Jännitys ja pelko johtuvat siitä, että ihminen menee asioiden edelle ja alkaa mielessään rakennella erilaisia uhkakuvia.
Kun sitten se varsinainen jännittävä tilanne koittaa, on jännittäjä ehtinyt jo tuhanteen kertaan kertoa itselleen, miten hän voi erittäin erittäin huonosti tuossa tilanteessa. Hän on ohjelmoinut itsensä epäonnistumaan.
Miten tämän kierteen voisi katkaista? Miten voisi estää ajatuksia yhä uudelleen ja uudelleen karkaamasta siihen tulevaan jännittävään tapahtumaan?
Paras keksimäni keino on kehittää "kilpaileva pelko". Ei voi pelätä asiaa A, jos pelkää vielä enemmän asiaa B. Suurempi pelko kumoaa pienemmän.
Mutta hetkinen... Mitäs järkeä tuossa on? Eikös tuo vain huononna oloa?
Järki on siinä, että kilpailevaksi peloksi valitaan jokin täysin absurdi juttu. Jotain täysin älyvapaata. Jos alkuperäinen pelko on esimerkiksi pelkoa mennä kahvilaan, niin kilpailevaksi peloksi voi ottaa pelon siitä, että aasilla ratsastava karhu hyökkää kimppuusi matkalla kahvilaan.
Ja tuohon kilpailevaan pelkoon pitää siis suhtautua hyvin vakavasti! Pitää tosissaan lietsoa itselleen sellainen mielentila, että minkä tahansa kulman takana voi vaania se aasin selässä oleva karhu. Pitää visualisoida tuo verenhimoinen karhu eteensä. Miettiä ahkerasti sitä, miten välttäisi sen hampaisiin joutumiseen.
Aina kun mieleen tunkee ajatus "pelkään kahvilaan menoa", niin siihen pitää heti päälle liimata ajatus "mitäs kahvilasta, mutta kun se aasi ja karhu!"
Tätä kun jatkaa tarpeeksi sinnikkäästi, tulee sellainen "voi hemmetti että mä osaankin kehittää itselleni typeriä pelkoja" -olo. Itseironia kasvaa, eikä se kahvilaan menokaan enää tunnu niin kuolemanvakavalta paikalta. Omat pelot alkavat ehkä jopa naurattaa.
Tämä on vain yksi tapa muuttaa mieleen pesiytyneitä pelkorakenteita. Toimii tai ei toimi. Kannattaa joka tapauksessa kokeilla kaikkea mahdollista. Kaikki mikä rikkoo vanhaa käytöskaavaa, on omiaan kasvattamaan psyykkistä liikkumavaraa.
Kun sitten se varsinainen jännittävä tilanne koittaa, on jännittäjä ehtinyt jo tuhanteen kertaan kertoa itselleen, miten hän voi erittäin erittäin huonosti tuossa tilanteessa. Hän on ohjelmoinut itsensä epäonnistumaan.
Miten tämän kierteen voisi katkaista? Miten voisi estää ajatuksia yhä uudelleen ja uudelleen karkaamasta siihen tulevaan jännittävään tapahtumaan?
Paras keksimäni keino on kehittää "kilpaileva pelko". Ei voi pelätä asiaa A, jos pelkää vielä enemmän asiaa B. Suurempi pelko kumoaa pienemmän.
Mutta hetkinen... Mitäs järkeä tuossa on? Eikös tuo vain huononna oloa?
Järki on siinä, että kilpailevaksi peloksi valitaan jokin täysin absurdi juttu. Jotain täysin älyvapaata. Jos alkuperäinen pelko on esimerkiksi pelkoa mennä kahvilaan, niin kilpailevaksi peloksi voi ottaa pelon siitä, että aasilla ratsastava karhu hyökkää kimppuusi matkalla kahvilaan.
