Hei kaikille! Kukaan ei ole tänne pitkään aikaan kirjoittanut mitään? Onko fiilikset kaikilla yhtä alhaalla kuin täällä? Meidän juhannus on mennyt tuskien parissa ja itseen käpertyneenä. On hirveää katsoa kuinka toinen kärsii, eikä voi mitenkään auttaa! Mieheni on masennuksen syövereissä, eikä mikään lohduta. Voiko kukaan uskoa miten paljon tämä vie puolisoiltakin voimaa? Ihan totta- heitän tällaisen kysymyksen. Tiedän, että kun on reuma, niin on hirvittäviä kipuja, mutta ajatteletteko puolisoa- millä hän jaksaa päivästä päivään olla tukena? Hänkin tarvitsee huolenpitoa ja hellyyttä... Henkiset voimat voivat aivan yht'äkkiä loppua...ja sitten on huono tilanne. Herättäisin keskustelua tästä aiheesta- tv. Tuuli
Juhannus pilalla
Tuuli
261657
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Luin viestisi vasta nyt, oisin ainakin minä vastannut sulle....
Kyllä tosiaan vie puolisoltakin voimia kun toinen sairastaa, sille EI voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää ja olla reipas "kun kerran itse on terve" ei omat voimat yhtään lisäänny siitä että toisen voimat sairauden myötä vähenee..
MUTTA luulen, että sairastuneilla on ihan tarpeeksi jo omassa tuskassaan, ei kait me voida odottaa että he jaksaisivat huomioida meidän tunteita ja oloja ja lohdutella meitä. Eli; he hoitavat itseään parhailla mahdollisella tavoilla, meidän taas kuuluu samaten itse huolehtia omasta jaksamisestamme. Tähän voisi saada apua esim. vertaistuella, vaihtamalla ajatuksia rehellisesti toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.
Itse yritin kymmenen vuoden ajan helpottaa omaa oloani miten milloinkin; uskovaisuudella, päiväuniin pakenemalla, henkisellä vetäytimisellä miehestäni. Syytin myös itseäni (mussa TÄYTYY olla joku "valuvika" kun olen näin onneton ja jaksamaton) siitä että olen niin "huono ja säälimätön ", syytin itseäni siitä etten jaksanut aina ymmärtää, että tunsin vihaa ja katkeruutta ajoittain, epäilin mieheni "ratsastavan" sairaudellaan, vetäytyvän vastuusta ja töistä tahallisesti. Viime kesänä lopulta ahdistuin niin, että muutin pois, lasten kanssa, uskoin avioliittomme olevan kertakaikkiaan lopussa.
(ja koin suurta helpotusta, hetken, kun pääsin "ulos" koko tilanteesta) mutta mutta...ONNEKSI palasin takasin, oltiin sentään oltu parikymmentä vuotta naimisissa..ja nyt olen, tältä palstalta, saanut konkreettista apua ja ymmärrystä, moni asia on saanut selityksensä, en enää häpeä "huonouttamme ja eristäytyneisyyttämme"
en syytä itseäni enkä puolisoa, koska sain kirjeenvaihdossa niin paljon jakaa kokemusta sairaudesta ja siitä, miten se vaikuttaa sekä sairastuneeseen että puolisoon, että lopulta helpottuneena ymmärsin että olimme reagoineet
kovin INHIMILLISELLÄ tavalla, kaikki on ihan OK nyt.
Itse elättelin välillä sellasta harhaa, että toisten avioliitto ja elämä on jotenkin niin perinjuurin erilaista ja parempaa kuin meillä; mutta elämää nähneenä voi kait todeta, että kaikilla on omat juttunsa eikä ole sallaista ikävää asiaa tai onnettomuutta joka ei toisi mikanaan myös jotakin hyvää...noh, ainakin olemme päässeet "juppikulttuurista" ja taloudellisen menestymisen pakkokierteestä vähän henkisimpiin ja armahtavampiin arvoihin..
Jaksamista sinulle!
T: "Myy"
Kiitos sinulle Myy, kun jaksoit kirjoittaa... Meidän reumakriisi on vasta alussa, kun mies sai diagnoosin tänä keväänä. Saa nähdä kuinka meille käy... Tällä hetkellä on aika hiipunut olo tässä rinnalla, mutta kaipa sitä täytyy toivoa, että selvitään. Kiitti tosiaan, kun jaksoit vastata!
