Miten aloitte oksentelemaan ?
Kertokaa kokemuksianne ihan ekasta kerrasta.
Miten keksitte että oksentaminen auttaa ?
Alkoiko bulimia sairaus heti sen ekan oksentamis kerran jälkeen ?
Kertokaa kokemuksianne ihan ekasta kerrasta.
Miten keksitte että oksentaminen auttaa ?
Alkoiko bulimia sairaus heti sen ekan oksentamis kerran jälkeen ?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Toivottavsti et halua vinkkejä oman bulimiasi aloittamiseen,,jos haluat,lue eka ne tekstit jossa kirotaan sitä että miksi ei voi enää lopettaa oksentelua!
Eei. En mä mitään vinkkejä täällä kerää, mä en siis itse ole sairastanut tai tällä hetkellä sairasta bulimiaa, enkä muutakaan syömishäiriötä, mutta mua vaan kiinnostaa nää aiheet. Mulla on itellä ollu kyllä mielessä aika pahasti laihduttaminen, mutta jos mä sitä teen, niin terveellisesti. :)
Eli, vastailkaa ekaan viestiin, jos siltä tuntuu. :)
Mun bulimia lähti liikkeelle sillein, että kerran koitin huvinvuoksi saisinko mitään ulos jos työntäisin sormet kurkkuun ja sehän tepsi, sitten välähti, että jos oksentaisin tällä tavalla kaiken ulos minkä syön niin laihdun, sitten hupsistakeikkaa jäinkin koukkuun siihen hommaan vaikka olisin halunnutkin lopettaa.
Kiitti ku kerroit.
Mulla ei muuta ollu kun se, että kun en ite sairasta mitäään syömishäiriötä, mutta mua kiinnostaa vaan jotenki tosi paljon nää asiat.
Itse en sairasta bulimiaa, mutta kaverini, joka on 13-sairastaa sitä. Kaikki alkoi siitä, kun hän kerran ahmi, sai siitä huonon olon, ja sitten kokeili ihan huvikseen työntää sormet kurkkuun, ja kokeilla jos oksentaminen auttaisi huonoon oloon. hän oksensi, itki mutta huono olo kuitenkin lähti pois. siitä se on jatkunut samaan malliin, mutta nyt hänen ei välttämättä tarvitse ahmimisen jälkeen työntää sormiaan kurkkuun, vaan oksentaminen on automatisoitunut.
Veikkaan, ettei hän vielä itse tiedosta asiaa, vaan luulee oksentelun olevan normaalia, ja että kaikki tekevät niin pahanolon tullessa. Ajattelin tässä joku päivä, kunhan sopiva hetki tulee niin kertoa hänelle arvelevani sairastavan bulimiaa, kertoa sen haitoista, ei tietenkään painostavalla tavalla, vaan hänen omien tuntemuksien mukaan. Olen ainut jolle hän on kertonut tästä, eikä hän halua että kerron tästä tutuille. siksi hänet pitäisi saada ymmärtämään että tuollainen on vakavaa, ja on näin alussa vielä helppo hoitaa.
vahingossa tähän tuolla anorexiapalstalla.
Juttu siis meni niin, että olin (pahasti) koulukiusattu ja sitten 15 vuotiaana elämääni tuli erittäin hämmentävä ihastumiskokemus yhden kiusaajani kanssa. Emme todellakaan seurustelleet (hän jatkoi kiusaamistani koko ajan koska häpesi tunteitaan), mutta kun muu luokka tajusi joukon pomon olevan ihastunut surkeaan minuun, niin sitä myllytystä en enää kestänyt. Lähdin kotiin kesken päivän ja oksensin järkytyksestä (sormet kurkussa). Siitä se sitten lähti.
Lukiossa ja ekoina vuosina jatko-opinnoissa bulimia taisi sitten olla pahimmillaan, mutta en kyllä vieläkään ole kokonaan päässyt siitä eroon. Hmmph... enkä kurjista epätoivoisista rakastumisistakaan.
Olisi älyttömän kivaa, jos joku viitsisi kommentoida tätä minun psykotraumailua, kun en itse tajua miten pääsisin näistä kierteistä eroon. Psykologiani ei kiinnosta.
