Miten sattui ja taphtui.Ei tainnut olla muumilaastarii ja sairaalaa lähellä.Miten hoidettiin.
lapsuus tapaturmat
kukkavoi
411646
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
ei koskaan onneksi tapahtunut. Voita laitettiin kuhmuun ja se laski heti. Laskee vielä tänäkin päivänä nykyajan voilla.
Oli sen verran kaukana lääkärit ja sairaan
hoito.Eikä ollut etes pirssille tietä.Hevosella
tai kävellen olis pitänyt ensin mennä n.8 km
maantien varteen.
Lähinnä puukon kanssa mestaroinnista sormiin
tulleita haavoja oli joskus useita yhtä aikaa.
Päre vasujen teko oli altis sormille.Puukko lipes
hyvin helposti ohkasesta puu suikaleesta.
Kerran raahasin ulos unohtuneet tikkaat aitan
rapuille ja kiipesin siitä katolle.Tikkaat luisti
jäisiltä rapuilta ja minä selälleen rapuille
lukua ottamaan.
Heräsin kun oltiin menossa kovaa vauhtia hevosella
autotien varteen.Tajuihini en ole tullut
vieläkään kunnolla.:)))
Vammaasi nähden..;))
Joskus harvoin sattuu sitten selkeimpiäkin jaksoja.
Pilven raosta pilkahtaa vähän valoakin kaamokseen.:)))
Niin. Penikkana olinitseni mittaisella pokasahalla sahailemassa jotain puupyssyä itselleni. Joopajoo nykäisin sitten peukalonsyrjään ja jokin iso verisuoni meni poikki.
Helevatasti sidettä ympärille ja käsi lumisaaviin. Ambulanssia varten ois pitänyt tarpoa umpihangessa naapuriin, eikä se ois päässyt kuin parinsadan metrin päähän kujansuuhun kun oli paksusti lunta.
On siinä arpi vieläkin, mutta henkiin jäätiin.
Ja toinen. Joku ihmeellinen flunssa oli liikkeellä. Olin tukehtua yöllä kun henki ei enää kulkenut. Sisko otti mut syliin, vei ulos portaille ja roikotti polttimo alaspäin ja nytkytti limoja liikkeelle.
Seuraavalla viikolla kävi joku terveyssisar kotona mittaamassa ruumiinlämmön perseestä kuumemittarilla ja vissiin määräsi jotain Basimysiiniä takapuolen punoitukseen....
Tuosta jäi lähinnä mieleen kuolemanpelko ja häpeän tunne siitä kun joku työntää tavaraa hanuriin...
Sitä en tiedä miten nykypäivänä vanhemmat ja perhe suhtautuvat natiaisten ongelmiin, jotenkin oletan että apua vaan huudetaan yhteiskunnalta.
Miestenpyörällä ajoa ja ojaan.Polvet rikki takamus mustelmilla ,taluttamista pyörää kilometri kotiin ja huutoo.Tulos pyörä rikki ja takamus vielä kipeenpi sen risun jäljeltä...Otin pyörän omin päin.auts auts
pyörällä aika rajusti,kun menin juuri mäkeä alas..Paikat oli tosi pahasti asfaltti-ihottumalla ja reikä ammotti päässä.Taju tais hetken olla kankaalla..Eipä siinä hoitoa ollu muuta ku makoilu..
Kymmenvuotiaana mä tein hyppyrin lähimetsään. Siellä oli sopiva rinne ja kivi rinteessä josta sain helposti lumella muotoiltua hyvän hyppyrin, ajattelin että se lennättää korkealle oli se niin näyttävä töyssy. Tamppasin suksilla alustaa, laskin siihen jatkoksi latua jonneka vauhti tulisi hiipumaan hypyn jälkeen. Tein myös ylämäen ladun ja tamppasin hyppyrin nokalle hyvän ponnistus alustan.
