Poika täyttää kohta 2 vuotta. Oon ollut kotona sen kanssa koko ajan. Ei ollut kiinnostusta kouluun menoon tms. Oon vaan jämähtänyt kotiin ja näihin hikisiin ympyröihin. Illalla ei tuu uni kuin joskus puolen yönjälkeen, pahimpina öinä ehdin nukkumaan 4 tuntia. Poika on ollut suht helppo aina, mitä nyt pikku ongelmia nukkumisen suhteen ilmaantunut uhmat ym. No mies haukkui laiskaksi vielä sillon kun yhdessä asuttiin, siis kun en tehnyt mitään järkevää ikinä tai ei ollut ruokaa pöydässä kun tuli töistä (no ei viittinyt tuhlata omiin ruokiin, et rahat riitti lapsen sapuskoihin, näin kävi monesti loppukuusta). No sen verran, ettei olla vuoteen asuttu yhdessä, jaksanut sen "ei oo rahaa kun oli kostee vkl" marinaa. Se siitä. Lapsestaan se kyllä tykkää enemmän kuin mistään mut suurinosa vastuu on minulla. Onhan sillä parempia kausiaan, kun se haluaa olla lapsensa ja meidän kanssa mut aika usein on ne omat jutut tärkeempiä. No ei se oo mitään ihmeempää, enää mulle.
Ittestäni oon alkanut olla huolissani.
Tätä on nyt jatkunut ainakin yli parikuukautta mut eilen yönä vasta iski vastenkasvoja, et hei en taida oikeesti ollakkaan ihan kunnossa. Tukiverkko on vahva, äiti ja sisko opettaneet kyllä vahvaa tahtoa ja tunnettä että "kyllä sä selviät, ollaan sun tukena".. Silti nekin on tahoillaan jossain depressioissa, ainakin äiti. Siskolla ei varmaan ole "varaa" sairastua näin ironisesti sanottuun muotitautiin. Sillon isompi perhe, mikä kuitenkin täytyy pyörittää. Niille en oo viittinyt puhua sen takia, et miten ite voin. On vaan normaalia niitten seurassa. Mut ne ei kyllä ole näkemässä miten romahtelen täällä kämpässä välillä. Ja ainoa ketä kärsii on mun oma poika.
Voisin istua tällä typerällä koneella koko päivän. Muksu sais häärätä mitä tykkää, kun vaan saisi istua ihan rauhassa, pääsis hetkeks turvaan tältä kaikelta kaaokselta. Onneksi näitä päiviä ei ole kuin kerran kuukaudessa.. Hirveet omantunnontuskat jälkeen päin. Olen vaipumassa alas jonnekin pohjamutiin.
Edellis iltana iski joku ihme kohtaus. Se alko ihan äkkiä, en ees tiiä mikä sen laukasi. Nukutin poikaa 1,5 tuntia. No sitten luojalle kiitos poika nukahti ja istuin sohvalle. Puolentuntia meni ja itkin ihan hysteerisenä, kärsin hirveenä itsesyytöksistä, tunsin olevani ihan paskaa. Onhan mulla jatkuvasti alemuudentunteita, esim. tiedän että minä en loppuviimeksi ole mitään, mut niitten kanssa oon oppinut elämään. Eivätkä ne sillälailla ole haitanneet kun niiden ei anna sitä tehdä. Kai niitä on jokaisella ihmisellä?
Mut tää ei vaan kumma olotila ole mennyt ohi. Harvoin huudan lapselleni, tänään olen tehnyt sen 10 kertaa. Ja kerran antanut tukkapöllöä... Eikä syy kuitenkaan ollut edes niin aiheellinen.. Sellainen olo, että voi kun voisi antaa pojan pois..!!?? kun en osaa sille olla äiti. miettinyt et mitä traumoja sille epäoikeudenmukaisella käytökselläni aiheuttanut..
ei ole huvittanut ulkoilu pariin päivään. ihan hirvee ahdistus koko ajan, tekis mieli tehdä lobotomia, ettei ajatukset laukkais päässä. ja silti ulkosesti kai näytän normaalilta, ei huomaa mitään että päässä heittää. ihan kuin seinät kaatuis päälle. oon varmaan tulossa hulluksi.
Miettinyt tässä et pitäskö puhua jollekin. Jotenkin tuntuu niin koomiselta vaihtoehdolta, mitä ne muut sille voi, omasta ittestäänhän sen on lähdettävä miten elämänsä hoitaa loppupeleissä.