Valitettavsati mä en osaa tuohon oikein mitään sanoa, koska mulla ei oo itelläni miträän kokemuksia bulimiasta tai musitakaan syömishäiriöistä. :/
Mä kai voin vaan sanoa että jaksamisia ja stsemppiä, jota mä todella tarkotan.
Mua on vaan alkanu nää asiat kiinnostamaan ja koskettamnaa, johtuen ehkä siitä, että mä oon lukenu tosi paljon kirjoja jotka kertoo syömishäisiöitä sairastavista nuorista.
Mä alotin silleen, et mulla oli eka ollu taipumuksia jo aika nuorena jotain 14 vuotiaana, että ku halusin syödä, mutten saanut, koska pelkäsin lihomista, ja mulla oli tietyt ruokamäärä säännöt, mitä noudatin tosi orjallisesti, sit kun oli nälkä ja halusin syödä nii aloin pureskeleen ruokaa mut syljin sen pois, jep sairasta...
mutta sit ku kerrain söin liikaa, ja alko ahdistaan ihan älyttömästi, sillon mä päätin kokeilla oksentamista, olin nähnyt siskollani jonkun koulujutun aiheesta, mutta ekalla kerralla en onnistunut, sitten luovutin.
Samana keväänä muutettiin ja siko muutti pois kotoa, ja olin lihonut, en enää kestänyt sitä tunnetta, että tulisin taas lihavaksi, silloin päätin oksentaa ja se olo mikä sen jälkeen tuli, oli niin helpottava ja tajusin, että näin voin aina tehdä jos syön liikaa, niin kauan kunnes laihdun sen 7kg, sitten tosiaan laihduin ne kilot, mutta koko kesän olin todella masentunut, sitten se alkoi mennä siihen, että aamuisin kävin ostamassa kaikkea ja söin ne, sitten oksensin...olin tuolloin 15. Enkä sitten enää pystynyt lopettamaan, että näin mulla...
vieläki oksennan joka päivä jatkunu jo 4 vuotta, mutta kyllä mä viel joskus paranen, oon varma siitä, pitäis vaan saada voimaa jostakin...
Minua kiusattiin ala-asteella paljon, paino oli se yleisin sättimisen aihe. En ollut lihava mutta semmonen pullea lapsi. Halusin olla kuin muut.. Olin hautonut pahaa oloa sisälläni enkä kertonut vanhemmilleni mitään. Sitten kuitenkin kerran farkku ostoksilla purskahdin itkuun, kyynelten sekaisin sanoin kerroin äidilleni inhoavani itseäni kun olen niin lihava. Äiti siihen että "mitä sä täällä rupeet huutaa keskellä kauppaa, nolaat meidät kummatkin!". Kotiin päästyämme, äidin tuella minä aloitin elämäni ensimmäisen laihiksen. Olin 12-vuotias. Kilot karisi terveellä tavalla ja sain kehuja ja uusia ystäviä. Kiusaamisen sijaan minua alettiin katsoa aivan uudella tavalla. Tunsin oloni hyväksi.
Aloin kuitenkin lihoa uudestaan ja oli aika siirtyä ylä-asteelle. Peilistä takaisin tuijotti pullea, kömpelö tyttö. Aloin käymään aerobikissä ja karsimaan syömisiäni. Laihduin 8 kiloa. Olin jäänyt laihdutukseen koukkuun, minulla oli jatkuva nälkä. Jonkun kerran sitten erehdyin syömään liikaa, pelkäsin että siitä se lihominen alkaisi taas.. Joten menin vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. Olin kuullut että sillä saa oksennuksen tulemaan.. Ja niihän se tulikin, sitä tuli kyllä nenästäkin.. Se oli inhottava kokemus. Ajattelin etten enään ikinä oksenna.. mutta toisin kävi.
Nyt tuosta päivästä on kulunut 12-vuotta enkä ole vieläkään päässyt bulimiasta eroon. Mistään hohdokkaasta elämästä ei ole tietoakaan, bulimia on vienyt elämäni..
Pelkästä uteliaisuudesta saada olo paremmaksi satunnaisen liiallisen syömisen jälkeen.
