rautaristi

moderneista sotaleffoista joku Stalingrad yltää aika lähelle...

on jonkinverran keskustelua tuolla alempana
nimellä verinen viikonloppu nickillä steiner :))

Varsinkin alku missä näytetään kuvia voittoisasta Saksasta lasten laulaessa teki aikoinaan erittäin voimakkaan vaikutuksen minuun. Se sävel ei nimittäin heti lähde päästä. Olen yrittänyt ladata alkua netistä, mutta elokuva on sen verran tuntematon ettei sitä meinaa löytyä.

Itse elokuva on hyvä kuvaus sodasta. Saksalaiset ja NL-laiset esitetään ihmisinä eikä tappokoneina ja mukaan mahtuu tietenkin kersantti Steinerin ja Kapteeni Stranskyn psykolooginen valtakamppailu. Loppukohtauksen olen tulkinnut niin, että kummatkin tietää tuleensa matkansa päähän.

Elokuva olisi jopa täydellinen, jos kaikki puhuisivat vielä alkuperäiskieltä. Tosin, vaikutelma ei nytkään vaikuttanut teennäiseltä.

Sotaa esitellään jotenkin klassisesti teoksessa. Kyllä, sota on helvettiä ja ihmisiä kuolee, mutta kuitenkin siinä on jotakin mikä vetää ihmisiä puoleensa, kuinka kierolta tämä kuulostaakin. Steiner pelkää itseään, ettei olisi mitään ilman sotaa. Sota on siis välttämätön paha ja luonnollinen osa ihmisen maailmaa (?)

Sam Peckinpahin Rautaristi (1977) välttää viihdefilmin tyypillisimmät sudenkuopat riisumalla brutaalilla pessimismillä sodankäynnistä kaiken mielekkyyden. Se ei suoraan ylistä tappamisen oikeutusta kuten useimmat ko. ohjaajan elokuvat eikä vetoa katsojan tunteisiin, mutta pakottaa silti joihinkin reunahuomautuksiin.

Peckinpahin ohjaustöille on ominaista, ettei niiden johdonmukaisuus aina ulotu polveileviin yksityiskohtiin asti. Tämä pätee Rautaristiinkin, jonka sodanvastaisuus on tehokasta niin kauan kun filmin ihmisten ja tapahtumien yhteys sodan kauheuteen on juonen ainoana motiivina. Yksilöllisten vaikuttimien nostaminen tarinan katalysaattoriksi ehkä ryhdistää teoksen dramaattista selkärankaa, mutta lähentää sitä samalla mukaansa tempaavaan seikkailufilmiin.

Kun preussilainen aristokraatti Stransky tahallaan jättää kersantti Steinerin johtaman partioryhmän linjojen taakse varmistaakseen tämän kuoleman ja päästäkseen siten eroon ainoasta miehestä, joka pystyisi riistämään häneltä himoitun kunniamerkin, filmi kalastelee samoilla apajilla kuin vaikkapa Robert Aldrichin ohjaustyö Likainen tusina (1967).

Steinerin kostoperuste on perin yksinkertainen keino kerjätä katsojien sympatiaa hänen sumeilemattomille veritöilleen, joita Steinerin on pakko suorittaa päästäkseen venäläisten motista kasvotusten Stranskyn eteen. Partioryhmän matka saa siten sankarillisen hohteen, jossa puhdistetaan natsiarmeijan tahraista mainetta: saksalaisten oli muka keinoista piittaamatta pakko tehdä tilit selviksi johtajiensa kanssa pystyäkseen rakentamaan ehompaa tulevaisuutta.

Steinerin sädekehä on vähintäin yhtä kulunut kuin Stranskyn petturuuskin. Niin ikään saksalaisten paniikista vapaa, tyyni filosofointi tappion häämöttäessä tai armeijassa vallitseva natsismin vastainen pasifismi vaikuttaa teoreettiselta, totuutta vääristelevältä jälkiviisastelulta.

Saksalaisten sotilaiden aatteellisen vararikon erittelylle filmi olisi tarjonnut suotuisammat resurssit kuin vihollisen raakuuksilla mässäilemiselle. Hairahduksistaan huolimatta Rautaristin ilmeisenä vaikuttimena on kertoa sodan turhuudesta ihmisarvon lokaan polkevana hullunmyllynä ja sellaisena se toki kohtuudella puolustaa paikkaansa.