Pullollinen runkun punkkua pian kokonaisuudessaan kumottu. Ennen tämä sentään turrutti, nyt tuntuu vain nostavan kaiken pintaan.
Yksinäisyys. Masennus. Elämänkumppani. Rakas. Kuinka sitä osaakaan ihminen kasvaa kiinni itsesääliin. Apatiaan. Jotenkin tämä kaikki tuntuu
silti aina niin turvalliselta. Vanha tuttu, jonka luokse paeta. Ystävä hyvä, joka syö sisimmän. Kuka hullu rakentaisi kotinsa tänne?
Ei tämä johda hyvään. Tiedän kyllä, mutta en osaa uskoa.
Niin. Kukapa mölisee, kysyt. Tiedän, kuulostan teinitytöltä. Kovin valitettavaa että olen parikymppinen mies. Minä. Haluaisin sanoa typeryyksien ajattelijan elämäni alkaneen joskus hyvin nuorena. Asuin eristettynä maaseudulla. Tuolloin se alkoi. Yhteinen taipaleemme.
En koskaan puhunut omasta maailmastani. Tuntui, ettei kukaan halunnut kuunnella vollottajaa. Epäonnistujaa. Piilotin kaiken. Perheeltäni, vähäisiltä ystäviltäni. Välillä itseltänikin,
ettei kukaan huomaisi. Ajatukseni ja tunteeni. Yritin suojella itseäni.
Vasta nyt jälkikäteen ymmärrän virheeni.
Vanhasta kodistani muutin pois opiskelemaan jokunen vuosi sitten, mutta käyttäytymismallini
on edelleen sama. En osaa kertoa kenellekään. Haluaisin niin kovasti että edes joku tietäisi.
Tietäisi, kuinka itken. Yöt ovat pahimpia. Välillä toivon, että ei tarvitsisi aamulla herätä. Kokea taas kaikkea uudestaan. Ja uudestaan.
Ajatteluni aina kulkee loppujen lopuksi aina samoja polkuja.
Hetket jolloin huomaan hymyileväni, jolloin tunnen onnea, ovat liian usein
täysin oman pääni sisässä, omissa kuvitelmissani.
Elän välillä hyvin synkkäsävyisissäkin maailmoissa, mutta kaikista niistä löytyy joku, joka kuuntelee. Ymmärtää.
En enää oikeastaan välitä, mikä on todellista ja mikä ei. Tuntemuksia yhtä kaikki.
Siltikin toivon, että joskus löytäisin jonkun, jolle voisin kertoa. Kaipaan niin
keskustelua, kosketusta, hymyä. Tämä sattuu. Unelmani ovat niin kaukana todellisuudesta.
Olen syrjäytynyt. Viimeksi viikko sitten tuli sattumalta tuttu vastaan yliopistoni käytävällä.
Haluaisin enemmän, mutta tuntuu, etten pysty. Ainut iloa tuova asia tässä todellisuudessa on
viikonloppudokaus kännituttavien seurassa.
Alkoholi. Siinä yksi pakokeinoistani. Olen niin kyllästynyt itkemään. Katsomaan
kyynelehtivää peilikuvaani ja uskottelemaan itselleni asioiden parantuvan. Uskottelemaan, että
kelpaan tälläisenä. Joskus myös satutan itseäni. Tuomaan pienen selväjärkisyyden hetken kaiken
ahdistuksen keskelle. Psykologin puheillakin olen käynyt, mutta en kokenut saavani siitä
minkäänlaista helpotusta. Ehkä en osannut tuolloinkaan kertoa itsestäni.
Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset muistan omanneeni jo lapsena.
Tuolloin silti lupasin itselleni etten sitä tee. Nykyisin välillä mietin,
oliko tuo lapsellisuus viatonta viisautta vai maailmaa ymmärtämätöntä
typeryyttä. Teininä minulla oli jo tekotapakin suunniteltuna. Jokin silti ajoi eteenpäin.
Nykyisin olen päättänyt, että vaikka elämäni todennäköiseti tuleekin sisältämään enemmän pahaa
kuin hyvää, aion tämän kestää. Välillä jotkut asiat elämässä näyttävät niin kauniilta. Katsoa
auringon nousua tai nähdä valojen heijastuvan vesilammikoista. Vaikka se saakin itkemään.
Yksinäisyyteni ja ahdistukseni haittaa kaikkea elämääni. Opiskeluistakaan ei tunnu tulevan
mitään. Tuntuu, että pitäisi saada nämä asiat jätettyä taakse, ennenkuin voisin keskittyä mihinkään
muuhun. Tiedän itsekin, että pitäisi vain opetella kertomaan. Kaikkien näiden hiljaisten vuosien
jälkeen tämä tuntuu mahdottomalta.
Liian pitkän teksti.
