Asioilla on syynsä, ja myös se mieliä kuohuttava valtapoliittinen näytelmä, joka nyt on käynnissä ja jonka lopputulos saattaa vielä muodostua millaiseksi tahansa, omaa juurensa, jotka ulottuvat liki parinkymmenen vuoden takaisiin ratkaisuihin, rahamarkkinoiden vapauttamiseen ja sitä seuranneeseen keinotteluaaltoon. Tuolloinhan sosialidemokraattisen presidentti Koiviston aktiivisella taustavaikutuksella purettiin pankkeja koskevat säännöstelyt, mistä seurauksena oli maan täyttyminen lähinnä amerikkalaisella lainarahalla, valtavien arvonmuodostuskuplien ja kasinotalouden syntyminen sekä itsenäisen historiamme pahin taloudellinen romahdus, josta ei sitten enää selvitty eikä tulla koskaan selviämäänkään.
Myrskyisten vaiheiden jäljiltä maahan on jäänyt pysyvä suurtyöttömyys, ja vakiinnutetut velan mekanismit pitävät huolen siitä, ettei poliittisilla koneistoilla ole enää käytössään sellaista valtaa, jolla kurjistuva yhteiskunnallinen tilanne voitaisiin oikaista. Osalla kansasta menee kohtalaisen hyvin, keskiluokka jaksaa jostain käsittämättömästä syystä (tyeryyttään?) yhä uskoa ihanteisiinsa vaikka sillä teetätetään kaikki reaaalinen työ ja maksatetaan liki kaikki verot, mutta köyhempien elämä, jossa reaalista paranemista ei ole tapahtunut enää kymmeniin vuosiin, on aivan viime vuosina kääntynyt selvälle kurjistumiskurssille.
Ahon - Viinasen talouspolitiikka oli käytännössä sitä että yksityistaloudessa tehty haaksirikko sosialisoitiin valtion piikkiin ja "valtionvelasta tehtiin uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto" (Seppo Oikkonen: "Narkissos-esseet"). Tämä tarkoitti talousoppien reivaamista uusliberalismin linjoille, minkä Suomi suorittikin mallioppilaan kiltteydellä, kuten täällä Viinasen vieraina viihtyneet IMF:n tarkkailijat mielihyvin totesivat. Valittu linja tyydytti niitä joiden mielestä yhteiskunnan tuleekin vain tarjota taloudelliselle "kilpailulle" puitteet ja joiden mielestä sosiaalitoimi joutaakin alasajaa --- talous on voittajia ja menestyjiä varten, ja yhteiskunta vain taloutta varten.
Valtiontalouden perinteisiä tehtäviä leikattiin saman verran kuin sen uudet tehtävät, eli velanmaksu kansainvälisille lainakauppiaille edellytti. Kansalaiset eivät tätä politiikkaa sietäneet, äänestivät Viinasen linjaa vastaan ja panivat toivonsa Lipposeen. Vaalivoittajana tämä sai välittömästi huomata, ettei linjan muuttaminen enää ollut kansallisissa käsissä. Maan velkaannuttaneet tahot vaativat että Viinanen jatkaisi valtiovarainministerinä, eikä Lipposella ollut muuta mahdollisuutta kuin leikkauspolitiikan jatkaminen.
Kahdeksan vuotta Lipponen "nautti" hyvin kyseenalaisesta vallasta. Talouskasvun dogmien hokeminen saattoi tarjota vähän luonnevikaiselle valtapoliitikolle uskonvahvistusta, mutta toisaalta kävi koko ajan yhä vääjäämättömimmin selväksi, että vaikka talouden tunnusluvut saataisiin näyttämään miten hyvin lukemia tahansa, tosiasiassa yhteiskunnassa kuilut kasvaisivat ja hyvinvointivaltio murenisi. Mitään ei ole tehtävissä. Talouden rattaat jauhavat globaalimittakaavassa, rahatalous ja reaalitalous ovat peruuttamattomasti irronneet toisistaan, ja taloutta hallitaan rahalla. Seurauksena on se että reaalinen hyvinvointi tuhoutuu.
Esimerkiksi "työ" loppuu maailmasta - se on fakta, jota jostain syystä ei tunnusteta. Vuosina 1980-93 maailman viisisataa suurinta yritystä "rationalisoi" palkkalistoiltaan joka neljännen työntekijän. Samaan aikaan niiden liikevaihto kasvoi 1,4 -kertaiseksi, ja niiden omaisuuden arvo 2,3 -kertaiseksi. Tällaisessa kehityksessä tiivistyy yksinkertainen sanoma taloudellisen kasvun ehdoista ja vaikutuksista. Se on: mitä enemmän talous kasvaa, sitä enemmän syntyy työttömyyttä. Vain se, että talous levittyäytyy maailmanlaajaksi, estää vielä jonkin aikaa pään tuloa vetävään käteen.
