Oletteko hakeneet apua? Mitä kautta? Millaisen vastaanoton olette saaneet? Millaista apua/hoitoa olette saaneet? Onko auttanut?
Haluan lopettaa, mutta tarvitsen siihen apua. Olen viikkokausia pohtinut soittamista YTHS:lle, mutten uskalla koska pelkään että minua ei oteta vakavasti, minulle nauretaan, tätä vähätellään jne. Mihin teillä on johtanut avun hakeminen?
Opinnoista ei tule mitään ja tähän on pakko tulla joku roti ennen kuin olen kaulaani myöten kusessa kelan kanssa opintosuoritusten vajavaisuuksien takia. (...ja tämän stressaaminenhan ihan vitusti helpottaa yrityksiä ryhdistäytyä.)
Sairastuin kesällä bulimiaan monen vuoden tauon jälkeen. Teininä viimeksi sairastin, silloin en hakenut apua. Nyt elämäntilanne on toinen ja tämä sairaus pilaa koko elämäni: olen masentunut, pelkään olla yksin koska alan aina ahmia --> en voi olla yksin kotona, en hoida asioita/kotia, en opiskele, en ulkoile, pelkään nukkumista. Masennus tekee minusta välinpitämättömän ja apaattisen --> en saa opintoja hoidettua. Kohta sillä ei ole väliä, sillä kesätöistä täksi vuodeksi säästämäni opiskelurahat loppuvat kesken, kolmessa kuukaudessa olen ahminut ja oksentanut herkkuja 600-700 euron edestä. Monesti en ole mennyt kouluun, koska olen saanut pakkomielteisen ahmimiskohtauksen. Monesti olen tullut hyppytunnilla kotiin ahmimaan ja iltapäivän luennoille en ole voinut mennä, kun naama on turvonnut ja silmät vetistävät ja kaikki näkisivät mitä olen tehnyt. Lisäksi olen rakastumassa enkä halua pilata tätä suhdetta sillä että tapan sydämeni ja tunteeni ja kaiken elämäniloni tällä saatanan taudilla!
Haluan lopettaa, mutta tarvitsen siihen apua. Olen viikkokausia pohtinut soittamista YTHS:lle, mutten uskalla koska pelkään että minua ei oteta vakavasti, minulle nauretaan, tätä vähätellään jne. Mihin teillä on johtanut avun hakeminen?
Opinnoista ei tule mitään ja tähän on pakko tulla joku roti ennen kuin olen kaulaani myöten kusessa kelan kanssa opintosuoritusten vajavaisuuksien takia. (...ja tämän stressaaminenhan ihan vitusti helpottaa yrityksiä ryhdistäytyä.)
Sairastuin kesällä bulimiaan monen vuoden tauon jälkeen. Teininä viimeksi sairastin, silloin en hakenut apua. Nyt elämäntilanne on toinen ja tämä sairaus pilaa koko elämäni: olen masentunut, pelkään olla yksin koska alan aina ahmia --> en voi olla yksin kotona, en hoida asioita/kotia, en opiskele, en ulkoile, pelkään nukkumista. Masennus tekee minusta välinpitämättömän ja apaattisen --> en saa opintoja hoidettua. Kohta sillä ei ole väliä, sillä kesätöistä täksi vuodeksi säästämäni opiskelurahat loppuvat kesken, kolmessa kuukaudessa olen ahminut ja oksentanut herkkuja 600-700 euron edestä. Monesti en ole mennyt kouluun, koska olen saanut pakkomielteisen ahmimiskohtauksen. Monesti olen tullut hyppytunnilla kotiin ahmimaan ja iltapäivän luennoille en ole voinut mennä, kun naama on turvonnut ja silmät vetistävät ja kaikki näkisivät mitä olen tehnyt. Lisäksi olen rakastumassa enkä halua pilata tätä suhdetta sillä että tapan sydämeni ja tunteeni ja kaiken elämäniloni tällä saatanan taudilla!