Nyt hyppyrimäki oli valmis, alusta tosi oli vielä pehmeä mutta kovettuu kyllä yöllä. Ajattelin että kyllä kaverit tulevat yllättymään, sitten nähdään kuka uskaltaa laskemaan kunhan kerron heille, pidetään oikein poikien olympialaiset. Mutta mieleni teki hypätä yksi koehyppy vaikka sen mäen pehmeys arvelutti vähän. Mutta olisipahan jo tavoitemerkki toisille, saattaisin lentää jopa kymmenenmetriä kenties, tamppaisin samalla nousulatua mäelle mietin, ja ei muuta kun nousin mäelle. Ja hurautin rinnettä alas ja ponnistin nokalta kuin olin kuullut parhaimpien mäkimiesten tekevän. Hyppyri lennätti todella korkealle ja putosin pehmeälle aluselle johon sukset upposivat lähes polvia myöten. Mä sukelsin salamana naamalleni lumihankeen ja suksien kannat kopsahtivat takaraivooni, ja olin tuupertunut lumeen siitä kopsauksesta. Kun tulin tajuihini huomasin että verta oli kaikkialla, lumessa se näytti valtavalta. Mä hätäännyin, kaivoin pipon ja sukset lumesta ja hiihdin itku kurkussa puolenkilometrin matkan kotiin. Kotona syntyi kova hälinä, äiti pyyhki vedellä tukasta enimmät verijäljet ja kääri sitten mun päähäni siteen ja määrääsi minut sänkyyn lepäämään. Mieluusti meninkin ja pääsin rauhoittumaan siitä säikäyksestä. Haava parani pian ja viikon kuluttua hiihdin uudelleen katsomaan sitä hyppyriä. Olin hypännyt avaus hypyllä kymmenenmetriä hyvinkin, mutta en kertonut kavereille, olympialaisia ei siinä pidetty ja se hyppyrikin jäi vain sen yhden hypyn hyppyriksi ja unohduksiin.
omasta lapsuudestani kerrottu!Ja ei pelottanut alastulo,oli pitkä matka raivattu pieni linja puitten väliin,josta just ja just mahtui vauhdin kiihtyessä laskemaan.
Ylhäältä alas oli jopa satoja metrejä.
Ja sitten vaan ponnistus ja-lento!
Ja suksi poikki ja pelosta vavisten menin kotiin...
Olihan pukki tuonut uudet sukset.
Silläkertaa ei tapahtunut pahempaa,mitä nyt pikku naarmu karkeasta lumesta...
Siinä samassa metsässä vähän kauempana oli toinen hyppyrimäen paikka. Siinä hypättiin paljonkin. Nyt jälkeenpäin olen ihmetellyt kuinka läheltä puita se vauhtimäen latu kulki, mutta ei kukaan onnekseen koskaan sattunut niihin kaatumaan.
Paitsi minä kerran potkurilla. oli kuutamoinen ilta ja me olimme laskemassa mäkeä hankikannolla. Toiset laskivat kelkoilla ja minä äidin potkurilla. Hyvin meni siihen asti kunnes täräytin puuhun ja ei kun aisat poikki potkurista ja minä rähmälleni hangelle. Tuli naamaan paljon verisiä naarmuja hangesta, onnekseni en sattunut siihen puuhun. Taas nolona ja häpeissäni kotiin, tuli kovat torumiset, tuliko peräti tukkapöllyä en muista. Isä korjasi potkurin ja mun naaman naarmut hävisivät ja unohtuivat aikaa myöten.
mitään pahempaa minulle sattunut.
Siskoani puri käärme, jalka turposi ihan
hirveeksi pölkyksi ja hän joutui viettämään
sängyssä muutaman päivän. Välillä oli sen
tajunnan kanssa niin ja näin, mutta lääkärissä
ei käyty. Naapurit, joiden piha-alueella se
tapahtui sanoivat vain, että sinua on mehiläiset
pistänyt ja äitini uskoi heitä.
Kyseisen talon ympäristössä oli paljon käärmeitä,
meillä ei koskaan ollut kenkiä jalassa, kun
postia heille veimme. Aina vain paljain jaloin
kaikki ryteiköt juosta hilpastiin.
Kiire uimaan penikkana ja päätettiin oikasta lehmähaan kautta.Hypättiin piikkilankan alta aitaukseen ,mut minun hyppy liian korkea jäi nahat piikkilankaan 3syvää viiltoo ja kipeetä teki.Nukuttiin sit viikko massulteen.
Puri käärme! Ja selvisi levolla. Eihän sitä meidän lapsuudessa lääkäriin hevin lähdetty, kotikonsti olivat useimmiten ensiapuna ja lopullisena hoitonakin.