Lähdit toisen matkaan kun mies sairastui vähän ja olis tarvinnu apuu. Just tyypillinen nainen. kuule, voin kertoo, että miehes ei halua enää sua takasin kun oot jo kerran pettäny. sitten kun se paranee oot entinen vaimo
Mkäs selvänäkijä sinä oikein luulet olevasi toisten elämästä? Lukisit vähän tarkemmin kirjoitukset ennenkuin lähdet toisia tuomitsemaan. Voi näitä elämän helppoilijoita ja toisten tuomitsijoita... Ei ole elämän kovuus vielä kolahtanut syvään omaan nilkkaan kai. Meillä on omat tuomitsijamme...
mutta sä petit miehes ja lähdit hakee jännitystä muualta, miehes ei olis lähteny jos sä olisit tullu kipeeks
..hermostu, ymmärrän että miehenä närkästyit mutta kuuntelepa hetki
1. mies oli sairastanut jo kymmenen vuotta ennenkuin viimekesänä lähdin, joten en lähtenyt kovinkaan "heti"
2. lähdin, koska itse uuvuin niin, etten kyennyt enää selkeästi ajattelemaan rauhoittuakseni, vaan
pelkäsin kuolevani (ihan tosi!) jos en lähde, niin rankkaa se oli, miehellä oli tosi paha jakso, lääkkeitä muutettiin ja kokeiltiin mielialalääkitystä joka ei sopinut ja hän oli
tosi omituinen ja agressiivsen tuntuinen, muo p e l o t t i , ei voi mitään
3. En ymmärtänyt silloin enää ajatella kuinka sairaus ja kivut vaikuttaa mieheeni, vaan kun hän huusi mulle "painu helvettiin, saatanan lehmä yms" niin lopulta lähdinkin, koska luulin ettei hän todellakaan halua/rakasta minua enää
4. kyllä hän huoli minut takasin, olemme olleet yhdessä jo helmikuusta alkaen, en mä lähtenyt kenenkään toisen syliin häntä pettämään
Hän ymmärsi kyllä miksi lähdin, näki myös oman osuutensa
5. Rakas ystävä......minäkin olen vain rajallinen ihminen ja teen virheitä.
Ystävyydellä
Myy
...että ei oo koskaan rakastannu sua koska haukku sua noin. Kannattas ehkä ajatella lähtee sittenkin. tää vaan neuvoks, ei pahal
Hei Myy! Koeta olla pahoittamatta mieltäsi tuosta asiattomasta kirjoittelusta. Meitä on moneksi.
..ton edellisenkin vastauksen mä kirjoitin sen tähden, että joku samassa tilanteessa oleva sais siitä lohtua, enkä siksi, että mulla ois ollu tarvetta mitenkään puolustautua..
mulla on sen verran ikää ja elämänkokemusta että
rauhallisena luen kaikenlaiset kommentit...
Itsekin sitä ehkä on nuorempana tuominnut ja "tietänyt" toisten asiat...ehkä oon syyllistyny samaan jyrkkyyteen aikoinani...
Halaus ja hyvää viikonloppua, terveille ja sairaille..ja kait tärkeäpää on pohtia rakastanko itse ja jaksanko/osaanko sen näyttää, kuin epäillä toisen rakkautta...
T: Myy
Eikö naisille merkitse vastarakkaus mitään? Toi 0lis itseasiassa pahinta mitä vois kuulla naisen suusta mitä just sanoit, oot miehen kanssa säälist. Ei siinä mitään erikoistya kyl oo, moni nainen tekee tota samaa, on säälist. Naisten elämä on yhtä näyttelemistä. Ei ole ihme että naistenlehdet on pullollaan kaikenlaista fantasiaa ja glamouria, nainen pääsee pakenemaan karua todellisuutta kerrran viikossa unelmiinsa. Eikö teille riitä mikää tässä maailmassa????
...et ole ehkä huomannut, mutta parisuhdepalsta on toisaalla, täällä oli tarkoitus käsitellä reumaa...
mitähän jos siirtyisit pohtimaan toisten suhteita
ko. palstalle, siellä varmaan moni jo odottaa
neroiluasi kipeästi!
Tämä maailman palkka. Itse aloit kertoa lähtemisestäsi. Toivottavasti en nyt loukannu sua kovin pahasti vaikkaa kovaa yritätkin esittää moni herkkä sisältä
Probleema taitaa ollakin myyllä eikä hänen ukollaan tai tavallaan ukollaankin
..kauheeta, kovia ämmiä täällä pyörii, sääliksi käy sairasta miesparkaa.
Myyn oma syy, kun alkoi täällä kertoilemaan lähdöstään, selvää on se että tommonen nuija saa palautetta....oppiipahan olemaan hiljaa ongelmistaan!
Sinä, "Sama", olet hyvä ihminen kun yritit auttaa... minkäs sille voi että jotkut ovat noin nenäkkäitä ja kieltäytyvät avusta.
Toivotaan, ettei Myy tai hänen kaltaisensa enää kirjoittele tälle palstalle, hoitakoot reumasairaat ja heidän läheisensä keskustelunsa jossain muualla, vai mitä, "sama" ja kumppanit...
...en ois uskonut miten kovia ihmisiä täältä löytyy... Ihminen tarvitsee ihmistä, mutta ehkä kovuus lopulta karkottaa toisen luota. Sydämeni on väsynyt tällaiseen- taitaa olla parempi, etten pahoita enää mieltäni lukemalla näitä. Kehotan nyt samaa Myylle!
Miksi sydämesi on väsynyt? mitä sulle on tehty tai sanottu?
Äly hoi! kirjoitit mauri:"hoitakoot reumasairaat ja heidän läheisensä keskustelunsa jossain muualla" ja "oppiipahan olemaan hiljaa ongelmistaan" HALOO ONKO VALOO???
