Olen 16 v poika ja mulla on meneillään murrosiän pahin vaihe ja oon ihan sekaisin. Oon kasvanu naisten keskuudessa koko ikäni. Ystävät ja kaikki on tyttöjä. Velipuolikin muutti pois kotoa ajat sitten ku olin pieni eikä sitä kiinnosta mun asiat pätkääkään enkä mä sille haluais puhuakaan. En tunne sitä edes kunnolla.
Tulee hetkiä jollon mäki haluaisin puhua jonkun muunki kanssa ku naisen. En mä voi kaikesta puhuu äitille ja siskolle. Mun isä muutti maasta pois eikä se mun elämään osallistunut koskaan kuin rahallisesti. Hänen ajatuksensa varmasti oli että raha korvaa kaiken. Käyn juttelee polilla psykologin kanssa joka on kuitenkin nainen. En pysty sillekään puhumaan mistään. Lopetan käynnitkin tässä kun niistä ei ole mitään hyötyä ollut ja mulla ei ole edes mitään niin vakavaa psyykkistä häiriötä joka velvottas mua käymään terapiassa säännöllisesti. Oon käyny siel jo kohat 2 vuotta eikä mitään edistystä.
Mulla ei oo koskaan ollu poikapuolisia ystäviä ja tunnen itseni epävarmaksi muiden poikien kanssa. En pysty menemään uimahalliinkaan ilman että ahdistaa. En oo oikeestaan käyny edes paljoon missään uimahalleissakaan. Koska en ole koskaa ollut alasti miesten lähellä ja häpeän kehoanikin. En kesällä mee edes uimarannoille koska jo pelkästään uikkareissa oleminen on ahdistavaa.
Siksi tytöt on ollu aina helpompia kohteita muodostaa ystäväsuhteita koska kasvan naisien kanssa. En koskaa oo tykänny mistään poikien jutuista kuten jalkapallo tai pikkuautot, mopot yms.. Sillo ku mulla oli mahdollisuus hankkia mopo niin hankin sillä rahalla kaikkee muuta hyödyllistä. Mua ahdisti pienempänä aina kun muut pojat kerto että mitä ne meinaa tehdä isänsä kanssa esim. viikonloppuisin ja aina kun isät haki lapsiaan eskarista niin mulla oli tosi kurja olo ku näin miten onnellisia ne oli.
Mä olen aivan masentunut siitä että iskä lähti pois ja jätti mut ihan yksin. Tää ei oo musta yhtään kivaa ja jos totta puhutaan niin itkenkin sen asian kanssa joskus. Mä en usko että mustakaan tulee koskaan isää tai edes hyvää sellaista. Mä olen ihan saakelin herkkä ihminen enkä tunne itseäni pojaksi tai mieheksi ollenkaan. Siksi en halua lapsia tai perhettä. Sanoin muistaakseni yks päivä että hankkiudun sterilisoitavaksikin heti aikuisena ettei tule sattumaan vahinkojakaan tai mieli muuttuisi lasten hankkimisien suhteen koska musta ei koskaan ole isäks.
Ehkä musta tuleekin homo ja rupeen etsimään rakkautta mieheltä koska en sitä isältäni saanu. Mulla on niin sekava olo. Pää täynnä asioita jotka pitäs purkaa mutta ei oo sellasta henkilöä lähimaillakaan joka saisi kuunnella mun sydäntä painavat asiat. Alku syksy alko ihan kivasti lukiossa kunnes kaikki vaan muuttuu ja musta tuntu että en pärjää siellä. Joten erosin sieltä. Pitäs mennä työkkäriinkin hakemaan töitä ja amikseen hakea maaliskuussa jotta pääsisin syksyllä alottaa koulun.
Mä jopa näen unia siitä että mulla on isä kotona. Hirveä tunne herätä aamulla kun se ei ollutkaan totta. Mä en tiedä mitä mulle on tapahtumassa. Äiti syyttää itseään joka päivä ettei ole hankkinut miestä mulle isäpuoleks tai ettei pysty auttamaan mua. Siitä tulee mulle vielä huonompi olo. Mä en tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Tosiasia on että tälläiseen ei ole mitään hoitoa eikä lääkettä koska ne ei korvaa sitä aikaa jota mä en saanu isäni kanssa. Oon niin sekaisin.