Minä tiedän erään tapauksen täältä viime kesältä kun käärme puri kävelijää nilkkaan niin että hän ei itse huomannutkaan koko tapahtumaa, ennen kuin kipu ja turvotus pakottivat terkkariin. Siellä lääkäri totesi, että "kyykäärme on sinua purrut"!
lääkärissä käytetty, mutta ei me pahemmin oltu
sairaanakaan, mitä nyt nuo rokot ja erikoisemmat
flunssat oli. Monesti olen jälkeenpäin ajatellut,
että olisi varmaan jotain ehkä helpotusta tullut,
jos olisi lääkärissä käytetty, kuten esim. aasialaisessa.
Tulikin mieleen että ensimmäisissä verikokeissa
olin kaksikymppisenä.
Minä tiedän kanssa yhden tapauksen, ihan samanlainen
kuin tuo sinun kertoma, että lääkäri
näki jalassa ne kaksi reikää. Kyseinen henkilö
oli kyllä sen käärmeen nähnyt jossain vaiheessa,
mutta ei ollut huomannut sitä, koska pisti.
Hänellä oli paha reuma ja siihen vahvat kipulääkkeet,
saattoi tietysti olla, että ei
tuntenut kipua senkään takia.
Minulla on ollut aivan pienenä lapsena (vuodenikäisenä) verisuonikasvain vasemmankädenranteessa. Mun äitini oli nuorena naisena siellä Helsingissä kotiapulaisena eräässä perheessä, niin varmaan sillä kokemuksella hän osasi lääkärien ristiriitaisista neuvoista valita juuri sen oikean. Hän tiesi siellä olevasta sädehoitolaitoksesta ja siitä että se voi auttaa tämäntapaisissa sairauksissa. Hän vei minut sinne saamaan sädehoitoa käteen ja sillä hoidolla se kasvain hävisi, eikä minulla ole ollut mitään vaivaa siitä sen jälkeen.
Eihän se tietysti ikään katso. Jotenkin vaan
aina tuntuu pahalta varsinkin silloin, kun
lapselle tulee sairautta ja varsinkin vaikeita sairauksia.
Varmasti olet saanut parhaan mahdollisimman hoidon,
mitä saatavilla on ollut.
Helsinkiinhän ne tuolta mailtakin lähetti aina
erikoisempaa hoitoa vaativat potilaat.
Varmasti parasta hoitoa siihen aikaan. Olisi pitänyt kuulemma käyttää vielä toisen kerran, mutta eivät kuitenkaan ole sitä tehneet kun se hoito on niin arvokasta taloudellisesti silloin ollut. Mutta parani yhden kerran käynnillä. Ainoa merkki siitä on että iho on hieman erinäköinen kuin toisessa kädessä, toimii kuitenkin oikein hyvin. Olen vasen kätinen ;)
varmasti muistakkaan, kun ikää ei ole ollut
enempää. Varmasti on ollut arvokasta, kun
yksityisesti on joutunut käymään.
Se on kuitenkin ollut hyvä, että hoito auttoi,
vaikka ei useampaa kertaa hoitoa ollut mahdollisuus saada.
Kiitoksia ainakin, enkä tiedä mitä kaikkea olenkaan. Se on ollut todella aika suurikasvain, paljon suurempi kuin lapsenkäsi nyrkissä. Joku lääkäri on ehdottanut leikkausta, mutta toinen on sen torjunut koska se olisi johtanut hänen mielestään käden menetykseen. Ja varmaan näin olisi tapahtunutkin, verisuoni kirurgia ei kuitenkaan vielä silloin ollut kovinkaan kehittynyttä.
Nyt kuitenkin, "Nukkumatti nousee ja ovehen hiljaa lyö" Hyvää yötä!
Öitä.:)
Mä opettelin ajamaan,(useimmiten salaa) isän miesten pyörällä tangonvälistä niin kuin sitä sanottiin kun en ylettänyt ajamaan tangonpäältä. No se alkoi jo sujumaan vallan loistavasti. Kunnes eräänä kertana housun lahje meni ketjujen väliin, juuttui siihen ja mä huristin metsikköön "mukkelismakkelia". No itkut ja huutohan siitä syntyi, äiti tuli auttamaan, eikä meinannut saada lahjetta irti. Minulla oli naarmuja ja kolhuja siellä täällä, mutta onneksi pyörä säilyi lähes ehjänä.
sitä opeteltiin ja ajettiinkin. Kolhuja tuli,
jos jonkinlaista, mutta ei mitään onneksi pahempia.
