Miten persoonallisuus esiin?

Ei mikään vakava asia jos olet hiukan pyöreä. Useimmat meistä miehistä vain pitää siitä että nainen ei ole luuviulu. Itse en voi sietää luuviuluja. Booty pitää olla.

Mieti hyviä ystäviäsi. Pidätkö heistä persoonan vai painoindeksin takia? Vastaat varmasti että persoonan. Mikset siis ajattelisi itsestäsikin näin?

Tuttuakin tutumpaa, kun ajatukset ovat keskittyneet vain itsensä tarkkailemiseen. Ajattelepa jos oltais sujut itsemme kanssa! Eikös silloin olis rennompi olla myös ihmisten seurassa? En osaa antaa fiksuja ohjeita siihen, kuinka saisit ajatukset pois itsestäsi ja ulkonäkökomplekseista. Troppien avulla saa kyllä etäisyyttä itseensä ja tunteisiinsa, mutta ei se ole pysyvää eikä aito keino. Mielialanappuloiden/rauhoittavien turruttamana ei jaksa liikaa murehtia omaa olemustaan.

Yv taitaa jatkaa Kummeli storiesin katsomista...

Minäkään en ole tyytyväinen ulkonäkööni: siihen reagoidaan joskus hyvin ikävästi.
Läheisten nokkiminen tuntuu raa'immalta.

Eikä tässä kaikki - myös itsetuntoni painuu usein -puolelle rankasti.
Sitten tajusin: olematonta persoonallisuutta ei voi saada esiin. Se on ensin rakennettava.

Tämä on elämänpituinen työmaa. Meditaatiolla voi alkaa eheyttämään saatuja elämänkolhuja.
Alitajunnasta nousee aina uutta korjattavaa. Kuitenkin työ kannattaa.

Kannan syviä traumoja, jotka vaikeuttavat jokapäiväistä elämää.
Olet ilmeisesti vielä nuori Milja. Sinulla on minua paremmat mahikset rakentaa psyykeäsi.

Elät mahdollisimman tasapainoista elämää, opiskelet itsetuntemusta ja sillai.

Olen intensiivisesti rakentanut psyykeäni parisen vuotta.
Oikeastaan monille ystäville olen saanut jättää ns. hyvästit. Mitä siitä.

niin ajatuksesi ehkä lakkaavat pyörimästä koko ajan omassa itsessäsi ja siinä "tietoisuudessa".
kun tapaat ihmisiä, unohda itsesi.
vain sinä itse olet "sairaan" kiinnostunut siitä miltä näytät, muut kuuntelevat sinun puheitasi ja ottavat sinut koknaisvaltaisena ihmisenä.
ja kuka ottaa ja kuka ei, ei minustakaan kaikki ole kiinnostuneet, eivätkä arvosta henkisiä puoliani, mutta se on sihan sama mulle,
en niitä ihmisiä tarvitsekaan, joilla ei ole omaa hengenelämää niin paljon, että kiinnostusivat ihmisestä, eikä siitä miltä joku näyttää.
kuule tyttö, ei kaikkia tarvitse miellyttää !
Eli unohda itsesi, kun tapaat ihmisiä, kiinnostu heistä, niin he kiinnostuvat sinusta.
luonteella tässä maailmassa saa ystäviä ja parhaat ystävät, ei pärstäkertoimella, jos saan ronskisti sanoa !
varmasti olet ihan söpö ja viehättävä, usko itseesi !

Mulla on ollut ja on edelleenkin samantyyppisiä ongelmia. Nykyään ei onneksi enää niin paljon kuin pahimpina aikoina, mutta vielä on reilusti matkaa siihen että pystyisin olemaan rennosti oma itseni silloin kun en tunne kaikkia paikalla olijoita tosi hyvin.

En ole varma siitä, mikä tilanteeseeni on auttanut. Ehkä se on tietoisten muutosyritysteni ansiota, ehkä olen vaan aikuistuessani kasvanut pahimman vaiheen yli. Oma osansa on varmasti silläkin, että peruskoulu on taaksejäänyttä elämää. Ala- ja etenkin yläasteen aikana haukkumista ja muuta henkistä kiusaamista tuli osakseni lähes päivittäin. Peruskoulun päätyttyä ei ole tarvinnut miettiä joka välissä, mikä mussa on vikana ja mitä teen väärin kun kaikki on mua vastaan. Aika on parantanut monia haavoja.

En tosiaan osaa tarjota mitään ratkaisua ongelmiin, mutta luulen sen olleen mulle avuksi, että olen ymmärtänyt kuinka yleisiä tällaiset vaikeudet on. En nyt puhu mistään persoonattomista tilastoista, joissa kerrotaan kuinka monta prosenttia kokee kärsivänsä siitä ja siitä ongelmasta, vaan asian syvemmästä ymmärtämisestä... Se oivallus on muotoutunut pikkuhiljaa monien eri vaiheiden kautta. Olen miettinyt asioita monelta kannalta, käyttäen apunani milloin mitäkin. Miettimällä voi tosin tehdä tilanteensa entistäkin pahemmaksi, ja mulla on kokemusta siitäkin. Mutta kun miettii sopivasti, on mahdollista sisäistää uusia, parempia toimintamalleja aiemmin vaikeuksia tuottaneisiin tilanteisiin. Ylimääräinen tietoisuus omasta itsestä vähenee, kun todella sisäistää sen minkä teoriatasolla jo tietää.