Vastaukset 6
Vanhimmat
en ole vielä hakenut apua, koska pidän ongelmaa hävettävänä. haluan ehdottomasti parantua, mutten siinä ole onnistunut. yritys kuitenkin käynnissä ja nyt pari viikkoa ollut oksentamatta. vähän on tullut ahmittua ja kiloja 1-2 lisää.
mietin itsekin mitä YTHS:ltä sanottaisiin ja miten siellä suhtaudutaan.. kerrothan miten kävi ja mistä kaupungista on kyse. :) voimia. :)
sairastuin kesän alussa bulimiaan ensimmäistä kertaa elämässä..aina olen ollut kovin itsekriittinen ja vihannut läskejäni. mutta bulimiaa sairastettuani lihoin vain entisestään ja masennuin. töissä oli yhtä tuskaa olla, en enää saanut nukuttua. usein valvoin kaiket yöt ja menin samoilla silmillä töihin.
päätin ettei näin voi elämä jatkua. useaan ottteeseen kävin oman lääkärin vastaanotolla, mutta terveyskeskuslääkärinä hän vain vaihteli eri unilääkkeitä, kunnes kolmannella käyntikerralla päätin sanoa, että nyt tämä asia selvitetään ja halua lähetteen psykiatrian puolelle. muutaman viikon päästä tuli kutsu psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille. kävin siellä muutaman kerran ja yritimme yhdessä pohtia nukahtimisongelmaa. kerran kuitenkin rohkaistuin kertomaan myös oksenteluista. se oli kova paikka. oli niin sanoinkuvailemattoman vaikeaa sano ne sanat ääneen ammatti-ihmiselle. sairaanhoitaja oli kuitenki todella ymmärtäväinen ja huolestui kovasti bulimisista oireistani. yhdessä he lääkärin kanssa melkein pakottivat minut sairaslomalle, koska tilanne oli heidän mielestään todellä hälyyttävä.
nyt olen ollut jo 4 viikkoa sairaslomalla ja oksentanut vain muutaman kerran, enkä enää halua palata siihen. olen saanut paremmin nukuttua ja levättyä. kohta edessä on työhön paluu. vähän jännittää, mutta on parempi olo ja olen pääättänyt että amhimiseen ja oksentamiseen en enää turvaudu.
hae vain rohkeasti apua! ja vaadi sitä jos tuntuu ettet sitä saa tarpeeksi. se on sinun oikeutesi! :) muista se!
paljon voimia sinulle!
Moikka!
Mulla kesti tosiaan monta vuotta, ennen kuin paranin täysin bulimiastani.
Sairastuin myös "ensin" teininä ja olin aluksi mm lääkitystä vastaan, mutta ihana terapeutti ja keskustelut auttoivat minut alkuun.
Mä pystyin salaamaan kaiken läheisiltäni monta vuotta, mutta sitten kun asia selvisi vanhemmille, ystäville, nykyiselle miehelleni, niin häpeäntunne oli niin suuri, että sekin edesauttoi paranemistani..
Eikä ystävät ymmärtäneet miksi tein mitä tein..
Ja olin lopulta jo niin huonossa kunnossa, että jos olisin jatkanut pidempään, niin..
Ota rohkeasti yhteyttä syömishäiriöihin erikoistuneeseen tahoon, hanki tukihenkilö, anna itselles aikaa, paraneminen kun on pitkä prosessi!
Itse tosiaan sain parhaan avun säännöllisistä terapiaistunnoista, tukiryhmistä, lopulta myös mieltä tasaavista, syömishimoa vähentävistä lääkkeistä.
Tsemppiä!!
Ja jos siltä tuntuu, mulle saa kyllä kirjotella jatkossakin! :)
Soitin tänään yths:n mielenterveyspuolen ajanvaraukseen. (Yths on siis ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö, korkekouluopiskelijoiden tereyskeskus.) Puhelimeen vastannut nainen oli oikein ystävällinen ja mukava. Sanoin että haluaisin päästä juttelemaan jonkun kanssa. Hän kysyi mikä minun tilanteeni on. Sanoin että olen apaattinen, masentunut, ahdistunut ja sairastuin kesällä vuosien tauon jälkeen uudelleen bulimiaan enkä kestä enää kun sekä koulu että ihmissuhteet menevät ihan metsiin tämän takia, että olisi ehkä aihetta avata tätä juttua jonkun kanssa. Hän sanoi että ehdottomasti hyvä että otin yhteyttä, että tarvetta tosiaan on ja että laittaa minut jonoon. He ottavat minuun yhteyttä kun tulee vapaa aika, sanoi sen menevän tammikuulle eli parin kuukauden jonot ne on täällä turussakin, missä opiskelen. Ystäväni hakeutui viikko sitten helsingissä masennuksen takia juttusille ja pääsi parin päivän sisään yhden kerran mielenterveysneuvojan puheille kartoitukseen, mutta varsinaisen nuppitohtoriajan sai vasta 3 kk:n päähän.