Meillä ei omia pyöriä ollut, ennekuin
sitten lähes aikuisena, joskin nekin oli toisten
vanhoja.
Isällä oli pyörä, minulla vasta ehkä kymmenvuotiaana. Isä osti vanhan pyöränromun jonka eräs polkupyörämekaanikko korjasi. No upea se minun mielestäni oli, oikein hyvä kerrassaan.
Silläkin pyörällä sain sitten myöhemmin kovan kolauksen kun aja huristelin sitä pomppuista kylätietä ja siitä pyörästä katkesi aivan yllättäen etuhaarukka. Mä lensin salamana päistikkaa maahan. Naarmuja ja kolhuja tuli roppakaupalla, taisi tajuntakin olla siinä ja siinä että säilyykö vai ei. Mutta mä raahasin pyörän kotiin ja se kunnostettiin vielä siitäkin rytinästä ajokuntoon.
isällä oli pyörä ja vanhemmilla veljillä,
mutta ei meillä nuoremmilla. Minäkin olen
ajanut sen jälkeen kun opin pyörällä ajamaan
veljeni miesten pyörällä.
Olihan se vähän hankalampi ajella, mutta aikuisten
naisten pyörä ei paljon sen kummempi, kun ei
ylettänyt satulalle istumaan.
Kummasti sitä vaan kyläkauppaan ajettiin ja
heinäaikaan varsinkin kun piti kiireesti jotain
saada niin meikäläinenhän se oli joka sinne lähti.
Seitsemän kertaa päivän aikana oli kai se ennätys,
kun jatkuvasti piti jollekkin aina jotain mennä hakemaan.
Vanhempia sisaruksia oli lomalla meillä
ja koko ajan jotain puuttui heiltä.:)
Meiltä oli lähes neljä kilometriä kaupalle ja siihen kylä keskukseen. Muuten muistatko ne kahden litran talouskalja pullot joita silloin oli kaupassa.
kuin kaksi kilometriä. Arvaas mitä, en äsken
kehdannut kertoa, että niitä kahden litran
talouskaljapulloja hain kyläkaupasta kotiin.
Ne muut kerrat limsaa sun muuta niille toisille.
Silloin vielä sattui niin, että jenkkikassista
putosi pohja hiekkatiellä, suurehkossa mäessä.
Pullo tietysti hajosi ja uudelleen vaan kauppaan.
Yleensä äiti teki kotikaljaa heinäaikana ja
muulloinkin, mutta eihän se aina riittänyt ja
sitten haettiin sitä valmista kaupasta saatavaa.
Me penskat lisättiin siihen sokeria ja hyvääkin se
oli.:)
Ajatuksen nimittäin, samaan suuntaan kulkemaan. Ne talouskalja pullot olivat niin painavia ja kun suuriakin olivat. Eipä ihme että kassinpohja petti.
Varmaan sitä monissa heinätöissä juomana käytettiin, sehän oli kuin kotikaljaa.
Alkaa nukuttamaan, pitää untenmaille lähteä.
"On sillä uniset tossut
Ja niillä se sipsuttaa,
Se hiipii ovesta sisään
Ja hyppää kaapin taa."
Hyvää yötä, kauniita unia!
kun ei ikääkään vielä niin paljon ollut..
Hyvää yötä ja kauniita unia!!
mieleen, kuin jalan joutuminen polkupyörän pinnojen väliin, montakin kertaa. Vanhempien ritsillä kun istui pikkutyttönä. Pahimpia käytiin näyttämässä lääkärissäkin, lähellä, koska kaupungissa asuttiin.
Muistan. Äitini ajoi pyörää ja tarakalla istuvan sisareni jalka jäi väliin. Se oli pahanäköinen ja varmasti kipeä pitkään.
oli kantapää pitkän aikaa. Sittenhän alettiin pyörissä käyttää pinnaverkkoja, että jalat säästyivät.
Mun sisarellani varpaat ja jalkapöydän puoli oli pahimmin. Äiti ja isä virittivät jotain kangasta siihen molemmin puolin pyörää, aivan kuin ne verkotkin olivat. Minä istuin aina isäni tarakalla, minulle ei sitä sattunut, muuta siitäkin edestä;)
Tekivät kaivoa kotikylän koululle,ampumalla kalliota.