Ja tuohon kilpailevaan pelkoon pitää siis suhtautua hyvin vakavasti! Pitää tosissaan lietsoa itselleen sellainen mielentila, että minkä tahansa kulman takana voi vaania se aasin selässä oleva karhu. Pitää visualisoida tuo verenhimoinen karhu eteensä. Miettiä ahkerasti sitä, miten välttäisi sen hampaisiin joutumiseen.
Aina kun mieleen tunkee ajatus "pelkään kahvilaan menoa", niin siihen pitää heti päälle liimata ajatus "mitäs kahvilasta, mutta kun se aasi ja karhu!"
Tätä kun jatkaa tarpeeksi sinnikkäästi, tulee sellainen "voi hemmetti että mä osaankin kehittää itselleni typeriä pelkoja" -olo. Itseironia kasvaa, eikä se kahvilaan menokaan enää tunnu niin kuolemanvakavalta paikalta. Omat pelot alkavat ehkä jopa naurattaa.
Tämä on vain yksi tapa muuttaa mieleen pesiytyneitä pelkorakenteita. Toimii tai ei toimi. Kannattaa joka tapauksessa kokeilla kaikkea mahdollista. Kaikki mikä rikkoo vanhaa käytöskaavaa, on omiaan kasvattamaan psyykkistä liikkumavaraa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa ihan hyvältä tuo ajatuksesi.
Itse olen aivan äskkettäinen oppinut käyttämään sellaista keinoa, että kuvittelen mielessäni paikan ja ihmiset jonne olen menossa, sydämeni alkaa jyskyttää kovasti. Teen kuvitelma harjoituksen monena päivänä ja huomaan, että sydämen jyskytys ei enään ole niin voimakas kuin ensimmäisinä kertoina. Olen siis onnistunut vähentämään pelkoani ja sitten otan jo mukaan ajatuksen, että kyllä se hyvin menee, keskityn muihin ihmisiin ja "unohdan" itseni, maailma ei todellakaan pyöri minun ympärilläni on muitakin .
joku muu ihminen ja se toimii mulla
sillä huumorihan kyllä laukaisee jännitystiloja.
Mielikuvaharjoittelu onnistuneesta suorituksesta
on ehkä kuitenkin realistisin ratkaisutapa ongelmaan.Etenkin mielikuvaharjoittelu joka tukee oman minäkuvan positiivista rakentumista on pidemmän päälle toimivin,koska jännittäminen
suureksi osaksi johtuu huonosta itsetunnosta johtuvista tekijöistä.
Jos "minä olen huono" -ajattelun korvaa "minä olen hyvä" -ajattelulla, niin onko se oikeastaan edistystä? Vai ainoastaan toisenlaiseen harhaan siirtymistä?
Parempi olisi, jos voisi unohtaa koko itsetuntoasian ja ottaa asiat vastaan sellaisinaan. Ei enää "suorituksia" ja "saavutuksia", vaan välitöntä asioiden kokemista. Siis elämää.
Huumori on erinomainen asioiden kyseenalaistaja. Kun on kerrankin nauranut vapautuneesti jollekin päähänpinttymälleen, niin on ottanut ison askeleen kohti vapautta.
Mutta kai tuolle sanalle "itsetuntokin" jotain käyttöä on... Itse suosin sanaa "läsnäolo". En kysy itseltäni sitä, tunnenko olevani hyvä vai huono, vaan kysyn sitä, olenko läsnä.
asian ilmaisee ,,, ei hyvä itsetunto tai huono itsetunto ole harha vaan senhetkinen todellinen tila.Mikään ratkaisu ei ole sanoa ahdistuneelle että "alappas nyt elää täysillä tästä eteenpäin."
Ensin on joka tapauksessa kohdattava sisäinen minänsä ja käytävä keskustelu mitä todella haluaa
elämältänsä.
"Läsnäolo" sanana puistattaa koska onhan se täysin passiivinen olomuoto ..."tässä olen läsnä mutta en paikalla,en tavoitettavissa"
Oma-arvontunto ei ole suoritus vaan realitetti,valitalähtöinen sellainen.