mä en enää tiiä mitä tehä..oon koko elämän ajan kärsiny kaikenlaisista syömishäiriöistä..eka anreksiaa,bulimiaa,taas anoreksiaa..bulimiaa ja nyt ollaa siinä pisteessä et pääsin noista pois niin syön vaan koko ajan eikä oo mitää elämää muutaoon vielä normaalissa painossa mut en tunne itteeni yhtää arvokkaaks jne.ku en oo laiha..mun s koon housut on nyt m/l ja tunnen itteni niin kauheeks tankiksi.syön ja syön ja syön..muuta en tee..en ois aiemmin voinu kuvitellakkaa et syön sellasta mikä nyt maistuu.mä maksasin mitä vaan et saisin sen siron vartalon takas..sillo oli sentää elämää muutaki.nyt vaan haluu olla yksin eikä haluu olla ihmisten ilmoilla..iljettää ku housut on kasvanu monella koolla.onko muita ns.parantuneita joilla olis samoja ongelmii..et se ruoka on alkanu syömättömyyden jälkeen hallitteen tälleen elämää..??
onko ideoita?
lööllölö
4510
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse laihdutin bulimian avulla 30 kg ja kun pääsin eroon oksentelusta, lihosin 20 kg.
Olen yrittänyt hyväksyä itseni nyt ja olen siinä melko hyvin onnistunutkin, pystyn hoitamaan itseäni ja siivoomaan ja toimimaan arjessa, mutta silti masennus vaanii aina taka-alalla.
Nyt olen päättänyt laihtua 65:n.
Mulla on kans ollut ongelmia syömisen kanssa. Ensin laihdutin nopeesti n. 10kg ja nyt oon taas lihonut 5kg. Vaikka yritän laihduttaa en onnistu kun tekee vaan koko ajan mieli herkkuja. Mutta oon alkanut pikku hiljaa ymmärtämään ettei oikeesti ketään muuta kiinnosta että painaako 50kg vai 60kg.Eikö sun pitäs olla onnellinen että oot nyt terve, eikä tarvi juoksea oksentamassa? Ja jos sua häiritsee sun kroppa (mikä ei kyllä kuulosta vielä liian isolta) niin voithan sä alkaa vaikka kävelemään pari kertaa viikossa, vaikkei tarkotus olis laihduttaakaan. Mutta oikeesti kannattaa hommata jotain muuta miettimistä ja tekemistä ettei syöminen oo ainoa asia mielessä.
Sairastuin eka n. vuosi sitte ortoreksiaan mikä sit tosi nopeesti johti anoreksiaan. Laihduin 58kg->46kg (pituus 168cm) En siis oo ollu pahimillaankaa onneks niin kauheessa kunnossa ku monet on.
Mut sitte kesällä jotenki ku piti syödä lähes joka päivä perheen kanssa, ja sai paljon muuta ajateltavaaki ni sitte jotenki vaa aloin syömää normaalisti. Se alkoki vielä tosi yhtäkkiä. Vedin ihan liikaaki herkkuja ja varsinki jäätelöitä vaikka 3 päivässä. No paino alko nousta tietysti, johonki 55kg sit loppujen lopulta. Mut sitte kesän loppupuolella aloin taas laihduttaa... Sitä jatku semmonen 2-3kk ja sit tuli syysloma ja taas alko hullu mättökausi.. Sitä on jatkunu nyt tähänki asti mut silti mulla ei oo mitään oksentamisen halua, tai olis kai mutta oon kokeillu niin monesti ja aina epäonnistunu et jotenki sen yrittäminenki tuntuu turhalta. Joko en syö mitään ja laihdun, tai sitte syön ja kunnolla sekä lihoan.
Joka ilta sängyssä ajattelen et huomenna sit en syö mitään, tai sit jos syön, ni jotain tosi kevyttä. Mut aamulla on aina ihan ku eri ihminen, ajattelee ihan erilailla ku mitä illalla. Ja sitte jos aamun alottaa syömällä, ni ei onnistu multa sit enää olla loppupäivää syömättä.
