ja tein ratkaisuja, mitä moni muu ikäiseni ei uskaltanut vielä tehdä. Silti koin olevani elämän kanssa niin kovin yksin. Elämä ei tuntunut olevan minua varten, ei sellaisena kuin koin muiden olettavan hyvän elämän olevan. Oli helpompaa siis yrittää elää mahdollisimman vähän.
En myönnä että varsinaisesti halusin kuolla. En yrittänyt tappaa itseäni syömättömyydellä tai muulla kehon rääkkäämisellä. Mutta ei niiden tarkoitus taatusti ollut myöskään löytää elävää elämää. Halusin elää elämääni jotenkin hiljaisemmin, pienemmällä liekillä.
Lääkäri kysyi, paljonko painoni on ollut alimmillaan. "En muista, ehkä suunnilleen xx kg."
Aivan kuin en muistaisi, tietäisi. Vihkossani on sadan gramman tarkkuudella painot tietyltä ajalta. Välillä vain muutamia kertoja vuodessa merkattuna, välillä päivittäin. Muutamia lukuja on alleviivattu, tiettyjä rajoja on alitettu. Uuden vaa'an hankkiminen on myös merkitty. Muistan varsin hyvin milloin olen painanut minkäkin verran. Tidän mikä painoni on ollut alimmillaan, mikä suurimmillaan. Lääkäreille on niin kovin helppo valehdella.
Sairastaessa sitä aina ajatteli, että se on vain tämä hetki. Jätän nyt vain tämän aterian syömättä, huomenna voi sitten taas syödä paremmin. Juoksen nyt vain tämän lenkin, vaikka silmissä sumeneekin, ensi viikon saan sitten levätä. Valehtelen nyt vain tästä syömisestä, vain jotta selviäisin tänään ilman saarnoja.
Mutta kaikki ei jäänyt hetkiin, päiviin, viikkoihin. Kaikki on edelleen läsnä, vaikka varsinaisesta sairastamisesta on jo muutamia vuosia. Kehoni, mieleni ja ystäväni ja perheeni muistaa kaiken turhankin hyvin. Maksan itseäni terveeksi vielä vuosia. Sairastaessa silmäni eivät nähneet hintalappuja.
Ajatteleeko joku muukin näin? En halua eroon sairaudestani. Pro-Anailua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
miten hyvin kirjotettu. ei paremmin ois voinu kuvailla.