Tulee hetkiä jollon mäki haluaisin puhua jonkun muunki kanssa ku naisen. En mä voi kaikesta puhuu äitille ja siskolle. Mun isä muutti maasta pois eikä se mun elämään osallistunut koskaan kuin rahallisesti. Hänen ajatuksensa varmasti oli että raha korvaa kaiken. Käyn juttelee polilla psykologin kanssa joka on kuitenkin nainen. En pysty sillekään puhumaan mistään. Lopetan käynnitkin tässä kun niistä ei ole mitään hyötyä ollut ja mulla ei ole edes mitään niin vakavaa psyykkistä häiriötä joka velvottas mua käymään terapiassa säännöllisesti. Oon käyny siel jo kohat 2 vuotta eikä mitään edistystä.
Mulla ei oo koskaan ollu poikapuolisia ystäviä ja tunnen itseni epävarmaksi muiden poikien kanssa. En pysty menemään uimahalliinkaan ilman että ahdistaa. En oo oikeestaan käyny edes paljoon missään uimahalleissakaan. Koska en ole koskaa ollut alasti miesten lähellä ja häpeän kehoanikin. En kesällä mee edes uimarannoille koska jo pelkästään uikkareissa oleminen on ahdistavaa.
Siksi tytöt on ollu aina helpompia kohteita muodostaa ystäväsuhteita koska kasvan naisien kanssa. En koskaa oo tykänny mistään poikien jutuista kuten jalkapallo tai pikkuautot, mopot yms.. Sillo ku mulla oli mahdollisuus hankkia mopo niin hankin sillä rahalla kaikkee muuta hyödyllistä. Mua ahdisti pienempänä aina kun muut pojat kerto että mitä ne meinaa tehdä isänsä kanssa esim. viikonloppuisin ja aina kun isät haki lapsiaan eskarista niin mulla oli tosi kurja olo ku näin miten onnellisia ne oli.
Mä olen aivan masentunut siitä että iskä lähti pois ja jätti mut ihan yksin. Tää ei oo musta yhtään kivaa ja jos totta puhutaan niin itkenkin sen asian kanssa joskus. Mä en usko että mustakaan tulee koskaan isää tai edes hyvää sellaista. Mä olen ihan saakelin herkkä ihminen enkä tunne itseäni pojaksi tai mieheksi ollenkaan. Siksi en halua lapsia tai perhettä. Sanoin muistaakseni yks päivä että hankkiudun sterilisoitavaksikin heti aikuisena ettei tule sattumaan vahinkojakaan tai mieli muuttuisi lasten hankkimisien suhteen koska musta ei koskaan ole isäks.
Ehkä musta tuleekin homo ja rupeen etsimään rakkautta mieheltä koska en sitä isältäni saanu. Mulla on niin sekava olo. Pää täynnä asioita jotka pitäs purkaa mutta ei oo sellasta henkilöä lähimaillakaan joka saisi kuunnella mun sydäntä painavat asiat. Alku syksy alko ihan kivasti lukiossa kunnes kaikki vaan muuttuu ja musta tuntu että en pärjää siellä. Joten erosin sieltä. Pitäs mennä työkkäriinkin hakemaan töitä ja amikseen hakea maaliskuussa jotta pääsisin syksyllä alottaa koulun.
Mä jopa näen unia siitä että mulla on isä kotona. Hirveä tunne herätä aamulla kun se ei ollutkaan totta. Mä en tiedä mitä mulle on tapahtumassa. Äiti syyttää itseään joka päivä ettei ole hankkinut miestä mulle isäpuoleks tai ettei pysty auttamaan mua. Siitä tulee mulle vielä huonompi olo. Mä en tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Tosiasia on että tälläiseen ei ole mitään hoitoa eikä lääkettä koska ne ei korvaa sitä aikaa jota mä en saanu isäni kanssa. Oon niin sekaisin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sano ihmeessa ahdistuksestasi terapeutille ja pyydä että saisit miespuolisen terapeutin! Ihan todella. Se voi auttaa sinua HYVIN paljon. Soittele vaikka kaupunkisi mielenterveystoimistoon ja kysy olisiko mahdollista päästä miespuoliselle terapeutille. Vaadi sitä, olet sen ansainnut.