Puhelimeen vastannut nainen kehoitti minua varaamaan yleislääkäriltä tupla-ajan tähän mielenterveyskäyntiin liittyen. Sieltä saisi kuulemma jonkin näköisen ensiavun ja hoitosuunnitelman ja tämä homma saataisi alkuun.
Eivät nuo minua tällä soitolla ainakaan syöneet. Sanoisin että soittamista ei tarvitse pelätä. Eivät vähättele, naura tai nosta käsiä pystyyn resurssipulan edessä.
Tulin eilen vkloppureissusta poikaystäväni luota. Puhuin hänelle, että olen harkinnut tuonne soittoa koko syksyn jo ennen kuin me tapasimme ja nyt harkitsen sitä vielä suuremmalla syyllä koska en halua sotkea tätä suhdetta omilla ongelmillani (en kertonut sen tarkemmin minkälaisia ongelmia tarkoitin). Hän rohkaisi minua ottamaan luurin käteen nyt heti maanantaina. Eilen illalla oksentelin täällä taas ja päätin että perkele nyt sitä apua on saatava. Nyt aamulla jälleen epäröin: mikäs tässä, uusi päivä, kaikki hyvin, nyt ei ahmituta, eilisen möröt on siellä missä kaikki ilta/yömöröt aina päivisin on. Meinasi taas jäädä soittamatta. Tuli kuitenkin sellainen olo, että nyt tai ei koskaan. Nyt saattaa tuntua ettei avun tarvetta ole, mutta sitten on myöhäistä soittaa kun se ahmimiskohtaus taas iskee - ei nämä seesteiset olot ikinä kauaa kestä.
Nyt pitäisi rohkaistua siihen toiseen soittoon. En ehkä tee sitä heti tänään vielä kuitenkaan.
Kiitos teille kovasti vastauksista. Oli rohkaisevaa lukea niitä.
Olen aina miettinyt ulkonäkö-ja etenkin painoasioitaa, en voi kestää lihavuutta, etenkään itselläni. en ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta pidän itseäni jatkuvasti pyöreänä, liian lihavana, koska en ole laiha. viime keväällä keskin sitten alkaa oksentelemaan, koska painoni alkoi nousta, ja nykyään en saa sitä enää muuten mitenkään pidettyä kurissa. oksentelen välillä kerran päivässä, josksu saan pidettyä välipäiviä, mutta harvoin, ja silloin paino aina nousee enkä kestä olla enää läskieni kanssa. oksentelu haittaa elämääni, mielialaani, vihaan salailua perheeltäni, vihaan oskentamista, mutta vihaan myös jos lihon. en ole puhunut oksentelusta kellekään, mutta en myöskään kehtaa mennä puhumaan lääkärille tms, koska en ole millään tapaa alipainoinen, vaan edelleen täysin normaalipainoinen, omasta mielestäni kuitenkin pyöreä ennemmin kuin hoikka. en ole oksennellut kauempaa kuin viime keväästä asti, joten tuntuu ettei tämä ole vielä tarpeeksi vakavaa. itse omin avuin en kuitenkaan pysyt oksentelua lopettamaan. pelkään terveydellisiä haittoja joita oksentelusta tulee. miten saisin apua, ja mistä? onko tämä edes tarpeeksi iso vaiva mennä lääkärille, itse aiheutettua kuitenkin. vanhemmille en aio kertoa, isä pitää syömishäiriöitä narsismina ja äiti syntinä sitä ettei hyväksy omaa kehoa. olen 18... vihaan sitä että joudun iltaisin oksentelemaan ulkona, metsässä, koska sisällä en voi koska muu perheeni kuulisi. en myöskään halua puhua kenellekään tuntemalleni ihmiselle, vaan tuntemattomalle.