Varsinainen syömishäiriö alkoi ensin anoreksiana ja muuttui sitten bulimiaksi. Oksentaminen oli minulle tuttua, sillä tapanani on aina ollut, että jos olen juonut paljon alkoholia (siis että olen humalassa) niin laitan itseni oksentamaan. Tällä olen pyrkinyt välttämään krapulaa ja alkoholin kaloreita.
Ajattelinpa nyt kertoilla oman tarinani. Minua kiusattiin vähän jo ala-asteella, ja se paheni ja jatkui koko yläasteen ajan. Eräs silloinen "ystäväni" oli kova keräämään huomiota ja suosiota haukkumalla muita -kaikkia- meidän luokan tyttöjä. Minut hän otti silmätikukseen ja sai aikaan sen, että minulle huudeltiin koko kylän kuullen: Aika vähän toion ruma ja läski, tosi tyhmä muija. Kesken terveysopin tunnin kun katsoimme videoita syömishäiriöistä, joku huusi "tolla ei ainakaa oo mitään syömishäiriötä". Olin aina normaalipainon ylärajoilla, mutta en ylipainoinen.
Kun yläaste loppui, muutimme perheeni kanssa toiseen kaupunkiin ja ihastuin ensimmäistä kertaa kunnolla, rakastuin, mutta sillä pojalla oli tyttöystävä. Tyttö oli tosi laiha, ja ajattelin että mikäli haluan ko pojan, minun on laihduttava. Aloin lueskella sinä&minää ja siellä palstalla monet tytöt kertoivat laihtuneensa kymmenen kiloa syömishäiriön aikana. Kun katsoin itseäni peilistä ja näin kauniin tytön, joka on vain peittynyt läskeihin, ja jos läskit lähtee niin lähtee rumuuskin. Kaikki vuosien aikana kuullet haukut pyörivät lakkaamatta päässäni.
Otin tarinoista vaarin ja kokeilin oksentaa- päätin etten aio jäädä koukkuun bulimiaan niinkuin monet palstalla varoittelivat- olinhan vahva. Laihduin paljon kahdessa kuukaudessa ja aloin saada kehuja, sain myös sen ihastukseni kiinnostumaan minusta (se tosin päättyi lyhyeen). Huomasin jääneeni koukkuun laihduttamiseen, lähinnä oksenteluun. En pystynyt lopettamaan. Kuitenkin se sitten hiipui vähitellen, tai niin luulin.
Huomasin kuitenkin oksentavani lopulta vain silloin kun oli henkisesti paha olla. En ahminut enää kuin todella harvoin, mutta ahdistuksen iskiessä lähdin juoksemaan täysillä yhteen joenrantaan, jossa oksensin vaikka en olisi edes syönyt paljoa, itkin ja poltin tupakkaa. Inhosin heikkoa luonnettani. Sitten aloin lihoa takaisin, jonka takia aloitin taas laihduttamaan. Ahmin taas enemmän ja sitten oksensin. Bulimia muutti muotoaan.
Vuosia myöhemmin -nyt- aloin seurustella todella ihanan miehen kanssa (minua petettiin edellisessä suhteessa) ja olen todella onnellinen nyt. Ahdisti paljon kun olin lihonut,ja oksensin syyskuussa viimeksi kun söin paljon ja vatsa turposi kamalasti, olin lähdössä ystävieni kanssa yksille baariin. Mutta sitten aloin keskittyä elämään ja hyvinvointiin, unohdin laihduttamisen ja aloin hallita ahmimista. Nyt on sujunut hyvin ja mieli on hyvä, enkä ole sortunut herkkuihin liian usein. Olen onnellinen ja uskon että nyt pääsen vihdoin eroon bulimiasta! Ainakin toivon niin ja tuntuu siltä. Olen laihtunut hitaasti vuoden aikana 7kiloa terveellisin keinoin. Suurin syy on se, etten omista vaakaa, eikä siksi ahdista. Tuo siis vinkiksi muille kamppaileville ;) päänsisäiset haukkumaäänet ovat vihdoin loppuneet ja pidän itsestäni (jopa vartalostani).
Tarinani pointti on että kyllä se siitä. Tsemppiä kaikille!