Sanomattakin selvää että poikia kiinosti ja sähkönalli piti pihistää.
Kotipihalla olevan kallion päälä piti kokeilla pamahtaako,aivan oikein, se pamahti.
Päälle heittämäni rapakivi tehosi ,näen vieläkin sen puna/ oranssi leimahduksen silmissäni.
Oli muuten enemän kuin pari reikää etupuolella,pahin oli jalan reikä.
Senkin muistan kuinka nilkasta pruuttasi verisuihku istuessani äitin pyörän tarakalla.
Se ampulanssi meni aikast lujaa, kotikylässä olevan rintamalla olleen lääkintämiehen talolle.
Pahempaakin nähneen miehen taidot riitti paikkaamiseen,suurin murhe oli se kun isä tuli lauantaina kotiin ja juttu sai sinetin.
Persustakin oli kipee sen jälkeen,ei tullut sympatiaa.
Me poikien kanssa kerättiin ja kannettiin
suutariksi jääneitä tykin ja kranaatin heittimen
ammuksia.Kun toi sota tanner oli aika
lähellä.Väänneltiin sitten putki tongeilla
vääntyneet sytyttimet pois ja laitettiin isot
tykin kuulat nuotioon pystyyn.Kun se siinä kuumeni
niin parinkymmenen metrin korkeuteen löi sinistä
liekkiä kun rotuli syttyi palamaan.
Onneksi ei sattunut mitään hurjan vakavaa, yhdeltä
pojalta silpoutui etusormi ja peukalo kun joku
heitti jotain "sota saalista"nuotioon ja räjähti
sitten siellä,sirpale osui just sitten
käteen.Siihen loppui meidän leikit ja urheilut
sillä rintamalla.
oli intohimo,omatekoiset tussarit ja muut.
Risuaita pöllyää komeesti kantopommien kanssa vauhditettuna.
Me jos ei toisetkaan.Mun koti nurkalle alle 10 m
rakensivat ryskä vuosina dynämiitti varaston,
hepposen lautakojun.Se sisälsi satoja kiloja
erilaista dynyä,herkistettyä ja tavallista,
kloraattia,nalleja ja tulilankaa eikä lukoista
tietoakaan.Jos se ois jostakin syystä pamahtanut
niin nahkurin orsilla olis oltu.
Tilaisuus teki silloin meistä pojista pienen
varkaan.Dynyä ja nalleja sekä tulilankaa tarttu
silloin tällöin taskun reunaan.Erilaisiin korven
kohteisiin niitä testattiin.Vanhemmassa väessä
aina aiheutti ihmetystä kun oli savotta polun
varrella kuoriutunut maata muutaman neliön
alueelta ja kiviä ja puita silpoutunut.
Aika hevosen leikissä sitä tuli oltua mukana hyi hitto sentään.
Minulla oli synnynnäinen sydänvika ja jalka murtui kerran. Jalkaa sairastin silloin niin kauan, että jouduin opettelemaan kävelemään uudelleen. Syd.vika leikattiin kuusivuotiaana Lastenklinikalla.
No parriin otteeseen astuin naulaan.Kaverin kans(alakoluikäsinä)vähän vetyperoksidilla "desinvioitiin". Kotona ei kärsiny mainita asiasta mittään,ko oltiin vähän luvattomilla teilä.Eikä ois auttanu muutenkaan puhua.Ois saanu vaan kotiarestia ja koivuniemen herraa.Ja tuommosen pikkuvaivan takia ei ois lähetty muutenkaan lääkäriin ,vaikka kaupungisa asuttiinki.
kaatuminen, - seurauksena ikkuinen arpi silmäkulmassa, ja yksi putoaminen josta selvisin säikähdyksellä ja hengityksen lamaantumisella.
Miten sinulla sitten? Ihan vaan uteiliaisuuttani kyselen, ei ole pakko vastata.
oven kiinni,etusormi välissä.luu paistoi.yläkerrassa asui sairaanhoitaja,joka
laittoi sormenpään paikoilleen ja kääre päälle.
sormenpää ei koskaan kasvanut kuin muut sormet,
toisaalta hyvä kaivaa nenää.vai että vielä sairaalaan.?