Suomi on globalisaatiokuvioissa selvä häviäjä, meillä ylikansalliset trendit ja kansallinen tragedia toteutuvat kauniisti rinta rinnan. Itsenäisyystaisteluistaan ylpeä kansakunta on yritysjohtajien painostuksesta ja poliitikkojen myötäilemänä myyty ulkomaalaisomistukseen, ja valtiokoneistosta on tehty pelkkä velanmaksuautomaatti. Noin 70% pörssinoteeratuista suomalaisyrityksistä on ulkomaalaisomistuksessa, lähinnä amerikkalaisten sijoittajien lypsylehminä, kansallisesta "ylpeydestämme", Nokiasta, yli 90%. Mitä virkaa on kansallisella politiikalla, varsinkin kun kaikki tärkeät päätökset, erityisesti kaikki rahaa koskevat päätökset, tehdään EU:n puitteissa? Politiikka onkin viimeistään viime vuosikymmenen mittaan muuttunut pelkäksi teatteriksi, pelleilyksi, jossa poliitikkojen tehtäväksi jää enää näytellä siinä määrin uskottavasti, että mukaanpääsy seuraavallekin vaalikaudelle varmistuisi.
Poliittisen teatterin ontoissa lavasteissa yksityisille intrigeille ja eduntavoittelulle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia. Näitä yrityselämän ja poliittisen elämän kytkentöjä nousee pintaan yhä enemmän, mutta odotettavissa on että toistaiseksi vielä puhdassieluinen kansa lakkaa kohta taivastelemasta skandaalejakin. Turtumus väärinkäytösten esilletuloon valtaa pian vaalikarjan, ja ihmiset lakkaavat välittämästä asioista joille kuitenkaan eivät mitään mahda. Raaka talous voittaa, politiikka häviää.
Myös Jäättenmäen ero on näytelmä, jossa repliikit ovat vain onttoja kuoria. Juuri kukaan ei enää jaksa katsoa taaksepäin tarpeeksi kauas nähdäkseen koko kuvan siitä mikä kaikki on nyt kyseessä. Voidaan vain kysyä: miksi näytelmä näytellään tällä pinnallisella tasolla, miksi ei kaivella pintaa syvemmältä? Siihen on hyvin yksiselitteinen vastaus: mitä syvemmältä motiiveja ja tekemisiä kaiveltaisiin, sitä enemmän tulisi näkyviin seikkoja joita kaikki osapuolet haluavat pitää piilossa.
Siksi kukaan ei tule täydellisesti selvittämään mitä Lipponen meni Bushille lupaamaan. Siinä saattoi tapahtua maanpetos, tai sitten ei. Mahdollisesti Lipposesta on kannustanut vain epätoivoinen tarve mielistelemällä Bushia varmistaa, että Suomi saisi urakoita Irakin sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Niin pitkälle ollaan siis politiikassa menty: eikö talouden pyörien pyörittäminen ruumiiden kustannuksella todista jo melkoisesta epätoivosta ja moraalisesta rappiosta?
Sitäkään ei enää näköjään myönnetä, että ulkopoliittinen johtomme joutui omien kansalaisten keskuudessa heränneen närkästysreaktion seurauksena rukkaamaan linjaansa -- Tuomioja puhui utva:n kokouksen jälkeen siitä että USA:ssa oli ollut "väärinkäsitys" Suomen kuulumisesta sotakoalitioon, mutta kuten Jäättenmäen eroon johtaneessa eduskuntakeskustelussa kuulimme, linjan rukkaamistakaan ei enää myönnetä. Kuinka siis enää voitaisiin ottaa käsittelyyn se että Suomi muiden sotakoalitioon kuuluvien maiden tavoin toteutti CIA:n suunnitteleman irakilaisdiplomaattien kiristyksen ja karkoituksen, ja sorruttiin jopa sensuroimaan YLE:n amerikankirjeenvaihtajan asiaa koskeva uutinen? Tai kuinka rohjettaisiin julkisuudessa pohdiskella sitä missä määrin missäkin vaiheessa kaikki ulkopolitiikastamme vastaavat toimijat, presidentti, ulkoministeri ja pääministeri, ovat toimineet täydellisessä yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä. Jos tämän tietäisimme, meillä saattaisi olla myös hieman toisenlainen kuva siitä missä määrin Mannisen toimet ovat ikään kuin "asiaankuuluvia" ja ovatko ne ehkä ollenkaan sillä tavoin "rikollisia" kuin minä ne tässä läpinäkymättömyyteen tähtäävässä poliittisessa näytelmässä esitetään.