Kiitoksia vain kaikille vastaajille.

Olen minäkin päässyt siitä eroon, että jäisin suremalla suremaan asioita ja omaa itseä. Ennen käsittelin negatiivisia tunteitani syömishäiriöllä, nyt olen parantunut siitä rankan työn jälkeen ja lihonut todella paljon. Enää en syö tuskaani vaan annan kärsimyksen tulla ja mennä. Mutta tuota kärsimystä tuppaa tulemaan päivittäin, ei tosin niin kovana kuin ennen.

Käytän lääkettä nimeltä Abilify ja olen 17-vuotias.

niin mulla pakkaa olla samoja ongelmia olen ollut alaasteella kovinkin sosiaalinen lapsi kunnes tuli nelosluokka ja itsetuntuni laski ja rajusti..
johtuu kai murkkuiän alkamisesta ja finnien saamisesta(lievä akne)
yläasteen seiska oli pahin jonka jälkeen on alkanut nousukausi olen nyt lukiossa ja itsetuntoni ei vieläkään ole mielestäni riittävä ja tunnen itseni silloin tällöin yksinäiseksi sillä minulla ei ole läheistä ystävyyssuhdetta tällä hetkellä..
kai silloin nelosella saamani "isku parhaalta ystäväläni naamaan" sain minut varovaiseksi ihmissuhteissa ja en osaa luottaa sataprosenttisesti toiseen ihmiseen milloinkaan ja se tuntuu pahalta kun ei ole sitä tuki puuta takana kuin melkein kaikilla minun ikäisilläni on...

itse asiassa luin kirjasta että se on kuulema normaalia että tuolloin 4-5 luokalla romahtaa ja siitä nousee sitten pikkuhiljaa tämä teksti auttoi minua huimasti ymmärtämään itseniäni vähän lisää..
sekä luin myös koulustani tehtyi nuoreten terveyskyselystä ettei 17% tässä maakunnassa ole yhtään läheistä ystävää taas ihana teksti siltä kannalta että ymmärsin etten ole yksin tämän kanssa
toivottavasti ette kuitenkaan saa käsitystä ettei minulla ole yhtään ystävää.. minulla on montakin viisi seuraavaksi läheisintä yksi heistä on nelosella pettänyt ystävä..
me olemme tämän (sanotaan vaikka "Heli") helin kanssa ystäviä vieläkin suhteemme on vain hieman vaikea... emme puhu kaikesta kuin ystävien pitäisi minusta tuntuu koko ajan että minun tulisi varoa sanojani hänen seurassani ja silloin pakostakin tulee hiljaisia hetkiä ja kommunikaatio ongelmia
minusta tuntuu että häntä ärsyttää jokainen minun suustani päästetty sana ja vähän väliä tulevaa piikittelyä "huumorisilla" sanoilla en tiedä tietääkö hän että sanat satuttavat minua todella paljon välillä ja ne jäävät mieleeni sillä meillä on sentään yhteinen menneisyys mihin kuuluu paljon yhteisiä ja HYVIÄKIN hetkiä..välillä tuntuu että se riippuu hänen päivästään millainen hän on minullle sillä joskus meillä taas synkkaa niin paljon että ihan ihmetyttää miksi edes kirjoittaisin tälläisitä tekstiä kun taas on se vastakohta jolloin pahaolo pääsee valloilleen sillä minulle heli on tärkeä ihminen ja siksi sanat satuttavat..
nyt hän on alannut seurustella mikä on erottanut meitä edelleen toivon vain että joskus vielä löytäisimme sen yhteisen jutun.. tilanne on monimutkainen ja voisin kirjoittaa siitä vaikka romaanin oikeasti!(sen varmaan huomaa):D
toisaalta olen sosiaalinen ihminen koulussa ja minulla on paljon siis paljon kavereita jolle moikkaan joka päivä silti en ole saanut lähestyttyä ketään ONKO vika sitten minussa olen pitänyt itsäni silmätikkunakin mitä päästän suustani ja sen sellaista mutta en vain ole saanut muutettua itseäni sen mukaan enkä tiedä enää mitä piäisi tehdä..
olen ihan kiitettävä oppilas koulussa silti sisälläni on tyhjää.. minulla on rakastava perhe heitä en voi syyttää mistää.:) kaikki on varmaan vain kiinni minusta. jonain päivänä vielä nousen ja saan sen itselleni mitä haluaisin..
51koodia laulussaan:"Vielä jonakin päivänä sinäkin myönnät itsellesi mennyt on kaikki pileen ja vielä jonakin päivänäsinäkin.. mut sä oot mitä oot etkä sä sille mitän voi jollet sä mitään elämässäs tee.."(jotinki noihin se menee)
pitäiskään mun lopettaakkin tämä hirveen pitkä teksti..? no kiitos jos jaksoit lukea sillä ei minua kukaan muu auta kuin itse minä.:)