Yksinäisyys. Masennus. Elämänkumppani. Rakas. Kuinka sitä osaakaan ihminen kasvaa kiinni itsesääliin. Apatiaan. Jotenkin tämä kaikki tuntuu
silti aina niin turvalliselta. Vanha tuttu, jonka luokse paeta. Ystävä hyvä, joka syö sisimmän. Kuka hullu rakentaisi kotinsa tänne?
Ei tämä johda hyvään. Tiedän kyllä, mutta en osaa uskoa.
Niin. Kukapa mölisee, kysyt. Tiedän, kuulostan teinitytöltä. Kovin valitettavaa että olen parikymppinen mies. Minä. Haluaisin sanoa typeryyksien ajattelijan elämäni alkaneen joskus hyvin nuorena. Asuin eristettynä maaseudulla. Tuolloin se alkoi. Yhteinen taipaleemme.
En koskaan puhunut omasta maailmastani. Tuntui, ettei kukaan halunnut kuunnella vollottajaa. Epäonnistujaa. Piilotin kaiken. Perheeltäni, vähäisiltä ystäviltäni. Välillä itseltänikin,
ettei kukaan huomaisi. Ajatukseni ja tunteeni. Yritin suojella itseäni.
Vasta nyt jälkikäteen ymmärrän virheeni.
Vanhasta kodistani muutin pois opiskelemaan jokunen vuosi sitten, mutta käyttäytymismallini
on edelleen sama. En osaa kertoa kenellekään. Haluaisin niin kovasti että edes joku tietäisi.
Tietäisi, kuinka itken. Yöt ovat pahimpia. Välillä toivon, että ei tarvitsisi aamulla herätä. Kokea taas kaikkea uudestaan. Ja uudestaan.
Ajatteluni aina kulkee loppujen lopuksi aina samoja polkuja.
Hetket jolloin huomaan hymyileväni, jolloin tunnen onnea, ovat liian usein
täysin oman pääni sisässä, omissa kuvitelmissani.
Elän välillä hyvin synkkäsävyisissäkin maailmoissa, mutta kaikista niistä löytyy joku, joka kuuntelee. Ymmärtää.
En enää oikeastaan välitä, mikä on todellista ja mikä ei. Tuntemuksia yhtä kaikki.
Siltikin toivon, että joskus löytäisin jonkun, jolle voisin kertoa. Kaipaan niin
keskustelua, kosketusta, hymyä. Tämä sattuu. Unelmani ovat niin kaukana todellisuudesta.
Olen syrjäytynyt. Viimeksi viikko sitten tuli sattumalta tuttu vastaan yliopistoni käytävällä.
Haluaisin enemmän, mutta tuntuu, etten pysty. Ainut iloa tuova asia tässä todellisuudessa on
viikonloppudokaus kännituttavien seurassa.
Alkoholi. Siinä yksi pakokeinoistani. Olen niin kyllästynyt itkemään. Katsomaan
kyynelehtivää peilikuvaani ja uskottelemaan itselleni asioiden parantuvan. Uskottelemaan, että
kelpaan tälläisenä. Joskus myös satutan itseäni. Tuomaan pienen selväjärkisyyden hetken kaiken
ahdistuksen keskelle. Psykologin puheillakin olen käynyt, mutta en kokenut saavani siitä
minkäänlaista helpotusta. Ehkä en osannut tuolloinkaan kertoa itsestäni.
Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset muistan omanneeni jo lapsena.
Tuolloin silti lupasin itselleni etten sitä tee. Nykyisin välillä mietin,
oliko tuo lapsellisuus viatonta viisautta vai maailmaa ymmärtämätöntä
typeryyttä. Teininä minulla oli jo tekotapakin suunniteltuna. Jokin silti ajoi eteenpäin.
Nykyisin olen päättänyt, että vaikka elämäni todennäköiseti tuleekin sisältämään enemmän pahaa
kuin hyvää, aion tämän kestää. Välillä jotkut asiat elämässä näyttävät niin kauniilta. Katsoa
auringon nousua tai nähdä valojen heijastuvan vesilammikoista. Vaikka se saakin itkemään.
Yksinäisyyteni ja ahdistukseni haittaa kaikkea elämääni. Opiskeluistakaan ei tunnu tulevan
mitään. Tuntuu, että pitäisi saada nämä asiat jätettyä taakse, ennenkuin voisin keskittyä mihinkään
muuhun. Tiedän itsekin, että pitäisi vain opetella kertomaan. Kaikkien näiden hiljaisten vuosien
jälkeen tämä tuntuu mahdottomalta.
Liian pitkän teksti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin juttusi, ja haluaisin toki sanoa jotain kaunista asiaasi, en kuitenkaan osaa.