Elämme ihmeellisiä aikoja. Toisaalla jauhavat talouden isot pyörät, jotka luovat numeerisia kuplia, joilla kuitenkaan kenenkään elämää ei tehdä yhtään paremmaksi. Toisaalla poliitikot yrittävät pitää niin yleensä politiikan kuin erityisesti omasta uskottavuudestaan kiinni epätoivoisesti -- ja tässä yrityksessään ajautuvat tuhoisiin valtataisteluihin toistensa kanssa. Näiden taistelujen seurauksena häviäjäksi joutuu kuitenkin koko kansa.
Myrskyisten vaiheiden jäljiltä maahan on jäänyt pysyvä suurtyöttömyys, ja vakiinnutetut velan mekanismit pitävät huolen siitä, ettei poliittisilla koneistoilla ole enää käytössään sellaista valtaa, jolla kurjistuva yhteiskunnallinen tilanne voitaisiin oikaista. Osalla kansasta menee kohtalaisen hyvin, keskiluokka jaksaa jostain käsittämättömästä syystä (tyeryyttään?) yhä uskoa ihanteisiinsa vaikka sillä teetätetään kaikki reaaalinen työ ja maksatetaan liki kaikki verot, mutta köyhempien elämä, jossa reaalista paranemista ei ole tapahtunut enää kymmeniin vuosiin, on aivan viime vuosina kääntynyt selvälle kurjistumiskurssille.
Ahon - Viinasen talouspolitiikka oli käytännössä sitä että yksityistaloudessa tehty haaksirikko sosialisoitiin valtion piikkiin ja "valtionvelasta tehtiin uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto" (Seppo Oikkonen: "Narkissos-esseet"). Tämä tarkoitti talousoppien reivaamista uusliberalismin linjoille, minkä Suomi suorittikin mallioppilaan kiltteydellä, kuten täällä Viinasen vieraina viihtyneet IMF:n tarkkailijat mielihyvin totesivat. Valittu linja tyydytti niitä joiden mielestä yhteiskunnan tuleekin vain tarjota taloudelliselle "kilpailulle" puitteet ja joiden mielestä sosiaalitoimi joutaakin alasajaa --- talous on voittajia ja menestyjiä varten, ja yhteiskunta vain taloutta varten.
Valtiontalouden perinteisiä tehtäviä leikattiin saman verran kuin sen uudet tehtävät, eli velanmaksu kansainvälisille lainakauppiaille edellytti. Kansalaiset eivät tätä politiikkaa sietäneet, äänestivät Viinasen linjaa vastaan ja panivat toivonsa Lipposeen. Vaalivoittajana tämä sai välittömästi huomata, ettei linjan muuttaminen enää ollut kansallisissa käsissä. Maan velkaannuttaneet tahot vaativat että Viinanen jatkaisi valtiovarainministerinä, eikä Lipposella ollut muuta mahdollisuutta kuin leikkauspolitiikan jatkaminen.
Kahdeksan vuotta Lipponen "nautti" hyvin kyseenalaisesta vallasta. Talouskasvun dogmien hokeminen saattoi tarjota vähän luonnevikaiselle valtapoliitikolle uskonvahvistusta, mutta toisaalta kävi koko ajan yhä vääjäämättömimmin selväksi, että vaikka talouden tunnusluvut saataisiin näyttämään miten hyvin lukemia tahansa, tosiasiassa yhteiskunnassa kuilut kasvaisivat ja hyvinvointivaltio murenisi. Mitään ei ole tehtävissä. Talouden rattaat jauhavat globaalimittakaavassa, rahatalous ja reaalitalous ovat peruuttamattomasti irronneet toisistaan, ja taloutta hallitaan rahalla. Seurauksena on se että reaalinen hyvinvointi tuhoutuu.
Esimerkiksi "työ" loppuu maailmasta - se on fakta, jota jostain syystä ei tunnusteta. Vuosina 1980-93 maailman viisisataa suurinta yritystä "rationalisoi" palkkalistoiltaan joka neljännen työntekijän. Samaan aikaan niiden liikevaihto kasvoi 1,4 -kertaiseksi, ja niiden omaisuuden arvo 2,3 -kertaiseksi. Tällaisessa kehityksessä tiivistyy yksinkertainen sanoma taloudellisen kasvun ehdoista ja vaikutuksista. Se on: mitä enemmän talous kasvaa, sitä enemmän syntyy työttömyyttä. Vain se, että talous levittyäytyy maailmanlaajaksi, estää vielä jonkin aikaa pään tuloa vetävään käteen.