En tiiä mitä haluan.. Olla terve ja tosi laiha, mikä kuulostaa niin mahdottomalta. Ärsyttää ku ei entiset lempivaatteet sovi enää päälle! Ja se täs vielä et en oo uskaltanu käydä 2kk vaa`alla. Peili kertoo senki eestä.
Itse sairastuin anoreksiaan lukion toisella 17-vuotiaana. Olin kesällä ollut vaihdossa ja lihonnut n. 7 kg. Palattuani Suomeen jatkoin reilumpaa syömistä ja lihosin vielä pari kiloa. Siinä vaiheessa painoin n. 63 kg ja olo oli hirveä. Sitten päätin "lopettaa" syömisen. Söin koulussa näkkärin ja kotona ruoan. Ei aamu- tai iltapalaa. Paino putosi suhteellisen nopeasti 55 kiloon, joka oli tavoitteeni. Jatkoin kuitenkin laihdutusta. Tunsin suurta onnistumista ja iloa, kun vaaka näytti vähemmän ja vähemmän.
Vanhempani tajusivat kyllä, että syön vain kerran päivässä, mutta eivät oikein ymmärtäneet mistä oli kyse. Koko ajan oli kova nälkä ja siksi olin hyvin kiukkuinen. Äitini laittoi kiukutteluni teini-iän piikkiin. Ainoana lapsena sain eristäytyä omaan huoneeseeni ja kiukutella itsekseni. Eristäytymisessä oli ehdottomasti puolensakin, sillä käytin kaikki iltani ja viikonloppuni opiskeluun. Laihduttamisen lisäksi koulumenestys sai minut tuntemaan itseni erityiseksi, onnistuneeksi ja menestyneeksi.
Pahimmillani (tai parhaimmillani) painoin 47 kg. Tavoite oli 45, mutta siihen en koskaan päässyt. Kun täytin 18, aloitin riehakkaan yöelämän. Lakkasin käymästä vaa'alla, kun se alkoi näyttää yli 50:tä. Lukulomalla yritin laihtua takaisin vanhoihin mittoihin. Söin sämpylän ja jogurtin päivässä, ja tulokset alkoivat näkyä melko nopeasti. Alle 50 kilon en kuitenkaan päässyt, ja paino nousi reilusti kesän aikana.
Ensimmäinen opiskeluvuosi meni lihotessa, vaikka yritinkin vähän anorektikoida. Viime helmikuussa aloin seurustella poikaystäväni kanssa, ja kappas, painoa tuli reilusti lisää. Kävin koko kevään ja kesän salilla ja uimassa monta kertaa viikossa ja söin normaalisti, mutta painoa tuli vain lisää. Pahimmillani painoin 65 kg.
Uhkeammat muotoni ahdistavat todella paljon. Yritän hyväksyä "uuden" itseni, vaikka se ei olekaan helppoa. Olen kertonut syömishäiriöstäni poikaystävälleni ja hän on ollut sen suhteen todella ihana. Hän on kuitenkin muutaman kerran sanonut, että ei olisi pahitteeksi, jos olisin vähän timmimpi. Tuollaiset kommentit vanhalle anorektikko/bulimikolle ovat kuin bensa tulelle.
En kuitenkaan ole läski hänen mielestään (jipii:).
Nyt olen taas päässyt kunnon laihduttamisen makuun. Huomasin viikolla kuinka hyvä tunne syömättömyydestä tulee (eilen tuli silti mässäiltyä itsenäisyyspäivän kunniaksi...). Painokin oli tänään vähän pudonnut (62 kiloon), joten motivaatio on kohdallaan. Sitä paitsi en halua poikaystäväni kuolaavan laihojen teinien perään. Ongelma on siinä, että tulen edelleen kärttyisäksi ja epäsosiaaliseksi anorektikoidessani, eikä syömättömyys oikein onnistu, jos täytyy päivittäin käydä kavereiden kanssa lounaalla.
Olen siis päättänyt yhdistää poikaystävän, syömättömyyden, liikunnan, kaverit, opiskelun ja iloisen mielen. Syömishäiriö ei todellakaan sovi tulevaan ammattiini, joten jossain vaiheessa siitä on luovuttava. Otan nyt kaiken irti anoreksiasta ja bulimiasta ennen kuin pitää kasvaa aikuiseksi.