Tunnen myötähäpeää.

me ollaan sen avuttomampia kuin edellistenkään ikäluokien ikäisemme.

Mihin olettamasi perustuu?

En tunnusta olevani avuton..

on oikeen rattosaa ja leikkistä siä vanhaikodin kiikkustoolis ku rokki soi ja farkut jalaas rollaattorilla pitkin käytäviä rullataa.
Ja sitte ja ku se aika koittaa, nii on ainaki puheenaiheita. Kireet pipot ja nutturat on absolut out.
Ny ollaan siinä alle kuuskymppisiä, että on täs aikaa viä petrata. Mutta oppiiko se vanha koira istuun, häh? Maailma muuttuu, jos et ole havaannu.
Turha surra etukäteen sellasta mistä ei tiedä.

Me, tässä 50 iässä ja tästä eteenpäinkin, olemme valistuneita ihan oikeita tuntevia ja eläviä ihmisiä, niin kuin tähänkin asti. Turha luulla kenenkään nuorempien, että meikäläiset muuttuisivat joksikin zombeiksi tai marioneteiksi, tahdottomiksi vahanukeiksi.

Meillä jokaisella ihmisellä on itsemääräämisoikeus, ja meitä on tässä ikäryhmässä paljon, joten myöskin järjestäytyminen on mahdollista. Joten ei huolta huomisesta.

,,,

suhtauduta kuin nytkin ihmisiin. Jos soittelee poskeaan, haistattelee, ivailee, hymyilee, ärisee, kertoo vitsejä, runoja, puhuu alapääkieltä, kampittaa, nauraa jne.... hoitajille, niin reaktionhan se synnyttää.

että ihmiset ovat aina olleet samanlaisia. Tämä meidän sukupolvi osaa vain olla jo vapaammin ja näyttää avoimemmin tunteensa, mikä on vain hyvä asia.

Eräs hoitaja kertoi minulle, että hänen työpaikallaan hoitokodissa on dementoitunut papin rouva, joka huorittelee hoitajia ja puhuu todella rumia, joten on tainnut ajatukset olla tälläkin rouvalla ties mitä papinrouvan virkaa hoitaessaan, mutta ulospäin ei niitä ole näyttänyt ennenkuin nyt dementoituessaan.

mitäpä on arvokkuus sun mielestä?suora istuma asento,pinnistetty suun viiva ,otsan rypistely ylhäältä alas katsominen.
Kaikkee näitä voit yrittää olla ,vielä silloin kun hallitset omaa elämääsi,entäs sitten kun oot dementian puolella.
Silloin ihmiseltä riisutaan arvokkuus,jäljelle jäävää kuorta ei omaisetkaan tunne,kylmää vieläkin äidin muisteleminen.
Ennen rakas ja tärkeä ihminen liukui jonnekkin outoon minne ei yhteyttä saanut.
Senpä vuoksi iloitaan ja revitellään kun vielä voidaan.

ilotonta ja yksitoikkoista sillä, että kannat vastuun sukupolvesi munauksista, jos niistä nyt edes voi puhua; ne kun ovat oman pääsi sisällä olevia solmuja. Onneksi taidat olla melko yksin tuon mielipiteesi ja tunnevammasi kanssa.

Luulisin sinua äidikseni, ellen olisi varma, ettei hän koske tietokoneisiin. Hänenkin elämänsä on mennyt pelätessä paitsi omia myös kaikkien muiden tekemiä virheitä: mitäs naapuritkin nyt sanoo!

Ja nyt tulee tunnnustus: En halua olla sukuni vanhin koskaan. Haluan elää 100-vuotiaaksi iloista ja ennakkoluulotonta elämää lapsenuskoisena. Toivottavasti minua mahdollisesti hoitamaan joutuvilla on myös hauskaa!