Suomi on globalisaatiokuvioissa selvä häviäjä, meillä ylikansalliset trendit ja kansallinen tragedia toteutuvat kauniisti rinta rinnan. Itsenäisyystaisteluistaan ylpeä kansakunta on yritysjohtajien painostuksesta ja poliitikkojen myötäilemänä myyty ulkomaalaisomistukseen, ja valtiokoneistosta on tehty pelkkä velanmaksuautomaatti. Noin 70% pörssinoteeratuista suomalaisyrityksistä on ulkomaalaisomistuksessa, lähinnä amerikkalaisten sijoittajien lypsylehminä, kansallisesta "ylpeydestämme", Nokiasta, yli 90%. Mitä virkaa on kansallisella politiikalla, varsinkin kun kaikki tärkeät päätökset, erityisesti kaikki rahaa koskevat päätökset, tehdään EU:n puitteissa? Politiikka onkin viimeistään viime vuosikymmenen mittaan muuttunut pelkäksi teatteriksi, pelleilyksi, jossa poliitikkojen tehtäväksi jää enää näytellä siinä määrin uskottavasti, että mukaanpääsy seuraavallekin vaalikaudelle varmistuisi.
Poliittisen teatterin ontoissa lavasteissa yksityisille intrigeille ja eduntavoittelulle tarjoutuu uusia mahdollisuuksia. Näitä yrityselämän ja poliittisen elämän kytkentöjä nousee pintaan yhä enemmän, mutta odotettavissa on että toistaiseksi vielä puhdassieluinen kansa lakkaa kohta taivastelemasta skandaalejakin. Turtumus väärinkäytösten esilletuloon valtaa pian vaalikarjan, ja ihmiset lakkaavat välittämästä asioista joille kuitenkaan eivät mitään mahda. Raaka talous voittaa, politiikka häviää.
Myös Jäättenmäen ero on näytelmä, jossa repliikit ovat vain onttoja kuoria. Juuri kukaan ei enää jaksa katsoa taaksepäin tarpeeksi kauas nähdäkseen koko kuvan siitä mikä kaikki on nyt kyseessä. Voidaan vain kysyä: miksi näytelmä näytellään tällä pinnallisella tasolla, miksi ei kaivella pintaa syvemmältä? Siihen on hyvin yksiselitteinen vastaus: mitä syvemmältä motiiveja ja tekemisiä kaiveltaisiin, sitä enemmän tulisi näkyviin seikkoja joita kaikki osapuolet haluavat pitää piilossa.
Siksi kukaan ei tule täydellisesti selvittämään mitä Lipponen meni Bushille lupaamaan. Siinä saattoi tapahtua maanpetos, tai sitten ei. Mahdollisesti Lipposesta on kannustanut vain epätoivoinen tarve mielistelemällä Bushia varmistaa, että Suomi saisi urakoita Irakin sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa. Niin pitkälle ollaan siis politiikassa menty: eikö talouden pyörien pyörittäminen ruumiiden kustannuksella todista jo melkoisesta epätoivosta ja moraalisesta rappiosta?
Sitäkään ei enää näköjään myönnetä, että ulkopoliittinen johtomme joutui omien kansalaisten keskuudessa heränneen närkästysreaktion seurauksena rukkaamaan linjaansa -- Tuomioja puhui utva:n kokouksen jälkeen siitä että USA:ssa oli ollut "väärinkäsitys" Suomen kuulumisesta sotakoalitioon, mutta kuten Jäättenmäen eroon johtaneessa eduskuntakeskustelussa kuulimme, linjan rukkaamistakaan ei enää myönnetä. Kuinka siis enää voitaisiin ottaa käsittelyyn se että Suomi muiden sotakoalitioon kuuluvien maiden tavoin toteutti CIA:n suunnitteleman irakilaisdiplomaattien kiristyksen ja karkoituksen, ja sorruttiin jopa sensuroimaan YLE:n amerikankirjeenvaihtajan asiaa koskeva uutinen? Tai kuinka rohjettaisiin julkisuudessa pohdiskella sitä missä määrin missäkin vaiheessa kaikki ulkopolitiikastamme vastaavat toimijat, presidentti, ulkoministeri ja pääministeri, ovat toimineet täydellisessä yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä. Jos tämän tietäisimme, meillä saattaisi olla myös hieman toisenlainen kuva siitä missä määrin Mannisen toimet ovat ikään kuin "asiaankuuluvia" ja ovatko ne ehkä ollenkaan sillä tavoin "rikollisia" kuin minä ne tässä läpinäkymättömyyteen tähtäävässä poliittisessa näytelmässä esitetään.
Elämme ihmeellisiä aikoja. Toisaalla jauhavat talouden isot pyörät, jotka luovat numeerisia kuplia, joilla kuitenkaan kenenkään elämää ei tehdä yhtään paremmaksi. Toisaalla poliitikot yrittävät pitää niin yleensä politiikan kuin erityisesti omasta uskottavuudestaan kiinni epätoivoisesti -- ja tässä yrityksessään ajautuvat tuhoisiin valtataisteluihin toistensa kanssa. Näiden taistelujen seurauksena häviäjäksi joutuu kuitenkin koko kansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.