Oli suunnitelmia tuossa viikonverran että kouluun takasin keväällä, tajusin vihdoin, että hei sitäkautta pääsee töihin ja elämässä eteen päin. Niin, näin yksinkertainen ihminen olen..
Nyt iskenyt ihan hirvee kammo sitäkin ajatusta kohtaan. miten sieltä ikinäkään selviäisin jos ei kotonaolostakaan tuu mitään..
Miettinyt vaan, että mihin tää itsesääli oikein sitten johtaa loppupeleissä, kun tekis mieli luovuttaa ja ryömiä piiloon.
Niin! Että tänne kirjoittelen ja haen apua teiltä eikeneltäkään kun ei pysty kenellekään puhumaan. Ihan kuin olis kadottanut punasenlangan omasta minuudestaan. Oonkohan tulossa hulluksi.
Ittestäni oon alkanut olla huolissani.
Tätä on nyt jatkunut ainakin yli parikuukautta mut eilen yönä vasta iski vastenkasvoja, et hei en taida oikeesti ollakkaan ihan kunnossa. Tukiverkko on vahva, äiti ja sisko opettaneet kyllä vahvaa tahtoa ja tunnettä että "kyllä sä selviät, ollaan sun tukena".. Silti nekin on tahoillaan jossain depressioissa, ainakin äiti. Siskolla ei varmaan ole "varaa" sairastua näin ironisesti sanottuun muotitautiin. Sillon isompi perhe, mikä kuitenkin täytyy pyörittää. Niille en oo viittinyt puhua sen takia, et miten ite voin. On vaan normaalia niitten seurassa. Mut ne ei kyllä ole näkemässä miten romahtelen täällä kämpässä välillä. Ja ainoa ketä kärsii on mun oma poika.
Voisin istua tällä typerällä koneella koko päivän. Muksu sais häärätä mitä tykkää, kun vaan saisi istua ihan rauhassa, pääsis hetkeks turvaan tältä kaikelta kaaokselta. Onneksi näitä päiviä ei ole kuin kerran kuukaudessa.. Hirveet omantunnontuskat jälkeen päin. Olen vaipumassa alas jonnekin pohjamutiin.
Edellis iltana iski joku ihme kohtaus. Se alko ihan äkkiä, en ees tiiä mikä sen laukasi. Nukutin poikaa 1,5 tuntia. No sitten luojalle kiitos poika nukahti ja istuin sohvalle. Puolentuntia meni ja itkin ihan hysteerisenä, kärsin hirveenä itsesyytöksistä, tunsin olevani ihan paskaa. Onhan mulla jatkuvasti alemuudentunteita, esim. tiedän että minä en loppuviimeksi ole mitään, mut niitten kanssa oon oppinut elämään. Eivätkä ne sillälailla ole haitanneet kun niiden ei anna sitä tehdä. Kai niitä on jokaisella ihmisellä?
Mut tää ei vaan kumma olotila ole mennyt ohi. Harvoin huudan lapselleni, tänään olen tehnyt sen 10 kertaa. Ja kerran antanut tukkapöllöä... Eikä syy kuitenkaan ollut edes niin aiheellinen.. Sellainen olo, että voi kun voisi antaa pojan pois..!!?? kun en osaa sille olla äiti. miettinyt et mitä traumoja sille epäoikeudenmukaisella käytökselläni aiheuttanut..
ei ole huvittanut ulkoilu pariin päivään. ihan hirvee ahdistus koko ajan, tekis mieli tehdä lobotomia, ettei ajatukset laukkais päässä. ja silti ulkosesti kai näytän normaalilta, ei huomaa mitään että päässä heittää. ihan kuin seinät kaatuis päälle. oon varmaan tulossa hulluksi.
Miettinyt tässä et pitäskö puhua jollekin. Jotenkin tuntuu niin koomiselta vaihtoehdolta, mitä ne muut sille voi, omasta ittestäänhän sen on lähdettävä miten elämänsä hoitaa loppupeleissä.
Oli suunnitelmia tuossa viikonverran että kouluun takasin keväällä, tajusin vihdoin, että hei sitäkautta pääsee töihin ja elämässä eteen päin. Niin, näin yksinkertainen ihminen olen..
Nyt iskenyt ihan hirvee kammo sitäkin ajatusta kohtaan. miten sieltä ikinäkään selviäisin jos ei kotonaolostakaan tuu mitään..