Maurit ja samat & co : kannattaisko todellakin vaihtaa foorumia jos ei yhtään polla säteile?????
Ei voi olla totta, Mauri! Tämähän on keskustelupalsta, aiheena reuma, ja juuri siitähän Tuuli ja Myy kirjoittivat, läheisen näkökulmasta. Asia on mielestäni erittäin kiinnostava.
Itse olen sairastanut aktiivista nivelreumaa reilun 20 vuotta, ja ollut kihloissa viidettä vuotta terveen, riskin miehen kanssa. Hän on jaksanut ihailtavan hyvin rinnallani, varsinkin nyt kun lonkkaani leikattiin tekonivel kuukausi sitten ja sitä ennen, kun olin puoli vuotta tosi kivulias. Itse pyrin kuntoutumaan omatoimiseksi mahdollisimman nopeasti mieheni avun kannustamana, ettei häneltä loppuisi voimat ja hermot kesken, mutta tietysti myös itseni takia. Mieskin jaksaa auttaa kun todella tarvitsen apua, kun näkee etten passauta turhan takia.
Vain kerran on ollut ero lähellä, silloin lähtijänä olin minä, syynä ei ollut reuma millään tavalla. Puhumalla kuitenkin asiat selvitettiin ja pysyttiin onneksi yhdessä.
En ymmärrä miksette ota särkylääkettä jos on jalat kipeet. Ei suomessa tarvi kärsiä kipua
Hei,
Minulla on aivan samanlainen tilanne,
miehelläni on ollut n.20v selkärankareuma ja
onhan se edennyt lonkkiin ja myöskin käsiin.
Alkuvuodet oli tosi raskasta aikaa,kun muksutkin
oli pieniä ja heitä piti hoivata ja myöskin miestä
Kyllä siinä kysytään jaksamista,kävimme myös
reumaliiton parisuhde kurssin.Missä oli päivittäin jumppaamista,uintia,lepoa ja myöskin
keskustelua.Huomasin siellä etten ole yksin,että onhan niitä muitakin pariskuntia,missä on samanlainen tilanne.Täytyy sanoa,että SISUA se kyllä vaatii
Kiva,kun kirjoittelit, vaikka aloittamani juttu olikin vanha. Itse asiassa palstalla voiskin alottaa uuden jutustelun tuolla toisessa kohtaa- vai mitä? Kun nythän tuo juhannuskin on jo kauempana =). Kerroit omistasikin vaikeuksista... pitkään olette jakselleet reuman kanssa- hattua nostan! Meillä tää juttu on kyllä ihan mahdotonta... Tämän hetkiset lääkkeet ei käy miehelleni olemaisinkaan- ihan hirveetä pahoinvointia on ollut pari viikkoa. Tällä viikolla se meinasi aivan seota ja minun piti oikeesti lähteä muutamaksi päiväksi maisemista- hän halusi olla yksin...En tiedä, avioerokaan ei ole välillä kovin kaukana. Tänään hän onneksi suostui soittamaan reumalääkärille. Lääkäri käski pitää taukoa lääkityksessä- niinkuin itsekin etukäteen arvasin. Itse olisin soittanut jo kauan sitten hänen asemassaan... Mutta katsotaan nyt sitten alkaako helpottamaan. Kyllä reuma on sellanen asia, että se koskettaa kaikkia läheisiä. Ja minusta on aivan uskomaton väite kuulla reumaatikolta, että "tää ei kuulu kellekään toiselle". Ei tietenkään, mutta se sattuu silti meihin kaikkiin... Ja kyllä tässä pikkuhiljaa koko lähipiirin elämäkin meinaa mennä sekasin, kun täytyy välillä majapaikkaa hakea...kun mies ei siedä muita lähellään. En minä tiedä- välillä tuntuu aika hölmöltä tää elämä... Sairauden ymmärrän, mutta rajansa kaikella.
..missä "toisessa kohtaa" vois aloittaa uuden jutustelun..muokin kiinnostaisi, jos löytyisi foorumi jossa jatkaa keskustelua????
Tuuli ja Tartsu, ois mulle tosi tarpeen
jos voitais vaihtaa koemuksia!
T: Myy
Aloitetaan vaikka ihan tällä reumapalstalla...tarkotan aivan uusi keskustelu? Ken meistä aloittaa?..Jos sitten tulee häirintää, niin keksitään joku toinen keskustelupalsta- eikö vaan? Vai oisko teillä parempi ehdotus? Ihan kiva ois tosiaan jakaa kokemuksia =)
Hei,
Aloitetaan vaan keskustelu,kyllä
jotenkin helpottaa kun tietää
ettei ole näitten asioitten kanssa yksin.
Olen tässä ollut flunssa taudissa.
..lue "tyttöjen tiimi" ylempänä niin huomaat että meidät on "häädetty" tältä palstalta.
"Tuulille" viestissä on mun sähköpostiosoite, jos kiinnostaa.
tarkoitin siis että mielelläni kirjottelisin sun kanssa...
Tuulin kanssa jo vaihdamme ajatuksia, mun
osoite on siis [email protected]