Vastasin tähän, koska tekstisi pysäytti minut. Siis nimenomaan tekstisi. Kirjoitat käsittämättömän hyvin. Tekstisi on ihailtavan luettavaa. Lyhyet lauseesi tekevät siitä elävän ja luettavan. En osaa sinua asiassasi lohduttaa, mutta yhden asian haluaisin sanoa: kirjoita, ja kirjoita vielä lisää. Jos uravalinta on tekemättä, pyri toimittajaksi. Minä haluan sinun tapasi kirjoittaa aamukahvi seurakseni, iltalukemisekseni. Mitä ikinä teetkin, älä koskaan lopeta kirjoittamista. Sinulla on lahja.
Tuossa iässä ei osaa nähdä tulevaisuuteen. Vielä jos on masentunut, niin se erityisesti on omiaan haittamaan näkökykyä. Minulla oli tuossa 19-23 -vuotiaana masennus. Käytin lääkkeitä ehkä noin pari vuotta, kävin terapiassa ja sitä nuorempana käytin alkoholia aika reippaasti esim. viikonloppuisin. Olen lahjakas ihminen, koulussa meni alun alkaen hyvin ja olen nopea oppimaan. Oikeastaan nyt vasta kymmenen vuoden jälkeen olen ymmärtänyt olevani lahjakas. Ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia. Jos on takapakkeja, niin epäonnistumiset vaikuttavat itsetuntoon.
Huonoja ihmissuhteita kannattaa välttää. Tämän olen vasta ymmärtänyt nyt. Keräsin ympärilleni kaikenlaisia haaskoja, jotka eivät auttaneet minua pätkän vertaa. Nyt osaa jo jaotella jyvät akanoista.
Alkoholista kannattaa pysyä erossa, ettei sitä kannata erityisen paljon juoda ja useasti. Joskus silloin tällöin voi ottaa kupin kaksi, mutta ratkaisu ongelmiin se ei ole.
Nuoruusajan masennus on kovin yleistä ja minusta se johtuu hyvin pitkälti siitä, ettei ole elämänkokemusta eikä osata nähdä kokonaisuutta. Elämä on kuitenkin tarkoitettu elettäväksi, ettei sitä kannata hukata. Ihmisellä on vaikka mitä mahdollisuuksia, jos se vain uskoo niihin. Useimmathan eivät käytä kapasiteetistaan kuin ehkä kymmenen prosenttia.
Jos sinun unelmasi on hyvä ihmissuhde, niin sinun pitää alkaa pikkuhiljaa toimimaan sen eteen. Leikkaa vaikka lehdistä jotain kuvia, jotka kertovat unelmistasi ja liimaa ne kalenterisi väliin, niin muistat aina, mitä kohden pyrit, kun sinulla on vaikeaa.
Minulla on esim. kansioni päällä liimattuna yksi leike, jonka olen tehnyt. Muistan aina sitä katseltuani, että olen lahjakas ja osaava ihminen. Jos joku ei anna sille arvoa, niin on kateellinen.
Jos tästä oli jotain apua, niin hyvä.
Kiitos, että vastasitte. Ollapa aamupäivä. Ja valoisampaa.
Mr/Mrs/Miss Luin tämän, kehusi tuntuivat hyvältä. Kirjoittamista en tosin koskaan ole erityisesti harrastanut. Ehkä voisin aloittaa. Kovin miellyttävää tämä näppäimistön napina.
Hra/Rva/Nti/Tri Minä vaan, olet oikeassa. Kaikki riippuu loppujen lopuksi vain perspektiivistä. Se mitä asiat todellisuudessa ovat, on toissijaista. Katsoja antaa asioille nimen. Merkityksen. Näkokulmasta riippuu ihmisen onnellisuus.
Haluaisin ajatella ymmärtäväni elämää, näkeväni kokonaisuuden, omaavani maailman kattavan perspektiivin, mutta tiedän olevani vasta pojankoltiainen. Kukkakeppi raskaan sarjan elämänmestaruuskisoissa.
Pitäisi vain työskennellä itsensä edestä. Ei auta ihmisyydestä lukeminen. Tekoja tarvitsen.
Mutta mistä saisin uskoa itseeni? Mistä saisi voimia katsoa maailmaa optimistinistin silmin?
myöhäistä. Olet vasta parikymppinen, koko aikuiselämä edessä. Uskalla puhua jollekin, avaudu vähä vähältä enemmän. Miten on perheesi laita, uskaltaisitko jollekin heistä kertoa, onko heillä aavistustakaan miten sinulla menee?
Lopeta se kännääminen, olet nähnyt miten heille käy, jotka viina on vienyt! Yritä nauttia elämän pienistä kauniista hetkistä, ehkä pystyt myöhemmin niistäkin aidosti nauttimaan, itkemättä. Toivon, että saat elämäsi raiteilleen, uskalla yrittää, ainut suunta on ylöspäin.