Miettinyt vaan, että mihin tää itsesääli oikein sitten johtaa loppupeleissä, kun tekis mieli luovuttaa ja ryömiä piiloon.
Niin! Että tänne kirjoittelen ja haen apua teiltä eikeneltäkään kun ei pysty kenellekään puhumaan. Ihan kuin olis kadottanut punasenlangan omasta minuudestaan. Oonkohan tulossa hulluksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei. Oli ihan pakko vastata, kun luin viestisi, eikä kukaan muu ollut rohjennut ottaa kantaa...
Hei, et ole tulossa hulluksi. On hyvä, että tiedostat ahdistuksen ja masentuneen olosi, ja tunnistat nämä ajatukset ja olotilasi epänormaaleiksi. Se on hyvä lähtökohta. Hyvä, että ilmaisit itsesi edes täällä. Tarvitset apua. Uskon, että nuo mainitsemasi lähimmät ihmiset kyllä kuuntelevat ja ottavat sinut vakavasti: ota heihin yhteys ja hae tukea sieltä! He ovat ilmaisseet halunsa auttaa. Luota siihen, että he tarkoittavat, mitä ovat sanoneet. Ja ota ehdottomasti yhteyttä lääkäriisi (vaikka se ehkä turhauttavalta ja pelottavaltakin tuntuisi). Vaikket saisi aikaa heti, varaa se aika minkä saat, ja niin sinulla on edes jokin suunnitelma. Se rauhoittaa. Puhu lääkärillesi suoraan ajatuksistasi, ja pyydä apua tilanteeseesi. Älä tyydy pillereihin!
Rakastat lastasi ja tahdot hänen parastaan. Älä siis huoli, et ole huono äiti. Kirjoituksesi puhuu sen puolesta. Joskus äitikään ei vaan jaksa. On varsin epätodennäköistä, että lapsesi mitään traumaa saa. Tärkeintä on, että hoidat nyt itsesi kuntoon, niin sinulla on tilaa myös lapselle ja muulle elämälle. Opiskelu ja tulevaisuus ovat mielessäsi. Pidä näistä ajatuksista ja haaveista kiinni ja lähde opiskelemaan ja työelämään, kun olet siihen valmis. Et ehkä ole valmis siihen vielä, mutta aivan varmasti jatkossa. Älä epäröi kuunnella sydäntäsi. Pystyt kaikkeen, mitä itse haluat! Tässä alla on joitain puhelinnumeroita, joista voit hakea keskustelukaveria ensihätään. Voi viedä aikaa, kunnes heräät joku aamu, ja huomaat, että kaikki tuntuukin taas toiveikkaalta ja hyvältä, elämällä tuntuu olevan tarkoitus ja uskot taas itseesi. Toivon sinulle kaikkea hyvää! Rohkeutta ja jaksamista tähän hetkeen!
Vanhempainpuhelin
Kriisitilanteissa ja arkisissa asioissa.
06001-2277 (Ma-ke 9-12 ja 17-20, to-pe 9-12 ja 17-22, su 17-20.) Mannerheimin Lastensuojeluliitto
Onnenapila Ry ylläpitää valtakunnallista auttavaa puhelinta.
Tavoitat meidät 24 h vuorokaudessa numerosta:
358 50 9128831
Onnenapila Ry: n auttava puhelin on lähinnä tarkoitettu syrjäytyneille ja syrjäytymisvaarassa oleville laspille, nuorille ja lapsiperheille.
Puhelinkeskusteluiden päämääränä on kuunnella, neuvoa ja ohjata vaikeassa tilanteessa olevia.
Moni asia voi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta kantaa yksin. Voit soittaa meille, kun koet tarvitsevasi apua ja tukea.
Soittajan tarpeesta riippuen ohjaamme tarvittaessa häntä ottamaan yhteyttä muihin tahoihin.
Tässä entinen kotiäiti. Lapsen hoitaminen kotona on pidemmän päälle raskasta. Välillä tuntuu, että seinät kaatuu päälle, tulee hulluksi jne. vaikka olisi parisuhteessa ja asiat taloudellisesti kunnossa.
Kaikkein hankalinta on jos jäät lapsesi kanssa kahden, ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja. Äidit ja siskot voi olla apuna, mutta he eivät voi korvata muita aikuiskontakteja. Lapsesikin tarvitsee välillä muiden seuraa ja hänelle on hyväksi, että sinä jaksat.