Minulla bulimia oli luultavasti vakavan masennuksen ja olemattoman itsetunnon seuraus. Syömishäiriöllä pitää sitä kontrollia yllä ja luulee hallitsevansa itseänsä. 14 taisin olla, kun ekoja kertoja oksentelin ja nyt kutakuinkin 15,5 vuotias. Ei ole mitään muistikuvaa ekasta oksennuskerrasta. Nyt taitaa olla taas pahasti kääntymässä tämä anoreksiaan päin taikka bulimareksiaan? en tosiaan tiedä.
mä oon ollu hoidossa anoreksian takia ja sit siellä mulle tuli valmiit annokset ja joskus mun mielestä siinä oli liikaa ni välillä saatoin oksentaa vähän, se ei siis tullu kaikki pois. ja sitä ei ollu todellakaan usein, ei edes joka viikko.
sit vaan yks päivä ahmin itteni ihan täytee, menin kebabille ja ostin kaikkee, sillon se oli ihan ok ku ajattelin et ei kerta mitään tee. mut sit ens viikolla sama juttu, mut sit se ei ollukkaan ok vaan menin oksentamaan, ja sen jälkeen sitä on käyny lähes päivittäin ja joskus monta kertaa päivässä. ja yleensä se mitä ahmin on jotain karkkia tai vastaavaa. eka en laittanu edes sormia kurkkuun ku se tuli tavallaab ilmanki, mut sit kerran huomasin et sieltä tulee paljon enemmän jos laittaa sormet kurkkuun ja nyt tää vast kamalaa onki. siel hoitopaikassa ne nyt tietää tästä. tätä on jatkunu nyt vamraan vähän yli kuukauden, mut helvetin vaikee se on lopettaa, vaiks luulis olevan helpompaa koska tätä ei oo jatkunu viel kauan. enkä mä tiedä voiks tätä sanoo bulimiaks, mut ahmin ja oksennan kuitenki.
Huomaan että melkein jokainen bulimiatapaus liittyy koulukiusaamiseen.
Samoin kävi ystävälleni, hän oli ala-asteella ujo ja arka, hieman pyöreähkö. Ja häntä kiusattiin sen takia, ei näkyvästi. Mutta pientää vitsinvääntöä hänen ulkomuodostaan kuitenkin heitettiin.
Ja joskus 5-6 luokan paikkeilla hän alkoi pikkuhiljaa laihtua, lähinnä pituuden kasvaessa, vartalon kehittyessä.
Ylä-asteella kaikki pojat olivat iskeneet silmänsä häneen, hän ei ollut enään lihava, aivan normaalipainoinen kaunis tyttö. Ja tämän takia muut tytöt vihasivat häntä. Eikä hänellä ollut muita ystäviä kuin minä.
Ja ylä-aste meni siinä kun hän vaihtoi jätkältä toiselle. Ja hänestä puhuttiin vaikka mitä pahaa.
Ja hän oli kuin ei välittäisi.
No minä muutin pois paikkakunnalta, ystäväni jäi yksin. Tajusi vihdoin kuinka todella yksin hän oli. Ja hän aloitti oksentelemisen.
Muutenkin hän söi vähän, ja senki vähän mitä hän söi. Hän oksensi ulos.
Näimme toisiamme erittäin harvoin, koska minun oli vaikea päästä käymään, mutta aina kuin näin hänet, hän näytti kerta kerran jälkeen aina vain pahemmalta.
Mustat varjot silmien alapuolella korostui, silmät olivat punaset ja märkivät. Hiukset olivat hauraat ja ohuet. Ranteet oli pelkkää luuta ja nahkaa.
Eikä hänen kasvoiltaan enään paistanut se iloinen hymy minkä niillä ennen näin.
Tätä jatkui pari vuotta, muutama viikko sitten sain kuulla että ystäväni on joutunut sairaalaan.
Hän on niin heikossa kunnossa ettei pysty edes itse kävelemään.
Eikä saa poistua sairaalarakennuksesta ennen kuin painaa vähintään 40kg.
Olen todella pahoillani siitä mitä hän on joutunut elämässään kokemaan, kenenkään ei kuuluisi kokea mitään tuollaista.
Kyseinen sairaus syö ihmistä niin paljon, se tappaa ihmisen henkisesti ja fyysisesti.
Toivon jokaiselle bulimikolle ja anorektikolle että he paranevat ja voivat elää onnellisesti.