Mitein tossa, että mun isä on alkoholisti, jota en sen paremmin tunne, ja sen isä oli kans. Sit äiteen puolelta on eno, joka kolarissa vammautui niin, että lopulta ihan erakoitui, että ne voisi olla jotenkin perinnöllisiä taipumuksia elämän kriisitilanteissa.
Itsellä puhkesi paniikkihäiriöntapainen(en käyny lääkärissä, vaikka kestikin kauan...)ja nyt eron jälkeen taas...
En tie kuinka selviän.., en haluu alkaa syödä mitää masennuslääkkeitäkään. Eikä psykologistakaan ollut hintansa väärti silloin eka kerralla kun kävin. Siit ei ollu mitään apua ja makso niin hemmetisti yks kerta...
Rukoillut oon.
Voiko se olla perinnöllistä, jotain mille vaan ei mitään voi vai onko se aina parannettavissa?
Itsellä puhkesi paniikkihäiriöntapainen(en käyny lääkärissä, vaikka kestikin kauan...)ja nyt eron jälkeen taas...
En tie kuinka selviän.., en haluu alkaa syödä mitää masennuslääkkeitäkään. Eikä psykologistakaan ollut hintansa väärti silloin eka kerralla kun kävin. Siit ei ollu mitään apua ja makso niin hemmetisti yks kerta...
Rukoillut oon.
Voiko se olla perinnöllistä, jotain mille vaan ei mitään voi vai onko se aina parannettavissa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei sinulla ole mikään pakko olla sellainen kuin sukulaisesi. Ellet nyt ihan pakolla halua alkaa uskoa siihen.
Kenestäkään ajattelevasta ihmisestä ei tuosta noin vain "tule" alkoholistia tai erakkoa, se on jotain mitä tehdään. Jos sitten vastuuttomuuttaan antaa itsensä ajautua johonkin, mistä pitäisi tietää että se ei ole itselle hyväksi, jopa senkin vastuuttomuuden hyväksyminen oli oma, henkilökohtainen valinta.
Koita löytää lähimmäisistäsi ihmisiä joiden kanssa voisit jutella aiheesta. Paniikkihäiriöiset kaipaavat rakkautta ja avoimuutta. Tietoa siitä että ympäristö rakastaa heitä ja että kaikki on hyvin. Ei ole syytä turhaan huoleen. Elämä kuljettaa ja jos hieman katsoo mitä tulee kaikki menee aivan hyvin.
*virtuaalihali*
Minun vanhemmat on molemmat erakkoja ja isällä on ollut mielenterveysongelmia ja äitikin on varsin omalaatuinen persoona, taiteilijapersoona, mutta siis ihan terve :)Muutenkin suvussa on ollut aika erikoisia ja vahvoja persoonia, ettei mitään tavallisia pulliaisia, mm. työssäkäyminen 8-16.00 on ollut monelle iso ongelma. Itelläni on ahdistusta välillä ja masennusta sekä taipumusta erakkouteen. Joudun niin paljon tsemppaamaan sosiaalisissa tilanteissa, että se ei tunnu yhtään luontevalta. Tietysti perheen kesken on eri asia.
Mun isä oli alkoholisti, joka kuoli kun olin vuoden ikäinen. Isän äidillä taipuvaisuutta paniikkiin. Isän isästä en tiedä muuta kuin että kuoli tubiin kolmikymppisenä. Äitini on myös herkkä, mutta on saanut avun uskonnosta.
Itse joudun syömään SSRI-lääkettä, jonka avulla pysyn kuosissa. En tiedä olisinko työkykyinen ilman sitä, ainakin voisin huonommin. Ehkä olisin myös juonut itseni hautaan.. Nykyään ei viina maistu, ei edes olut. Suosittelen lääkitystä. Rukoilu ei meikäläiseen tehonnut. Ehkä jos usko on tarpeeksi vahva, sekin voi auttaa..