Tsemppiä :)
"Käyn juttelee polilla psykologin kanssa joka on kuitenkin nainen." mitä jos sanoit siellä sille naiselle että haluat miespsykologin??? ja kerrot syyn.
Alue on niin pieni että nuoria ja lapsia pursuaa polit ja sairaalat. Ainoat miespsykologit ovat lasten psykologeja eivätkä he voi ottaa vastaan nuoria. Asiaa kysyttiin ennen kuin terapiat aloitettiin.
Joka on kuusivuotias poika.Hän asuu äitinsä luona ja tapaa vain viikonloppuisin isäänsä.
Kovaa isäikävää hänkin potee-ja hellyyttäkin
vielä,mutta äiti mokoma on hommannut uuden miesystävän-ja tuo kuusivuotias tuntee itsensä
usein hylätyksi.On tosi karseeta,että on elettävä
isänpuutteessa,vaikka matkaa isän luokse on vain 25 kilometriä.
Olenkin mummona ryhtynyt viestittämään lasten-
suojeluun tästä tapauksesta,että muuttaisivat
lapsen asumispaikaksi isän kodin.
Poikalapset-kuten sinäkin,todella kaipaavat isähahmoa rinnalleen.
Otappa kuule yhteys johonkin Mannerheimin
Lastensuojeluliiton Yhdistykseen.Eikös ne välitä
varamummoja ja ukkeja tarvitsijoille?
Tai jos jouku nuorisoyhdistys voisi neuvoa?
Mene reippaasti kyselemään,älä jää yksin.
Eikö sinulla ole sukulaisissasi ketään miespuolista juttukaveria?
Älä vaan repsahda homoksi,se ei ole oikea ratkaisu ongelmiisi.Pikemminkin homot käyttävät sinua hyväksi,jos vain tietävät ongelmasi.
Ole avoin,kysele.liity harrastamaan jotakin.
Moi. Oletko ajatellut psykologin vaihtoa? Jos kysyisit nykyiseltä psykologilta, et haluisit vaihtaa?? Jos olisi mies psykologia ? Jos hälle pystyisit paremmin puhumaan? Psykologejakin on eroja, ja heidän työ tavoissaan, ja kait heilläkin persoonavaikuttaa.. Voisi olla kenties parempi vaihto ehto kuin psyk. luona käymisen lopetus? Jos ainakin kokeilisit? Voimia sinulle!
*hali* sulle. Olen itse naispuoleinen ja mulla on ollut aika sama tilanne mutta toisteppäin. Eli Äitini teki itsemurhan kun olin 2v ja siitä asti minulla ei ole oikeen mitään naismallia ollut isänikään ei koskaan naista enään itselleen ottanut. Kasvoin miesten keskuudessa ja kaikki ystäväni oli yleensä poikia minulla onneksi on aina sillon tällön edes joku naispuoleinen ystävä ollut mutta vieläkään en oikeen voi rennosti naisten kanssa olla. koulut kyllä oli ihan täyttä tuskaa. Nyt olen 20v minulla on 1v lapsi ja seurustelen jopa miehen kanssa :) vaikka välillä kyllä on mietityttänytkin että päädynkö kuitenkin pitämään naisista.. eikö sulla ole ketään miespuoleisia sukulaisia kenen kanssa koittaa jutella? ja tosiaan eikö sulla ikinä ole ketään poikaa ollut ystävänä? niin no joo toisaalta pojat ei aina ole yhtä suvaitsevaisia kun tytöt.. kannattaa koittaa kysyä jostain noista tukihenkilöistä mulle muistaakseni joskus psygologi ehdotti jotain semmosta tai jos saisit jonkun miespuoleisen tukihenkilön jonka kanssa jutella ja tehdä jotain aina sillon tällön kuten käydä kahvilla tai elokuvissa tai jotain muuta vastaavaa..