Jaksamisen kannalta on tärkeetä, että sinulla on ns. päivärytmi. Aamulla aamupalanne jälkeen ulkoilette, käytte ehkä kaupassa, jossakin puistossa muiden lasten ja aikuisten seurassa viettämässä ulkoilua, ehkä jossakin kerhossa tms.
Tietokoneen ääressä voit viettää joka päivä aikaasi, mutta tee itsellesi rajat siihen. Ehkä tunti, pari illalla kun lapsi nukkuu, päiväuniaikaan tms.
Jos sinusta tuntuu, että et pärjää koulussa, opiskelussa, työssä koska et kotonakaan koe pärjääväsi, sanon sinulle, että olet täysin väärässä!
Kotiäitinä oleminen ei ole helppoa, jos olisi, kotiäitejä ja koti-isiä olisi paljon enemmän. Jos ihminen on liian paljon yksin, vaikuttaa se helposti itseluottamukseen, itsetuntoon, mielialaan jne.
Sinuna minä jatkaisin opiskeluja tai menisin työhön. Hakisin lapselle päiväkoti- tai perhepäivähoitopaikan, vaikka ajatus pelottaisi ja tuntuisi, että et selviä.
Sinun on aika aloittaa uusi jakso elämässäsi, siitä on hyötyä sekä sinulle että lapsellesi (myös äidillesi, siskollesi, sillä he ehkä ovat sinusta huolissaan.)
Selviät ja pärjäät varmasti. Opiskelu tai työ piristää sinua, saat uutta ajateltavaa, uusia ystäviä ja tuttavia. Lapsesi hyötyy myös, koska hänelle sinun hyvinvointisi on ensiarvoisen tärkeää.
Pyydä, hae rohkeasti apua ja neuvoja eri asiantuntijoilta jos tarvitset, taloudellista tai muuta. Et ole yksin ja ainoa näiden ongelmien kanssa ja olen varma, että elämäsi raskas vaihe on muutosten kautta pian takanapäin.
Älä jää yksin! Sua masentaa, ja ahdistaa, ja ihan syystä. Soita jonnekin, edellä sait hyviä neuvoja, puhu jollekulle. Älä jää yksin. ET ole yksin:-). Meitä on monta, ja tästä voi hyvin selvitä! Sinä et oikeasti ole se, joka pahimmissa kuvitelmissasi luulet olevasi. Olet paljon parempi, olet tärkeä, olet oikea, olet rakas! Pyydä apua, saat sitä varmasti:-)!
ja ihan vaan olet itsesi kanssa ensin. Laita lenkkivaatteet päälle kun viet pojan ja jatkat siitä sditten kevyellä lenkillä,tuuletat siis itseäsi. Tunnin lenkki riittää! Sitten olet koneella sen tunnin,sitten syöt ja sitten haet pojan.
Sitten kun vointisi paranee,alat hakemaan muuta sisältöä elämääsi,koulua jne!
Lapsellesi tekee hyvää olla muitten lasten kanssa,jos et sinä jaksa puistoon tms mennä!
Kokeile!
sama kuin mua. Älä jää miettimään, mitä se on, vaan hae apua mielenterveystoimistosta. Saat apua varmasti! Joskus omasta voinnista puhuminen omille läheisille on vaikeaa (myös minun tilanteessani). Aina ei kuitenkaan tarvitse olla se reipas ja pärjäävä, joka a)pyörittää kodin ja hoitaa lapsen b)pystyy diagnosoimaan itsensä ja tasapainottamaan tilanteen ja c)saamaan aikaan maailmanrauhan.
Tästä just on kysymys: miehillä on varaa pitää pitkiä kosteita viikonloppuja/sählyiltoja/kolme yritystä pyörimässä yhtä aikaa, ja sillä välin äidit kasvattavat kotona seuraavaa sukupolvea.
Toivottavasti jaksat hakea apua.
Niin vastaan vielä vaikka alkuperäinen viestisi on tullut aikoja sitten. Mitähän sinulle kuuluu nyt? TOivottavasti olet hakenut apua lääkäriltä tai psykologilta? Itse kärsin masennuksesta ja saan ahdistuskohtauksia koska pelkään että pimahdan ihan totaalisesti! Olen käynyt psykologilla juttelemassa tilanteestani. ahdistuskohtaukseni liittyvät juuri pelkoon pimahtamisesta ja että teen lapsilleni jotain pahaa! vaikken sitä normaalisti ajattele mutta näissä peloissa se tulee jotenkin esiin. Kertoileppa mitä sinulle nyt kuuluu?? Voimia paljon!